Kaupunkisuunnittelu on monimutkainen taiteenlaji. Kokonaisuuteen vaikuttaa lukemattomia pieniä ja suurempia henkisiä ja taloudellisia päätöksiä, tavoitteita ja toiveita.
Lisäksi jokaisella paikalla on oma ”paikan hengeksi” toisinaan kuvailtu ominaisuus, jonka löytäminen, tunnistaminen ja arvottaminen saattaa vaatia vuosien kestävää tutustumista ”henkeen”.
Epäonnistumista tapahtuu aina, ja se on suotava, sillä tekoälykään ei osaa ratkaista sitä, miten kestävää ja kaunista miljöötä syntyy. Ongelmista ja virheistä on kuitenkin syytä oppia oppimaan.
Helsingissä on viime vuosina tehty merkittäviä kaupunkisuunnitteluun liittyviä päätöksiä ja ratkaisuja.
Koska kaupungin asukaslukua halutaan kasvattaa, uutta rakentamiseen varattavissa olevaa maata ei käytännössä ole ja osa vanhasta rakennuskannasta vaatii uusimista, on käyttöön otettu olemassa olevan tiivistäminen.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että mennään ylöspäin, kaadetaan puustoa, leikataan kallioita ja yleisesti korvataan vanhaa tehokkaammalla uudella. Rakennusten runkosyvyys kasvaa ja pihakansien alla asuu autoja.
Olin pari vuosikymmentä sitten tutustumismatkalla Göteborgissa, jossa vanhoja asuinalueita tiivistettiin monella tavoin: korottamalla, jatkamalla lamelleja, purkamalla ja täydentämällä.
Tuolloin tiivistäminen tuntui tyylikkäältä, toisinaan hieman liioitellulta. Ratkaisuja joka tapauksessa etsittiin ruotsalaiseen tapaan asukkaita kuulemalla ja pitkillä pohdinnoilla. Se tuntui hyvältä.
Yhtä hyvältä ei tuntunut, että Ruotsin poliisin neljäntoista vaarallisemman lähiön joukkoon kuuluu (tieto vuodelta 2017) Bergsjön, Biskopsgården, Gårdsten, Hammarkullen, Hjällbo ja Lövgärdet – kaikki kuusi Göteborgissa. Näistä lähiöistä saamme jatkuvasti uutta tietoa uutisten kautta. Turvattomuus ei ole suinkaan vähentynyt pandemian jälkeen. Rikolliset ovat ottaneet alueita hallintaansa ja elävöittävät kaupunkikuvaa avoimilla välienselvittelyillä, huumekaupalla ja kiristyksellä.
Miten slummi syntyy? Kysymykseen antaa vastauksia kaksi Suomen johtavaa kaupunkimaantietelijää, professori Mari Vaattovaara ja Pekka Vuori Helsingin Sanomissa 1.6. ja 3.6. esitellyssä selvityksessään.
Vaattovaara ja Vuori tekivät omalla kustannuksellaan jatko- osan vuonna 2000–2009 tekemälleen tutkimukselle asuntorakentamisesta Tampereella. Vertailuluvut ovat hälyttäviä. Asuinkerrostalojen asuntomäärät ovat räjähtäneet. Kun 2005–2012 keskimääräinen pääkaupunkiseudun asuinkerrostalo koostui 35 asunnosta, luku voi olla nykyisin reilusti kolminkertainen.
Uudet asunnot ovat pieniä, valottomia ja ahtaita. Vantaalla valmistuneissa (2015–2021) taloissa asuntojen keskikoko oli puolittunut aiempaan tutkimukseen verrattuna, Espoossa lähes samoin ja Helsingissäkin laskenut parikymmentä prosenttia.
Perkkaalla yksiöitä on valmistettu noin 70 prosenttia ja yksinasuvia on noin puolet asuntokunnista. Perkkaasta onkin tulossa läpikulkulähiö, josta muutetaan perheasuntoon muualle.
Slummisuunnittelun avainsanat ovat tiivistäminen, asuntojen liian pienet koot, yksinasuminen ja muuttovilkkauden synnyttämä läpikulkulähiö.
Asuminen on hetkellistä ja asukkaille ei pääse muodostumaan suhdetta asuinalueeseensa, paikan henkeen.
Asukkaista merkittävä osa on maahanmuuttajia, joilla ei ole vielä suhdetta edes uuteen kotimaahansa, saati uusiin naapureihinsa. Muuttovilkkaus on korkea.
Vaattovaaran ja Vuoren esimerkikseen nostamassa Espoon Suurpellossa muuttovilkkaus on 35 %, enemmän kuin Kalliossa Helsingissä. Tämä tarkoittaa, että Suurpellon väki vaihtuu kolmen vuoden välein. Vaattovaara toteaakin, että ”pääkaupunkiseudulle rakennetaan nyt niitä ongelmia. joista Ruotsissa pyritään eroon.”
Nyt kannattaisi pysähtyä ja pohtia kaupunkisuunnittelun arvot uudelleen.
Kirjoittaja on arkkitehti, taidekriitikko, tietokirjailja.
Juttu on alunperin julkaistu kaupunkilehti Kamppi-Eirassa nro 14/2023.