Olin äskettäin Venetsiassa, jossa olen ammattini puolesta käynyt tutustumassa Arkkitehtuuribiennaaliin noin kolmenkymmenen vuoden ajan, vain muutaman kerran väliin jättäen.
Kahden vuoden välein järjestettävä katsaus esittelee maailman arkkitehtuurin ajankohtaiset suuntaukset.
VUOSIEN varrella Venetsia on muuttunut merkittävästi. Lisääntynyt turismi näkyy kaikkialla. Vaikka kaupunki onkin aivan huikea arkkitehtuuriltaan, tuntuu siltä ettei sitä jaksa katsella ympärillä tungeksivien muiden ulkomaalaisen kanssa.
Kaupungin infra on myös muuttunut radikaalisti. On vaikeaa löytää kunnollista ruokaa tai edes normaalia ruokakauppaa menemättä kauas pääliikennevirtojen saavuttamattomiin.
Hollantilainen arkkitehti ja biennaalin kuraattorinakin aiemmin toiminut Rem Koolhaas sanoi jo jonkin aikaa sitten, että hienolle arkkitehtuurille ja kaupunkikuvalle on tuhoisinta se, että se tulee kaikkien tietoon. Näin on käynyt Venetsiassa.
Kannattaa olla varovainen: vaikka turismi tuottaa, se myös syövyttää. Helsingissä Kauppahalli on jo menetetty, onneksi Hakaniemeä ei ole vielä ”löydetty”.
TÄMÄNVUOTINEN biennaali ei ole arkkitehdille kovin kiinnostava. Teemalla ”The Laboratory of the Future” se käsittelee sinänsä tärkeitä sosiaalisia ongelmia ja niiden ratkaisuja usein joko käsitteellisesti kuvataiteiden tai kovin teoreettisten ideoiden keinoin.
Vaikka arkkitehdit joskus kuvittelevatkin kaiken ratkeavan arkkitehtuurin avulla, tämän vuotinen biennaali todistaa, että mahdollisuuksia on rajallisesti.
Useat näyttelyt ovat lisäksi teeman laajuuden johdosta vaikealukuisia tai vaativat pitkää syventymistä valittuihin ongelmiin ja niihin esitettyihin korjaamisehdotuksiin.
Suomen paviljonki on ilahduttava poikkeus tässä sillien salaatissa. Kotimaassa valittu teema HUUSSI on herättänyt kysymyksiä, mutta voin kertoa, että käytännönläheisyydessään, rationaalisessa ongelmanasettamisessaan ja selkeydessään se on poikkeuksellinen koko biennaalin alueella.
OSALLISTUIN seminaariin, jonka Suomen työryhmä järjesti. HUUSSI (The Dry Collective, arkkitehdit Arja Renell, Emmi Keskisarja, Barbara Motta, Eero Renell ja Janne Teräsvirta sekä graafinen suunnittelija Antero Jokinen) esitteli omaa työtään kuivakäymälöiden merkityksestä vesipulaa kärsivälle maapallollemme.
Lisäksi paikalle oli saatu Helsingborgista asiantuntija Amanda Haux, joka kertoi ruotsalaisten viimeisistä saavutuksissa vedenpuhdistuksessa. Asiallahan ei sinänsä ole juuri tekemistä arkkitehtuurin kanssa, mutta kaupunkisuunnittelussa vesi- ja viemärirakentamisen infrarakentamisella sitäkin enemmän, kuten Helsingin loputtomilta tuntuvista liikennekaaoksista huomataan.
HELSINGBORGISSA noin 2500 asukkaan uusi kaupunginosa on päätetty toteuttaa uudenlaisella Reco Lab-vedenkäsittelyjärjestelyllä, joka perustuu kolmen erillisen lentokonetoiletin tapaan paineistetun rinnakkaisviemärin verkostoon.
Yhdessä virtaa likaisin, ”musta” vesi suoraan wc-pöntöistä, toisessa harmaa kaikkialta muualta asunnosta ja kolmannessa, hieman yllättäen, biojäte keittiöstä.
Murskaimen läpi puhdistukseen vietävää biojätettä käytetään muun muassa biokaasun sekä fosforin ja natriumin erottamiseen, jolloin saadaan kompostointia tehokkaampaa lannoitetta.
Musta vesi palvelee samaa tarkoitusta. Prosessista saadut kokemukset lähialueiden pelloilta kertovat, että tuotantolaitoksen mineraalit vastaavat hyvinkin lietteen tehoa ja ovat hajuttomia.
Harmaasta vedestä voidaan erottaa 80 % takaisin juomavedeksi. Keskeistä prosessille on, etteivät musta ja harmaa vesi pääse sekoittumaan.
Uusi hajuton rakennus on jo toiminnassa 900 asukkaan muutettua alueelle ja julkisesti vilkkaasti vierailtu, erityisesti koululaisten toimesta. Toimiva kaupunki haluaa esitellä tulevaisuuden asukkaille tulevaisuuden teknologiaa.
Nyt kun Helsingissä uusitaan yli sata vuotta vanhaa viemärijärjestelmää, voi toivoa, että aivonystyröitä hierotaan meilläkin. Ainakin uusilla asuinalueilla Reco Labin malli olisi mahdollista toteuttaa, sillä Helsingborgin kaupunki on antanut kaiken työhönsä ja tutkimukseensa liittyvän tiedon julkisesti jaettavaksi.
IDEA Suomen paviljongin näyttelyyn syntyi, kun arkkitehdeille selvisi, ettei Biennaalialueen mustaa vettä käsitellä mitenkään. Siitä vaan kanaaliin!
Kun 1960-luvun lopulla lopetin uimisen pääkaupunkimme rannoilta, se ei johtunut veden kylmyydestä tai lievästä suolaisuudesta, vaan siitä, että sopivalla etelätuulella avoimesti mereen laskettu ”se itse” ui miltei suuhun.
Niistä ajoista on toki päästy huimasti eteenpäin, mutta valitettavasti valtaosassa maailmaa ulosteet ensin sekoitetaan puhtaaseen veteen ja sitten lasketaan suurin osa tuotoksesta puhdistamattomana avoveteen. Vesipulasta kärsivässä maailmassa tämä on mielipuolien toimintaa. Kuivatoiletin englanninkielinen nimi on muuten New York Timesin artikkelin mukaan a huussi.
Juttu on alunperin julkaistu Kamppi-Eiran numerossa 18/2023.