Mikä “kirjallisuutta” oikeastaan pitää kasassa? Residenssikriitikko Carlos Lievonen vieraili Göteborgin kirjamessuilla, ja löysi runovihkoja ja sanahelinää.
Filosofi Ludwig Wittgenstein esitteli “perheyhtäläisyyden” käsitteensä myöhäiskautensa pääteoksessa Filosofisia tutkimuksia. Käsite on Wittgensteinin ratkaisu ongelmaan, joka koskee yleisnimien luonnetta. Voidaan esimerkiksi kysyä mikä yhteinen piirre kerää kaikki pelit yhteisen nimikkeen “peli” alle?
Lukemattomat pelit jalkapallosta shakkiin muodostavat niin laajan joukon, ettei sanalle yksinkertaisesti voi tarjota kovinkaan tarkkaa ja kattavaa määritelmää, ainakaan lyhytsanaisesti. Perinteinen pyrkimys määrittää pelille “riittävät ja välttämättömät ehdot” osoittautuu näin mahdottomaksi. Silti pelit muistuttavat toisiaan. Tiettyä yhdistävää tekijää ei ole, mutta useiden pelien väliltä on löydettävissä yhteisiä piirteitä, perheyhtäläisyyksiä kuten voittamista ja häviämistä, pallottelua, pisteiden laskua ja niin edelleen.
Perheyhtäläisyyksien käsite palaa toistuvasti mieleeni, kun kiertelen Göteborgin kirjamessujen osastoja. Mikä kaikki liittyykään kirjallisuuteen? Kirjat, luonnollisesti; kirjoittaminen (messuilla on kokonainen alue lavoineen ja lehtineen kirjoittamisesta kiinnostuneille); kirjallisuusseurat, joiden määrä vieraine nimineen saa lukeneenkin ihmisen tuntemaan itsensä sivistymättömäksi; kustantamot; kirjansidonta; yliopistot; lukulasit (sekä muut silmälasit ja oheistuotteet); istuminen sekä parhaan lukuasennon luonnollinen jatke eli hierontatuoli; riimut, jotka ovat kirjaimia; sarjakuvat ja niiden kautta roolipelit ja niin sanottu nörttikulttuuri kokonaisuudessaan; postimerkit; Haluatko miljonääriksi -visailu (jollakin tapaa, jostakin syystä); valheenpaljastustestit (liittyy skemaattisesti rikostutkimukseen ja on siksi dekkarialueella); Tiktok (#booktok); kirkko (lukevathan uskovaiset todennäköisesti ainakin Raamattua); ruoanlaitto ja lifestyle; pienviljelys; riistalihamaistiaiset ja pehmytjäätelö, ainakin kun pehmiskone on sijoitettu äänikirjapalvelun osastolle.
Tunnelma on tuttu. Selkein ero Suomessa kokemiini messuihin on itse messukeskuksessa, joka sijaitsee Göteborgissa valtavan kolmitornisen hotellin yhteydessä ja on siksi lukuisten sisäänkäyntien ja uloskäyntien hämmentävä sokkelo. Messualueella on myös kaksi tasoa, joista ylempi kiertää alempaa kuin taisteluareenan katsomo.
Kuva: Carlos Lievonen
Minulla on parhaillaan työn alla kaksi tekstiä kahdesta messuillakin huomiota saavasta aiheesta: ilmastonmuutoksesta ja rikoskirjallisuudesta. Messuteemoja on useita. Ilmastokriisin ja rikoskirjallisuuden lisäksi keskitytään Göteborgin kirjamessuilla vuonna 2022 Etelä-Afrikan kirjallisuuteen ja Ukrainaan. Itse kirjoitan yhtäältä feministisestä rikoskirjallisuudesta ja toisaalta ilmastokriisin käsittelystä fiktion keinoin. Kirjoitusprojektit eivät liity millään tavoin toisiinsa, mutta abstrakteina aiheina ne nivottuvat kitkattomasti yhteen kuin olisivat vain sanoja. Eräs keskustelu messuohjelmassa tekee saman puolestani: “Ecocid som internationellt brott”.
Dekkareilla on kirjamessuilla oma nurkkauksensa, jossa valot on himmennetty ja tavanomainen valaistus vaihdettu punaiseen. Tunnelma on oikeastaan mukavan rauhallinen, hauskan pinnallinen ja epämääräisessä symbolisuudessaan psykedeelinen. Onko punaisen määrä edustaa verta, valoverta? Ja jos niin, miksi esiintyjät istuvat siinä? Syyllistetäänkö heitä? Onko pimeys kunnianosoitus kuolleita kohtaan vai pitäisikö pimeässä tuntea olevansa alati murhaajan vaanimana? Dekkarialueella ei ole omalle projektilleni paljoakaan tarjottavaa, kuten keskittymisestäni valaistukseen saattaa aavistaa.
Kuva: Carlos Lievonen
Ilmastonmuutoksesta puhutaan tuttuun sävyyn. Greta Thunberg on käsittääkseni yksi esiintyjistä ja on suorastaan noloa, että hänen on ainoa ruotsalainen nimi jonka ohjelmasta tunnistan. Seuraan aihetta lopulta suhteellisen tarkkaan, mutta yksikään keskustelu ei käsittele kysymystäni “Miten kirjoittaa ilmastonmuutoksesta fiktion keinoin?”, tai sen johdannaisia, vaan useita muita kirjallisuuteen liittymättömiä aiheita. Ilmastonmuutosta käsitellään tieteellisenä ja poliittisena kysymyksenä, mitä se tietty onkin, mutta kirjamessuilla jos jossakin olisin uskaltanut odottaa sitä käsiteltävän myös kaunokirjallisuuden kannalta. Useita muitakin keskusteluja vaivaa sama ongelma, sillä keskustelut ja haastattelut ovat pohjimmiltaan tietyn teoksen mainoksia.
Koko kulttuurijournalismin kenttä on vääjäämättä sidoksissa jonkinasteiseen kaupallisuuteen, uutuuksien mainontaan, mutta sen sisältö voi olla lähtökohtaisesti antoisampaa kuin pelkkä näkyvyyden lisääminen. Harva kriitikko varmaankaan ajattelee ensisijaisesti mainostavansa arvioimaansa teosta, mikä tulee myös ilmi lopputuloksesta. Kirjamessujen keskustelut, ainakin päälavoilla käytävät, taas tuntuvat sieluttomuudessaan toimivan päinvastaisesti. Perusteellisempia, vaikka kirjailijoiden välisiä keskusteluja soisi olla enemmän.
Kaupallisuus on aave, joka ei lakkaa kummittelemasta kirjamessuilla. Göteborgissa se on kuitenkin koettavissa eri makuisena kuin Helsingissä, jossa esimerkiksi antikvariaattien valtava alue täyttää suuren osan Messukeskusta. Göteborgissa antikvariaatit pysyttelevät yllätyksekseni messujen ulkopuolella. Mihin Suomessa antikvariaateilla täytetty tila sitten käytetään? Ruotsissa on ensinnäkin enemmän kustantamoita, mutta niiden lisäksi mukaan mahtuu esimerkiksi huomattava määrä kirjallisuusseuroja, joille on varattu aivan oma, verrattain suuri alueensa messuilla. Myös kirjastojärjestelmä on Göteborgin kirjamessuilla vahvasti läsnä, minkä lisäksi kansainvälisellä alueella kirjojaan esittelevät ainakin Brasilia, Etelä-Afrikka, Etelä-Korea, Ranska ja Ukraina. Ranskan suurella piknikpöytien täyttämällä alueella pyörii äärimmäisen järjestäytynyt, lähes militaristinen systeemi, jossa olen näkevinäni jokusen suomalaisenkin kustantamon edustajan neuvottelemassa tulevista käännöksistä papereiden ja kansioiden äärellä kuin epätavallisen puhelias shakkimestari.
Kuva: Carlos Lievonen
Ostan joitakin runovihkoja (Trombone-kustantamon pienet Svavel-sarjan vihkoset ovat huomionarvoisia), lehtiä ja kirjoja. Taidan huomaamattani lupautua jopa kääntämään jokusen runon. Löydän alelaarista itselleni tuntemattoman suomenruotsalaisen kirjailijan Stefan Hammarénin esikoisromaanin, joka on erikoisissa mitoissaan kiehtova kirjaesine.
Julkaisujen perusteella kulttuurijournalismi viettää Ruotsissa antoisaa elämää. Esimerkiksi runoutta perusteellisesti käsitteleviä runsassivuisia aikakausjulkaisuja on useita. Täkäläisessä Tuli & Savussakin tänä vuonna huomiota saaneen OEI:n lisäksi on ainakin täysin runouteen keskittyvä Lyrikvännen sekä lukuisia muita kiinnostavan oloisia kirjallisuuslehtiä kuten Tydningen. Kiinnitän myös huomiota käännöskirjallisuuteen. Pääsen esimerkiksi kadehtien selailemaan saksalaisen (post)modernistin Arno Schmidtin varhaistuotantoa, sillä kokoelmateoksen ruotsinkielinen käännös on vastikään ilmestynyt. Muutoin on lähinnä yllättävää, kuinka monet samat nimet kääntyvät peräjälkeen tai täysin samaan aikaan Suomessa ja Ruotsissa. Globalisaatiolla on oma vaikutuksensa, mutta selvää on myös kuinka paljon otamme pohjoismaissa toisistamme mallia. Messuilla on oma suomenruotsalainen osastonsa, mikä toki korostaa Ruotsissa enemmän suomalaisuutta kuin Suomessa siinä korostuvaa ruotsalaisuutta. Maiden ja kielten rajat ovat huokoisia, mutta niiden välillä toimii myös joukko määrätietoisia “vakoojia”, joihin minäkin nyt ilmeisesti kuulun.
Saan työstämäni esseet hyvälle alulle, saan luettua ja kirjoitettua niin messuilla kuin niiden ulkopuolellakin, nautin uudesta ympäristöstä ja museoista, kävelemisestä. Sitten palaan Suomeen odottamaan hämmentyneenä jo omia kirjamessujamme, Bokmässanin lähisukulaisia.