Inklusiivinen näkökulma on avain kritiikin monimuotoistamiseen. Kriitikon valta-aseman kääntöpuoli on työn prekaari luonne ja kritiikin puutteelliset rakenteet. Vastuullinen taidejournalismi huomioi myös rakenteelliset tekijät. Mia Hannula käsittelee artikkelissaan inklusiivisuutta kriitikontyön realiteetteja vasten.
Kulttuurisen moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden edistäminen on näyttävästi läsnä taideinstituutioiden agendalla. Termit ja niihin kytkeytyvät toimintaohjelmat juontavat kestävää kehitystä koskevista kansainvälisistä sopimuksista, joihin kulttuuripolitiikkamme on sitoutunut (ks. OKM.fi). Taidekentän ja kulttuurijournalismin perustavia haasteita ovat alojen syrjivät rakenteet ja marginalisoivat representaatiot.
Taiteilijat haastavat taideinstituutioita keskustelemaan kulttuuriseen valtaan ja yhdenvertaisuuden tarpeeseen liittyvistä kysymyksistä. Yhtenä kestävien käytäntöjen mallia luovana tahona on vuosittaisen #stophatrednow -tapahtuman ympärille kiertyvä kollektiivi. Tapahtumaa järjestävän UrbanApa-yhteisön taiteellinen johtaja, koreografi Sonya Lindfors (2019) näkee inklusiivisuuden yhtenä muutoksen työkaluna. Se on hänen mukaansa jatkuva praktiikka, joka vaatii tietoisuutta vallitsevista normeista ja omista kulttuurisista lähtökohdista, syrjivien rakenteiden purkamista ja representaatioiden monimuotoistamista.
Kulttuurijournalismin on vastattava haasteeseen. Taidekritiikin saralla asiaan on tarttunut koulutuksen ja julkaisemisen avulla Suomen arvostelijain liitto Koneen säätiön rahoittamassa Kritiikki näkyy! -hankkeessa. Artikkelissa ”Tienviittoja kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä” tanssitaiteilija-kirjoittajat Riina Hannuksela ja Maija Karhunen (2021) linjaavat käytännön kriitikontyössä huomioitavia seikkoja: Taideteoksen toteuttamiseen, esille pääsyyn ja vastaanottoon vaikuttavista rakenteista on tärkeää olla tietoinen. Lisäksi on huomioitava kriitikkokunnan moninaisuus ja taiteen saavutettavuutta koskevat kysymykset.
Moninaisuuden kunnioittaminen ja inklusiivinen ote ovat vastuullisen toiminnan lähtökohtia. Tutkija Sara Ahmed (2012) avaa teoksessaan On Being Included. Racism and Diversity in Institutional Life, kuinka herkästi näihin termeihin kytketyt institutionaaliset ohjelmat ja julkilausumat menettävät työelämän käytännöissä kriittisen teränsä. Toteutusta vaille jäävät ohjenuorat voivat olla tapa peittää usein syvällä rakenteissa piilevät ongelmat, ja ne voivat toimia jopa uutena ulossulkemisen muotona. Toimintaperiaatteita on siksi seurattava suhteessa niiden konkretisoitumiseen käytännössä.
Kriitikontyön realiteetit inklusiivisen otteen esteenä
Minulle kriitikkona inklusiivisen otteen suurin haaste liittyy alan realiteetteihin. Inklusiivisuus on ennen kaikkea rakenteellinen kysymys, ja siksi yksittäisellä kriitikolla on rajalliset mahdollisuudet toimia sen eteen. Millä tavoin inklusiivinen taidekirjoittaminen sitten on mahdollista alalla, jossa rakenteet vaihtelevat ja voivat vaikeissa työtilanteissa myös helposti pettää alta?
Kritiikistä puhutaan usein yhdenmukaisena, mikä on omiaan hämmentämään siitä käytävää keskustelua. Kritiikki on moninaista ja sitä uudistetaan jatkuvasti taide- ja kulttuurilehdissä. Esimerkiksi kansainvälisesti suuntautuneessa No Niin -taidelehdessä painottuu kulttuurinen moninaisuus, marginalisoitujen äänten esiin nostaminen sekä kriittinen ja analyyttinen ote.
Keskityn tässä artikkelissa suomenkieliseen laajalevikkisen lehdistön taidekritiikkiin. Päivälehdissä julkaistavat arvostelut ovat kritiikin perinteinen, ja edelleen myös vakiintunein muoto. Kritiikin niukasta resurssoinnista johtuen päivälehtikritiikki on usein myös ainoa ajankohtaisesta taiteesta julkaistu arvio. Inklusiivisesta näkökulmasta laajan yleisön lehdistö on keskeisessä asemassa taidetta koskevan tiedon saavutettavuuden takaajana.
Lähtökohtaisesti kriitikoilla on valtaa, mutta käytännössä se on varsin suhteellista. Kriitikon työnkuvaan latautuvia odotuksia ja vaateita näkee harvemmin suhteutettavan työskentelyn ehtoihin. Työn tekemisen edellytyksistä vastaavat toimitukset ja työtä apurahoilla tukevat rahastot ja säätiöt. Pitkäjänteisemmät työskentely- ja ansaintamahdollisuudet ovat edelleen päivälehdistön varassa, mutta vakinaisempaa työtä niissä on tarjolla harvenevalle osalle kirjoittajista. Kritiikkiin kohdennettua apurahoitusta on vähän ja työskentelykaudet ovat pääsääntöisesti lyhyitä. Moninaiset pätkä- ja silpputyöt asettavat työskentelylle omat vaikeutensa.
Kriittinen ja analyyttinen ote on kriitikon työn eittämätön lähtökohta, jota rakenteelliset tekijät tukevat heikosti. Valtaosa kriitikoista työskentelee freelancereina. Kulttuuritoimitusten avustajina toimivat kriitikot tekevät asiantuntijatyötä, mutta usein ilman journalistien ammatillisia välineitä, kuten toimituksen tukea ja työn kaikkinaisten taloudellisten edellytysten turvaa.
Tutkija-kriitikko Sini Mononen (2018) avaa artikkelissaan ”Taidekritiikki aktivistisen toiminnan välineenä” tämän prekaarin työn epävarmuutta, taloudellista turvattomuutta ja alttiutta erilaisille reaktioille – myös epäasiallisille. Instituution suoja mahdollistaisi parhaiten työn kantavuuden. Asiantuntijoiden taustaorganisaatioiden, kuten mediatalojen, vastuulla on turvata työn tekemisen edellytykset (Huovinen ja Kettunen 2021). Käytännössä avustajana toimiva kriitikko kuitenkin hoitaa työvelvoitteensa ilman työntekijöiden perusoikeuksia.
Kritiikki näyttäytyy helposti villinä läntenä niidenkin silmissä, joilla on verraten turvatut mahdollisuudet tehdä tätä työtä. Harvemmalla nähdäkseni on. Työ, joka on yksille haastavaa, voi olla toisille kestämätöntä tai jopa mahdotonta. Millä tavoin työskentelymahdollisuudet avautuvat haavoittuvimmissa asemissa oleville?
Valtamedia matkalla kohti inkluusiota?
Journalismin perusarvojen mukaisesti tiedonvälityksen tulisi vastata yhteiskunnan tosiasiallista moninaisuutta. Toimittajakunta on kuitenkin edelleen suhteellisen homogeeninen. Toimittaja Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun mukaan ongelma ei ole niinkään tietyssä joukossa ihmisiä. Kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat he avaavat journalismin moninaisia valtamekanismeja, jotka tekevät toimittajista ja heidän tekemistään jutuista yhdenmukaisia. (2016; ks. myös esim. Seuri, Suomen lehdistö 5.5.2021)
Rasismi, valta ja vastarinta -teoksen (2021) antirasistisissa verkostoissa toimivien keskustelumuotoisessa ”Ar-Chat” -artikkelissa käy ilmi, että inklusiivisuus ei näyttäydy osana valtamedian normia. Kollektiivinen puheenvuoro avaa niitä perustavia ongelmia, mitä valtarakenteiden havaitsemiseen ja haastamiseen liittyy. Valtaväestön näkökulma läpäisee vähemmistöjä koskevien aiheiden käsittelyn. Rakenteelliset epäkohdat rajautuvat yksilöiden kokemuksiksi, eikä syvempään käsittelyyn yleensä päästä. Ongelmista puhuminen on myös riskinalaista, koska kritiikkiin reagoidaan helposti kyseenalaistamalla sen esittäjä – sen sijaan, että esille nostettuun aiheeseen paneuduttaisiin rakentavalla tavalla. (Ks. myös esim. Jäske et al. 2022.)
Journalismin rakenteita ei voi muuttaa ulkopuolelta, mutta alalle sisäänpääsy edellyttää vallitsevan työkulttuurin omaksumista. Inklusiivisuus on kuitenkin eri asia kuin assimilaatio, jossa vähemmistöjen on sulauduttava valtakulttuuriin. Marginalisoidun assimilointi valtamediaan ei muuta syrjiviä käytäntöjä, vaan näennäinen monimuotoistaminen voi jopa oikeuttaa niiden jatkamisen (ks. esim. Baijukya 2022). Rakenteellinen muutos ei voi myöskään toteutua yksittäisen työntekijän toimesta. Moninaisuuden ja inkluusion edistäminen vaatii kaiken toiminnan läpileikkaavia yhdenvertaisuutta tukevia toimia. (Ks. Ahmed 2012.)
Inklusiivisuus edellyttää näin ollen ensi sijassa työnantajien panostusta, pitkäjänteistä sitoutumista ja resurssointia, sekä eri osapuolten yhteistyötä. Nuorten media Rare (2021) on vastannut haasteeseen kokoamalla moninaisuutta ja inkluusiota käsittelevän oppaan Kenen tietoo?, jonka sisältö perustuu media-alan ammattilaisten ja tutkijoiden haastatteluihin. Sekin toteaa median helposti vahvistavan olemassa olevia valtarakenteita. Opas tarjoaa konkreettisia keinoja kehittää ja uudistaa käytäntöjä mutta tähdentää, että näiden rinnalla tulisi samalla tapahtua myös asenteiden ja kulttuurin muutos.
Vastuullisen kulttuurijournalismin toteutuminen edellyttää kestävien käytäntöjen kehittämistä koko alalle
Inklusiivisuuden edistämisen ytimessä on moninaisuutta arvostava kulttuuri, eriarvoistavien rakenteiden purkaminen ja yhdenvertaisuutta tukevat toimet. Yhdistän inklusiivisen otteen niin kutsuttuun vastuulliseen journalismiin. Sillä viitataan mediassa meneillään olevaan murrokseen, jossa arvioidaan uudelleen tiedonvälityksen eettisiä ohjeistuksia ja median vastuullisuutta yhteiskunnallisena toimijana. Otteessa on olennaista tunnistaa median osallisuus ja vastuu vähemmistöjen marginalisoimisessa ja yhteiskunnallisten jännitteiden rakentumisessa. (Ks. esim. Journalists and Media Accountability 2014.)
Journalistisella kentällä kriitikko sitoutuu noudattamaan hyvää lehdistötapaa ja Journalistin ohjeita. Monilla medioilla on alan yleisten käytäntöjen lisäksi myös oma eettinen ohjeistuksensa. Suomen arvostelijain liiton teettämässä kritiikin eettisessä ohjeistuksessa (2020) kulttuurista moninaisuutta ja yhdenvertaisuutta käsitellään kiteytetysti: ”Kritiikin tulee pyrkiä olemaan tietoinen taideteoksen, -tapahtuman tai -teon vastaanottoon oleellisesti vaikuttavista seikoista, kuten eettisistä ja rakenteellisista yhdenvertaisuuskysymyksistä sekä lajityyppiin ja teokseen liittyvistä kulttuurisista erityispiirteistä”. (Ks. myös Mononen ja Kihlman 2021.)
Moninaisuuteen ja inklusiivisuuteen liittyvät aiheet edellyttävät perehtymistä ja ne voivat vaatia myös enemmän työtä. Journalismissa muun muassa vähemmistöoikeuksiin, maahanmuuttoon ja rasismiin liittyvät aiheet nähdään olevan sensitiivistä ja konfliktiherkkää aluetta. Vastaavien aiheiden käsittelyyn tarjoaa keinoja esimerkiksi niin kutsuttu sovittelujournalismi. Otteessa haastetaan kärjistyksistä ja konflikteista ammentavan mediakulttuurin toimintatapoja ja luodaan tilaa moninaisille näkemyksille ja erimielisyyttä mahdollistaville keskusteluille, jotta kompleksista ja ristiriitoja täynnä olevaa todellisuutta voidaan hahmottaa paremmin. Toteutus edellyttää kuitenkin resurssointia. Myös kulttuurijournalismin ja kritiikin kentällä tulisi tunnistaa aiheiden käsittelyn tärkeyden lisäksi myös niiden vaativuus ja erityisen resurssoinnin tarve.
Kritiikin saralla eri kulttuureja käsittelevästä taiteesta kirjoittaminen edellyttää asiantuntemuksen lisäksi myös kritiikin omien sokeiden pisteiden tunnistamista ja arviointikriteerien pohtimista. Tyypillistä on esimerkiksi se, että BIPOC (Black, Indigenous, Person of Color) -taiteilijoiden työstä kirjoittaessa huomio kiinnittyy taidekritiikin pääasiallisen kohteen eli taiteen sijasta tekijän taustaan ja hänet asemoidaan viiteryhmänsä edustajaksi (ks. esim. Auer, Edit 26.11.2019). Taiteen moninaisuus ja monimuotoisuus jää silloin vaille taidejournalistista näkyvyyttä.
Median journalistisen ja eettisen ohjeistusten katsotaan takaavan työn vastuullisuuden. Vastuuseen kuuluu oman toiminnan seurausten huomioon ottaminen. Tutkija Maarit Jaakkola (2013) linjaa journalistisen seurausetiikan keskeiset kysymykset: ”Millaisia seurauksia toimitusten ja toimittajien tekemillä ratkaisuilla on jutun lähteille ja kohteille? Miten juttu vaikuttaa heidän yhteisöihinsä? Millaisia seurauksia teoilla on omalle organisaatiolle ja ammattikunnalle?”. Jaakkolan mukaan erilaisten kulttuurien normien kohdatessa kysymykset oikeuksista ja velvollisuuksista nousevat voimallisimmin esiin.
Julkisen sanan neuvoston varajäsen Farhia Omerin mukaan Journalistin ohjeet jättävät paljon tulkinnan varaan ja torjuvat siksi heikosti syrjintää ja rasismia. Hän tähdentää, että eriarvoisuuden moniulotteisuus tulisi huomioida journalismissa paremmin. (Baltzar, Journalisti 16.6.2022.) Ohjeistusten noudattaminen perustuu itsesääntelyyn. Julkisen sanan neuvoston jäsenenä toiminut tiedetoimittaja Ulla Järvi (2016) pitää itsesääntelyn kannalta olennaisena, että olemassa olevia eettisiä ohjeita säännönmukaisesti myös kyseenalaistetaan ja arvotetaan sekä käydään jatkuvaa vuoropuhelua eri toimijoiden kesken.
Journalismin ohjeistusten käytännön soveltamiseen liittyvät kysymyksenasettelut voivat olla hyvinkin kompleksisia ja tulkinta kulttuurisidonnaista. Vastuullisuutta on siten tarpeen punnita suhteessa eettisten ohjeiden toteutumiseen käytännössä. Vaa’alla on tiedonvälityksen luotettavuus, uskottavuus ja laatu.
Konfliktiherkkien aiheiden käsittely on kriitikolle riski
Kriitikolla on työnäkymää usein vain tiedossa olevan keikan verran. Yksi työtehtävä voi olla ammatillinen vedenjakaja tai jopa päätepiste. Omalla kohdallani raja tuli vastaan tehtävässä, joka kietoutuu monin tavoin inkluusiota koskeviin kysymyksiin. Tapaus havainnollistaa myös laajemmin vaikeuksia, joita kulttuurisesti sensitiivisten aiheiden parissa työskentelevä voi kohdata. Tapaukseni ei ole ainutkertainen. Tanssintutkija Hanna Järvinen avaa omaa kokemustaan kritiikkidebatista, joka seurasi hänen kirjoittamastaan Tanssiteatteri ERIn ja Turun filharmonisen orkesterin Skandaali-esityksen arviosta, artikkelissaan ”Vad är kritikens syfte?” (Nytida dans 2004; ks. myös Karhu, TS 25.10.2003).
Kirjoitin tanssiteatteri ERIn 30-vuotisjuhlagaalasta kokoonpanon elämäntyötä kunnioittavan arvion (TS 20.10.2019). Gaala koostui illan avaavista vaihtuvista kutsuvierasesityksistä, kokoonpanoon historiaa valottavasta tanssikatselmuksesta ja Seita-teoksen kantaesityksestä.
Kuten käytäntöön kuuluu, gaalasta julkaistiin näyttävät ennakkojutut, joissa taiteilijat kertovat työstään. Tässä näyttäytyy yksi rakenteellinen epäsuhta: kulttuurijournalismissa henkilöjuttujen tila on kasvanut samalla kun kritiikin ala on kaventunut. Olen tosin itse niitä kirjoittajia, joille tekijän ääni on tärkeä osa taiteesta käytävää keskustelua ja olen myös tehnyt sen kuulumiseksi töitä niin kuratoinnin, opetuksen kuin tutkimuksenkin saralla. Haaveilen myös kritiikin alalla mahdollisuuksista tehdä dialogisemmalla otteella töitä kuin mitä perinteinen formaatti ja resurssointi mahdollistaa.
Ylen ennakkojuttu alaotsikoi Suomen suurimman tanssiteatterin juhlivan ”saamelaistunnelmissa”. Koreografi-tanssija Tiina Lindfors luonnehtii kantaesityksensä saavaa Seita-teosta: ”Saamelaisia ei ole aina kohdeltu kovin hyvin. Tässä teoksessa hehkuu vapaus, luonnonvoima ja heidän oma mytologiansa. Sen hengestä löytää puheenvuoron heidän puolestaan.”. (Rosvall, Yle 12.10.2019.)
Hannuksela ja Karhunen (2021) kiteyttävät: ”Inkluusio ei toteudu taiteen tekemisessä tai taideteoksissa, joissa puhutaan toisten äänillä tai heidän puolestaan”. Teos ilmentää myös toteutustavoiltaan ja sisällöiltään ei-inklusiivisen taiteen piirteitä. Sen tekoprosessissa ei ainakaan julkisen tiedon mukaan ole ollut mukana saamelaisia, eikä heitä myöskään ollut juhlanäytäntöjen alussa esiintyneiden kutsutaiteilijoiden joukossa.
Seita perustuu säveltäjä Kalevi Ahon lyömäsoitinkonserttoon Sieidi (2012), joka on kansainvälisesti esitetyimpiä suomalaissävellyksiä. Aho reagoi kirjoittamaani arvioon mielipidekirjoituksella (TS 23.11.2019), jossa hän kritisoi työtäni väitteillä, jotka eivät tekstistäni todennettavasti pidä paikkaansa. Kirjoittajan sidonnaisuus tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana jätetään julkaisussa mainitsematta.
Lehden mielipideosasto on avoimesti luettavissa, kun taas kritiikki on maksumuurin takana. Tämäkin ilmentää yleisempää piirrettä: inkluusioon sisältyvä ajatus taiteesta käytävän keskustelun saavutettavuudesta ei toteudu ja yksipuolinen julkinen näkyvyys voi vääristää sen sisällöt.
Toisin kuin Aho kirjoittaa, keskityin arviossani illan esityksiin taidelähtöisellä otteella siinä määrin kuin se annetussa liuskamitassa oli mahdollista. Seita-teoksen käsittelyn päätteeksi esitin kriittisenä huomiona, että kannanotto alkuperäiskansan puolesta on länsimaisen nykybaletin abstraktin ilmaisun kehyksessä lähinnä solidaarisuuden ele ja saamelaisten itsemääräämisoikeuksia koskevien kysymysten ollessa päivänpoliittisesti akuutteja heidän omalle äänelleen olisi suonut sijaa myös tässä yhteydessä.
Aho avaa kirjoituksessaan myös oman työnsä taustoja. Hän kertoo sävellyksensä lähtökohtana olleen ”kaikkien kansojen (myös saamelaisten ja suomalaisten) yhteiseen myyttiseen menneisyyteen liittyvä rituaalisuus ja shamanismi ja sen yhdistäminen nykyaikaan”. Ongelma on kuitenkin siinä, että teoksessa ei välity historiaymmärrys ja kulttuurisensitiivinen ote: yhteistä myyttistä menneisyyttä ei ole vaan eri kulttuurien perinteitä koskeva tieto on vallan lävistämää.
Aho lisäksi erittelee sävellyksensä sisältämät kulttuuriset vaikutteet ja toteaa, että teoksen tulkitseminen puhtaasti saamelaiseksi olisi ratkaisevasti kutistanut sen sisältöä. Nämä Sieidin länsimaisen musiikin rakenteeseen upotetut eri kulttuurien musiikkiperinteiden vaikutteet puolestaan kriitikko Andrew Mellor (Gramophone 11/2020) kokee tokenistiseksi. Termi tarkoittaa moninaisuuden näennäistä huomioonottamista.
Jätin arviostani kulttuurin hyväksikäyttöä koskevat kysymykset pois, koska niiden käsittely vaatii tilaa ja koska tekijät ilmaisivat itsekin saamelaisaiheen viitteellisyyden. Siitäkin huolimatta, Ahon ja Lindforsin teokset on nimetty saamelaiseen alkuperäishengellisyyteen kuuluvan paikan mukaan. Saamelaisuudessa seita on poikkeuksellinen luonnonmuodostelma, jonka uskotaan omaavan erityistä voimaa. Kolonialistista historiaa vasten alkuperäishengellisyys on erityisen sensitiivinen ja ladattu aihe.
Hyvää tarkoittavien kannanottojen sisältöjä tulisi voida tarkastella myös toteutuksen tasolla ja käydä aiheesta keskustelua. Kulttuurinen ymmärrys rakentuu aina erilaisissa kohtaamisissa ja vuorovaikutussuhteissa. Tämän vuoksi on tärkeää kohdentaa huomiota myös siihen, millä tavoin eri kulttuureja ja kulttuurienvälisiä suhteita taiteessa ja mediassa esitetään. Alkujaan kriitikko-kuraattori Nicolas Bourriaudin (1998) niin kutsutun suhteisen estetiikan (esthétique rélationnel) ajattelutapaa seuraten, taiteen arvioinnin yhtenä kriteerinä on tarkastella sitä, millaista eettistä ja poliittista suhdetta teos esittämiinsä aiheisiin luo.
Saamelaiset valtamediassa
Saamelaiskulttuurin ja saamelaisten elämänmuotojen esittäminen suomalaisesta näkökulmasta ja esityksissä toistuvien vahingollisten stereotypioiden jatkumo ovat osiltaan tuottaneet sitä, minkä toimittaja-tietokirjailijat Jaana Kanninen ja Kukka Ranta (2019) nimeävät saamelaisten ja suomalaisten välissä olevaksi valtavaksi rakenteelliseksi tietoaukoksi. Tietämättömyys tai välinpitämättömyys saamelaisia koskevista asioista pitää tutkija Rauna Kuokkasen (2007) mukaan yllä tilannetta, jossa saamelaisille kuuluvia oikeuksia ei tunnusteta. Tällä tavoin epäsymmetriset valtasuhteet jatkuvat ja uusintavat itseään suomalaisessa yhteiskunnassa.
Itsemääräämisoikeuksistaan kamppailevan kansan puolesta puhuttaessa ja heidän kulttuuriaan hyödynnettäessä on otettava huomioon kolonialistinen historia ja tämän päivän poliittinen tilanne. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevassa julistuksessa todetaan, että alkuperäiskansoilla on oikeus ylläpitää, hallita, suojella ja kehittää kulttuuriperintöään, perinnetietoaan ja perinteisiä kulttuuri-ilmaisujaan. Alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO169-sopimuksen tarkoituksena on turvata alkuperäiskansan yhdenvertainen kohtelu muiden väestöryhmien kanssa. Näitä vastoin toimiva rikkoo kansainvälisiä sopimuksia ja menettelee eettisesti kestämättömällä tavalla.
Vastatakseen saamelaisten oikeuksien jatkuvaan loukkaamiseen ja heidän kulttuurinsa hyväksi- ja väärinkäyttöön kansainvälinen saamelaiselokuvan instituutti (International Sámi Film Instituution, ISFI) on julkaissut kulttuurienvälistä toimintaa ohjeistavan protokollan (2021). Laajempiinkin käyttöyhteyksiin soveltuvassa koosteessa avataan protokollan tarpeen taustat ja perustelut. Kulttuurienvälisten suhteiden ja vuorovaikutuksen ytimessä on keskinäiseen kunnioitukseen, luottamukseen, vastavuoroisuuteen ja vastuullisuuteen sitoutuva yhteistyö. Toisin sanoen, inklusiiviset toimintatavat.
Kulttuurienvälisissä törmäyksissä vedotaan usein ilmaisuvapauteen. Se on taiteen kantava voima, yhtä lailla kuin sananvapaus on journalismin perustava arvo. Niiden nimissä kuitenkin usein myös oikeutetaan kestämätön toiminta. Sananvapautta on siksi tarpeen arvioida suhteessa valtaan ja sen vastuulliseen käyttöön. Etuoikeutettu asema takaa toimintavapaudet, mutta kaikilla ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia niitä harjoittaa. Aiheesta yhtenä puheenvuorona toimii elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Suvi Westin haastattelu ”Saamelaisilta taiteilijoilta puuttuu taiteellinen vapaus” (Halonen, Kotiliesi 4.2.2022).
Yle Sápmin päällikkönä vuosina 2012–2016 toiminut Pirita Näkkäläjärvi (2021) kertoo kokeneensa käytännön mediatyössään, kuinka vaikea saamelaisten sananvapaustilanne on. Hän on haastatellut myös muita mediassa usein esiintyviä ja sosiaalisessa mediassa aktiivisia saamelaisia taiteilijoita, aktivisteja ja poliitikkoja. Haastatteluissa käy ilmi, että julkisuudessa esiintyvät joutuvat varautumaan kovaan paineeseen ja ryöpytykseen.
Kulttuurisen omimisen ympärillä vuodesta 2016 voimistuva keskustelu on tästä yksi esimerkki. Aktivisti Petra Laitin mukaan kulttuurinen omiminen on ”[I]lmiö, jossa vähemmistökulttuurin erityispiirteitä hyväksikäytetään valtakulttuurin toimesta siten, että vähemmistökulttuurin piirteet esitetään esimerkiksi eksotisoituina, stereotypioina tai osana valtakulttuuria. Kulttuurisessa appropriaatiossa vähemmistö on rakenteellisesti epätasa-arvoisessa asemassa valtaväestöön nähden.” (2018; ks. myös 2022). Median lähestymistavoilla on ollut tässäkin keskustelussa merkittävä vaikutus. Oleellisten rakenteellisten tekijöiden sijasta huomio on toistuvasti suunnattu lähinnä aiheesta loukkaantuviin saamelaisiin. Tämä on ollut omiaan aiheuttamaan vihapuhetta saamelaisia kohtaan. (Ks. Ranta ja Kanninen 2019, 299–305.)
Näkkäläjärvi nostaa esiin viisi saamelaisten sananvapautta Suomessa uhkaavaa ilmiötä: vaientaminen, alistaminen, delegitimisointi, disinformaatio ja epistemologinen tuho. Näkkäläjärven mukaan kyse on hienovaraisista ja negatiivisista vallankäyttötavoista, jotka perustuvat epätasa-arvoa luoville rakenteille. Ne rikkovat oikeutta yhdenvertaisuuteen, syrjimättömyyteen, sananvapauteen ja vapauteen ylipäänsä. Sananvapautta tulisi silloin tarkastella suhteessa yhdenvertaisuuskysymyksiin. (2018; 2021.) Tekeillä olevalle alkuperäiskansajournalistiselle ohjeistukselle on näin ollen akuutti tarve.
Taidekritiikki tuo teoslähtöiset näkökulmat julkiseen keskusteluun
Kritiikin tilasta käydään aktiivista keskustelua. Alan merkitys ja vaikuttavuus ovat kuitenkin suorassa suhteessa panostukseen. Kulttuuritoimittaja Antti Majanderin (HS 13.2.2022) tekemän päätoimittajien haastatteluiden perusteella tilanne ei tule valtamediassa ainakaan kohenemaan. Kannatusta ei saa myöskään ajatus siitä, että julkisin varoin tuettu Yleisradio alkaisi paikkaamaan tätä kaupallisen median alueeksi koettua tehtävää. Kritiikki kyllä tunnistetaan tärkeäksi kulttuurityöksi mutta motivaatio ja valmiudet resurssoida sitä jäävät avoimiksi.
Miksi kritiikin resurssoinnilla on merkitystä? Kriitikko Maaria Ylikangas kiteyttää olennaisen jo otsikon tasolla artikkelissaan ”Parempi kulttuurijournalismi tuottaa parempaa kansalaiskeskustelua” (2021). Julkisen keskustelun mahdollistaminen on journalismin perustehtävä. Kritiikillä on ollut perinteisesti myös aikalaiskeskustelua pidempi elinkaari. Taidehistorioitsijana näen kritiikin arvon osana laajempia merkitysyhteyksiä. Taiteen aikalaistulkinnan dokumentaationa kritiikki on myös taiteiden tutkimuksen ja historiankirjoituksen lähde. Kritiikin radikaalisti typistynyt tila valtamedioissa on jo tosin samassa suhteessa heikentänyt sen asemaa kaikilla näillä saroilla.
Journalistisen työskentelyn reunaehdot asettavat selkeät rajat kritiikin kirjoittamiselle. Taide itsessään on kuitenkin mitä moninaisinta. Taide haastaa ajattelua. En tarkoita itsetarkoituksellisia yksinkertaistuksia ja vastakkainasettelua ruokkivaa provokaatiota: kaikki omaääninen, kokeellinen, kriittinen, rikkaan viitteistön sisältävä, tai kompleksisia sosiaalisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia asioita käsittelevä ilmaisu edellyttää syventymistä. Taiteen tulkinta on aikaa vaativa prosessi, ja siinä sanattomien ilmaisujen, kuten tanssi ja musiikki, sanallistaminen on kokonaan oma työvaiheensa.
Taiteesta kirjoittaminen on suhteen luomista uutta luovan ilmaisun ja alkuun vastaanottajalleen mahdollisesti vieraan, oudon, selittämättömän ja vaikeasti sanallistettavan kanssa. Kriitikko joutuu siten usein pohtimaan työn tekemisen tapoja ja omien ratkaisujensa oikeutusta. Minulle kriittisyyden perustana ovat itsekriittisyys ja -reflektio. Kriitikko paikantaa itsensä tai väistämättä paikantuu, sillä taidekäsitys ja suhde työhön välittyvät joka tapauksessa tekstistä. Kenttä on reaktiivinen, ja omasta työstään on oltava valmis vastaamaan. Se kuitenkin edellyttää, että tämäkin tunnustetaan osaksi kriitikon työtä ja myös keskustelulle annetaan tilaa.
Kritiikki näyttäytyy minulle ennen kaikkea puheenvuorona, joka kytkeytyy osaksi laajempaa kulttuurikeskustelua. Keskustelulla itsessään tosin on omat totiset haasteensa. Se tuntuu usein asemiinsa jämähtäneeltä, sävyltään tukkoiselta, paikoin jopa tyrmäävältä, ja helposti tyssähtävältä. Puhutaan sitten vanhan koulukunnan kärjistyksistä ja vastakkainasetteluista sytykkeensä saavista monologisista kulttuuridebateista tai tämän päivän mediapuheenvuorojen linkittymisestä jopa vihapuheeseen ja demokratiaa uhkaavaan polarisaatioon, keskustelukulttuuri ei rohkaise osallistumaan.
Juuri ne, joita kulttuurisen moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden nimissä on tarve nähdä ja kuulla myös valtamediassa, ovat altteimpia julkisuuden lieveilmiöille, kuten asiattomille reaktioille ja verkkohäirinnälle (ks. Verkkoviha 2022). Tämä vaikuttaa suoraan kykyyn tai haluun toimia julkisen keskustelun osapuolena. Seuraukset kulttuuriselle ja yhteiskunnalliselle keskustelulle ovat ilmeiset: Keskustelu tukahtuu alkuunsa ja itsesensuuri kaventaa sitä. Keskusteluun osallistuvat varmimmin ne, jotka ovat turvatussa asemassa ja suojassa konfliktien seurauksilta.
Julkiseen keskusteluun osallistuvien on voitava luottaa median toimintatapoihin. Haastavien ja konfliktiherkkien aiheiden käsittely – joista juurikin on tarpeellista käydä aktiivista keskustelua – edellyttää turvallista tilaa osallistua. Vaikeiden aiheiden käsittelyyn keinoja työstävän sovittelujournalismin tavoitteena on moniäänisen ja rakentavan keskustelukulttuurin luominen. Lähtökohtana siinä on tunnistaa median perustava rooli keskustelun rakentajana ja kannattelijana sekä vastuu sen laadun takaajana. (Ks. Hautakangas ja Ahva 2018; Sovittelujournalismi.fi.)
Inklusiivinen ote olisi ulotettava itse keskustelukulttuuriin mutta myös siihen, miten kriittisyys ymmärretään. Kärjekkäiden esitystapojen ja vastakkainasetteluiden sijasta kriittisyys tarkoittaisi ainakin omien etuoikeuksien tunnistamista, vallankäytön vastuullisuutta, avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, moninaisuuden arvostamista, perehtymistä ja kontekstualisointia sekä kanssakeskustelijoiden kunnioittamista ja asiallista vuorovaikutusta.
Kuten Hannuksela ja Karhunen (2021) kiteyttävät: ”Toteutuessaan inkluusio mahdollistaa turvallisen ympäristön neuvottelulle erilaisista ja keskenään ristiriitaisistakin tarpeista”. Näin kritiikin rooli voi avautua myös kohti laajempia sosiokulttuurisia ja yhteiskunnallisia keskusteluja.
Mia Hannula
Kirjoittaja on kriitikko ja nykytaiteen tutkija. Hän on työskennellyt taidejournalismin parissa kolme kuukautta Koneen Säätiön residenssissä ja työskentelee syksyllä 2022 neljä kuukautta kestävän jakson Taiteen edistämiskeskuksen apurahalla.
Kiitokset:
Lämmin kiitos antoisista keskusteluista ja arvokkaista kommenteista artikkelin kirjoitusprosessin eri vaiheissa: Maaria Ylikangas, Mikko Carlson, Pirita Juppi, Hanna Järvinen ja Helga West.
Lähteet:
Aho, Kalevi: ”Lukijalta: Sieidissä kuuluu monen kansan myyttinen menneisyys”. TS 24.11.2019. https://www.ts.fi/lukijoilta/4740803/Lukijalta+Sieidissa+kuuluu+monen+kansan+myyttinen+menneisyys
”Ar-Chat – keskustelua antirasismista”. Keskustelijoina Ulkar Aghayeva, Jasmina Amzil, Jasmin Assulin, Mona Eid, Aminta Jobe, Alice Jäske, Jenny Kasongo, Lina Kiviranta, Aurora Lemma, Michaela Moua, Irene Omwami, Akunna Onwen, Margarita Sakilayan-Latvala, Amiirah Salleh-Hoddin, Paloma Sandberg ja Sophia Wekesa. Editointi Mona Eid ja Aurora Lemma. Teoksessa Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa. Toimittaneet Suvi Keskinen, Minna Seikkula ja Faith Mkwsha. Gaudeamus. 2021.
Auer, Camille: “Vähemmistöpositiota käsittelevä taide ei ole ’identiteettipolitiikkaa’”. Edit. 26.11.2019. https://editmedia.fi/vahemmistopositioita-kasitteleva-taide-ei-ole-identiteettipolitiikkaa/
Baijukya, M. K.: ”Limits of Representation”. Teoksessa Säihkyvät utopia. Essee-mixtape. Toimittaneet Aurora Ala-Hakula, Maaria Ylikangas, Arja Karhumaa. Kustantamo S&S. 2022.
Baltzar, Kristiina: ”Journalistin ohjeet torjuvat huonosti rasismia. Tulkinnanvaraa jää paljon, sanoo Farhia Omer”. Journalisti 16.6.2022. https://journalisti.fi/artikkelit/2022/06/journalistin-ohjeet-torjuvat-huonosti-rasismia-tulkinnanvaraa-jaa-paljon-sanoo-farhia-omer/
Bourriaud, Nicolas: Esthétique relationnelle. Les presses du réel. 1998.
Halonen, Sinimaria: ”Saamelaisilta taiteilijoilta puuttuu taiteellinen vapaus, sanoo dokumentaristi Suvi West: On pakko olla poliittisesti aktiivinen”. Kotiliesi 4.2.2022. https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/kulttuuri/saamelaisilta-taiteilijoilta-puuttuu-taiteellinen-vapaus-sanoo-dokumentaristi-suvi-west/
Hannuksela, Riina ja Maija Karhunen: ”Tienviittoja kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä”. Teoksessa Yhteinen kritiikki. Näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon. Toimittanut Heidi Backström. Suomen arvostelijain liitto. 2021
Hannula, Mia: ”Tanssiteatteri Erin ilmeikäs muotokuva ja kesyttämättömän luonnon puolesta puhuva Seita”. TS 20.10.2019. https://www.ts.fi/kulttuuri/4739206/Tanssiarvio+Tanssiteatteri+Erin+ilmeikas+muotokuva+ja+kesyttamattoman+luonnon+puolesta+puhuva+Seita )
Hautakangas, Mikko ja Laura Ahva: ”Sovittelujournalismi kirkastaa keskustelua”. Teoksessa Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin. Toimittaneet Mari K. Niemi ja Topi Houni. Vastapaino. 2018.
Huovinen, Annamari ja Reetta Kettunen: ”Kuka auttaa vihapuheen uhria”. Kun tutkija kohtaa vihaa. Asiantuntijuus, tiede ja julkisuus. Toimittaneet Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma. Rauhanpuolustajat ja Rosebud. 2021.
International Sámi Film Institution (ISFI): “The Pathfinder. Guidelines for responsible filmmaking with the Sámi Culture and People”. 2021. https://isfi.no/wp-content/uploads/2021/04/OFELAŠ-FINAL-2022.pdf
Jaakkola, Maarit: Hyvä journalismi. Käytännön opas kirjoittajalle. 2013.
Journalists and Media Accountability. An International Study of News People in the Digital Age. Edited by Susanne Fengler, Tobias Eberwein, Gianpietro Mazzoleni, Colin Porlezza. New York: Peter Lang. 2014.
Järvi, Ulla: ”Rajalla – journalismin ja viestinnän uskottavuutta määritellään uudelleen”. Eettinen viestintä. 2016.
Järvinen, Hanna: ”Vad är kritikens syfte?”. Nytida dans. 22/2004.
Jäske, Alice, Janina Waenthongkham, Priska Niemi-Sampan: Mixed – Suomalaista elämää kulttuurien risteymässä. Kosmos. 2022.
Karhu, Tuomo: ”Kritiikki ja sen kritiikittömyys”. TS 25.10.2003. https://www.ts.fi/kulttuuri/1073923787/Kritiikki+ja+sen+kritiikittomyys
Kukkala, Emilia ja Pontus Purokuru. Luokkavallan vahtikoirat. Miten suomaliset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä. Into. 2016.
Kuokkanen, Rauna: ”Saamelaiset ja kolonialismin vaikutukset nykypäivänä”. Kolonialismin jäljet. Toimittaneet Joel Kuortti, Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Gaudeamus. 2007.
Laiti, Petra: ”Hei Suomi-twitter, te ette vieläkään ymmärrä”. Petralaiti.com. 2018.
Laiti, Petra: ”Ei yksin minun, mutta ei ainakaan teidän”. Ruskeat tytöt. 2.6.2022. https://www.ruskeattytot.fi/ei-yksin-minun
Lindfors, Sonya: ”Ajatuksia inklusiivisuudesta ja taiteesta”. Taide ja yhteisö. Teemoja ja näkökulmia 2000-luvun taiteilijan laajentuneeseen toimintakenttään. Toimittaneet Kirsi Monni ja Kirsi Törmi. 72 Teatterikorkeakoulun julkaisuja. 2019.
Majander, Antti: ”Kuoleeko kulttuurikritiikki?”. HS 13.2.2022. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008577365.html
Mellor, Andrew: AHO Symphony No 5. Sieidi. Gramophone. 11/2020. https://www.gramophone.co.uk/review/aho-symphony-no-5-sieidi
Mononen, Sini: ”Taidekritiikki aktivistisen toiminnan välineenä”. Musiikki muutosvoimana. Aktivistisen musiikintutkimuksen manifesti. 2018.
Mononen, Sini ja Asta Kihlman: ”Kritiikin eettiset ohjeet ovat yhteisöllistä ammattietiikkaa”. Kritiikin uutiset. 2021. https://www.kritiikinuutiset.fi/2021/01/31/kritiikin-eettiset-ohjeet-ovat-yhteisollista-ammattietiikkaa/
Näkkäläjärvi, Pirita: ”Vaientaminen ja disinformaatio uhkina saamelaisten sananvapaudelle Suomessa”. Fáktalávvu. 19.2.2018. https://faktalavvu.net/2018/02/19/vaientaminen-ja-disinformaatio-uhkina-saamelaisten-sananvapaudelle-suomessa/
Näkkäläjärvi, Pirita: ”Saamelaisten sananvapaus Suomessa”. Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa. Toimittaneet Suvi Keskinen, Minna Seikkula ja Faith Mkwsha. Gaudeamus. 2021.
Ranta, Kukka ja Jaana Kanninen: Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. S&S. 2019.
Rare media: ”Kenen tietoo? Opas moninaisempaan ja inklusiivisempaan journalismiin”. https://raremedia.fi/kenentietoo/
Rosvall, Minna: “’Taiteen pyhä tehtävä on herättää keskustelua ja ottaa kantaa’ – ystävyys ja tekninen taituruus ovat pitäneet tanssiteatteri Erin koossa 30 vuotta. Suomen suurin tanssiteatteri juhlii saamelaistunnelmissa”. Yle 12.10.2019.
Seuri, Ville: ”Toimitusten monimuotoisuus on lähinnä vitsi, ja siksi jokainen rekrytointi on tärkeä”. Suomen lehdistö. 5.5.2021.
Sovittelujournalismin käsikirja. Keinoja konfliktiherkkien aiheiden käsittelyyn. https://sovittelujournalismi.fi/sovittelujournalismin-kasikirja.pdf
Suomen arvostelijain liitto: ”Kritiikin eettiset ohjeet”. Kritiikin uutiset. 2020. https://www.kritiikinuutiset.fi/2020/11/14/sarv-julkaisee-kritiikin-eettiset-ohjeet/
Verkkoviha. Vihapuheen tuottajien ja levittäjien verkostot, toimintamuodot ja motiivit. Tuija Saresma, Reeta Pöyhtäri, Aleksi Knuutila, Heidi Kosonen, Marko Juutinen, Paula Haara, Urho Tulonen, Kaarina Nikunen, Jenita Rauta. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:48.
Ylikangas, Maaria: ”Parempi kulttuurijournalismi tuottaa parempaa kansalaiskeskustelua” . Kritiikki näkyy! 20.5.2021. https://www.kritiikkinakyy.fi/2021/05/parempi-kulttuurijournalismi-tuottaa-parempaa-kansalaiskeskustelua/