Hysteria-esityksessä katsojat muuttuivat linnuiksi. Lintuperspektiivistä kritiikin kirjoitti Margareeta Lauronen. Teksti on osa opiskelijatöiden julkaisukokonaisuutta Kritiikin uudet tavat -sarjassa.
Ostetun lipun vastineeksi sai ohjeet ja pääsyn unimaailmaan, leikkikenttää muistuttavaan hybridiin. Olin vaihtanut kirjavat sulat mustiin ja kasvattanut nokan, juuri kuten oli neuvottu. Jos myöhästyy, jää oven taa. Lähmijät ja epäkunnioittavat moukat poistetaan tilasta välittömästi. Haukan katseen saa piilolinsseillä eikä korkokenkiä kannata laittaa näihin rientoihin. Hysteria koulurakennuksessa.
Suurella pihalla norkoili muitakin siivekkäitä. Oli korppeja, variksia, pari harmaatiaista. Marssin määrätietoisesti ovelle. Minut ohjattiin yläkertaan, joku toinen sai viinashotin tai vettä vahtimestarin kopista. Talossa haisi pysähtynyt.
Yläkerrassa kultanokat jakoivat mustat linnut kahteen ryhmään. Istutti saleihin ja käski kuunnella kivi kädessä. Hengitä – ota vastaan se, mitä sinulle tarjotaan. Painostava melodia, läheltä kuuluvat ohjeet, kanssaeläjien kehonliikkeet. Ohjeiden jälkeen kultanokkaiset avasivat ovet, olimme vapaita kulkemaan sinne, minne intuitio ja oma mielenkiinto vei.
Jos avaat oven, älä jää oven suuhun. Astu sisään.
Kolme tai neljä kerrosta, aikaa kaksi tuntia. Erilaisia huoneita, tiloja, kokemisen paikkoja. Sai katsoa, koskea, maistaa, haistaa, maata, juoda ja ratkaista arvoitusta. Oli myös talon asukkaat. Ne, jotka eivät olleet kultanokkaisia, vaan näyttivät ihan tavallisilta ihmisiltä. Ne olivat moninaisia ja muistuttivat tuttuja ja tuntemattomia. Osalla oli traumoja, osa oli traumaa, joka kietoutuneena kehoon sai seisomaan käsillä, tanssimaan tai huutamaan.
Lensin lasin taakse katsomaan kahta naisoletettua tanssijaa. He tanssivat kiemurrellen. Sylkivät lasiseinään. Olin paikallani, tarkkailin. Pian toinen tanssija vaihtoi havainnoinnin suunnan minuun. Tuijotti lasin läpi. En taipunut, kääntänyt nokkaani pois vaan katsoin katsomista. Hän taipui. Löi lasiin kädellään ja huusi. Kato vittu vaan! Muut mustanokkaiset kääntyivät katsomaan minua.
Ajantaju katosi. Liikuin ja tutkin onkaloja, äänimaailmoja ja aistien solukkoja. Kävin parfyymipuodissa, 70-luvun hotellihuoneessa, noidan keittiössä, lähteellä, kotibileissä, vankilassa, lankalabyrintissä, salongissa ja odotushuoneessa. Pilvihuone oli liian intiimi, mutta suolahuoneeseen uskalsin istumaan foliolattian päälle. Meitä mustanokkaisia oli siellä monta. Muodostimme nurkkiin varjoja, joiden pään liikkeet lisäsivät asukkaiden koreografioihin taustan – kuin kuoron. Nokka poisti jotain sellaista, mitä sulaton ei olisi rohjennut tehdä. Otimme tilaa, olimme vierivieressä, osa keskellä huonetta, toinen hämärässä itsekseen. Asetuimme katsottaviksi ja samalla vain joukoksi ääriviivoja, jotka aurana liihotti maiseman yllä.
Parvena kärkyimme apajilla, koetimme ehtiä sinne missä tapahtui. Missä viihdyke, ihmisten hypnoottiset kohtaamiset tai vangitsevat monologit? Enkö kerennyt ajoissa perille? Tiesin, ettei kaikkea voi nähdä. Huomasin, että aloin kulkea samoja polkuja uudestaan. Asukkaat menivät loopille: nyt huoneeseen astuu möngerrystä puhuva räppäri, sitten naisoletettu huutaa juosten 60-luvun keittiöön. Kohta joku lintu syö paistetun kananmunan. Itsensä vai lapsensa?
Rakennuksen ulkoikkunoista näkyi luminen lähiö. Oli todellisuus sisällä ja ulkona. Ei huvittanut lähteä pois, mutta samalla oli ikävä itseä. Omana lajinaan. Kun kurkkasi pois, tajusi intensiteetin, joka huoneiden välisestä aikamatkustamisesta syntyi ja muistojen kimaran kautta kulminoitui omaan kehoon.
Jos avaat oven, älä jää oven suuhun. Astu sisään.
Osalla mustanokkaisista linnuista oli missio – selvittää talon arvoitukset, löytää lukko ja avain, avata jotain, josta saattoi löytää jotain, jota saattoi syödä tai juoda. En ehtinyt ymmärtämään mahdollisuutta. Lentelin omin voimin kuin teatterinkulisseissa, isossa leikkimökissä tai suurissa reiveissä. Kokemus syntyi minussa ja minusta. Viihdytin itseäni järjestelemällä shakkinappulat, syömällä vaahtokarkin ja tunnustelemalla mahdollisimman montaa erilaista materiaalia.
Aika oli valmis. Kultanokat ohjasivat meidät juhlasaliin. Mustanokkaisena me kuljimme ympyrää kuin lampaat. Keskellä oli valo ja vesiastia. Kivet kerättiin puhdistukseen. Vapauduimmeko talon tuomista tunnekokemuksista vai luovuimmeko turvanantajasta? Humiseva ääni ja utuinen valo. Jokin yhteinen toi yhteen kaikki me, jotka olimme menneet omia menojaan. Sitten lähdimme pois.
Hysteria. 28.2.-23.3.2022, Steniuksentie 14, Helsinki 00100ENSEMBLE
Satavuotiaaseen, 1400m² kokoiseen rakennukseen sijoittuva immersiivinen suurtaideteos rakentuu sirkuksen, tanssin, musiikin ja teatterin raameihin. Hysteria muodostaa hengästyttäviä ja ihastuttavia lokeiroita ja pohtii mitä käy, kun niihin ei enää mahdu. Yhden suurimman, immersiivisiin teoksiin keskittyvän suomalaisen tekijäkollektiivin 001000ENSEMBLEN Hysteriassa katsojan on mahdollista luoda oma unikki kokemuksena uppoutumalla salaperäiseen maailmaan.
Kritiikin uudet tavat on Kritiikki näkyy! -hankkeen uusia kritiikin muotoja ehdottava osa-alue. Nyt julkaistavat työt ovat valmistuneet Helsingin yliopiston teatteritieteen kritiikkikurssilla kevään 2022 aikana. Kurssia ohjasi Katri Tanskanen.