Kritiikkiä pidetään vanhastaan lähinnä mielipiteen ilmauksena ja editorit käyttävät silkkihansikkaita. Kun kriitikko tunkeutuu yksityiselämän puolelle, käytäntö voi kostautua pahasti. Vesa Rantaman blogikirjoitus ehdottaa taidekritiikkiin parempaa editointia.
Jukka Mallisen Parnassossa (3/2022) julkaistussa kirjoituksessa ”Painetaan legenda” oli niin vakavia virheitä, että vähemmän vakavat hautautuivat niiden alle. Syystä virheiden takana ei olla vielä puhuttu: kritiikkitekstejä kohdellaan Suomessa perinteisesti mielipidekirjoituksina, jolloin pahatkin virheet menevät editoreilta helposti läpi ilmaisunvapauteen kuuluvina seikkoja.
Kritiikeissä kyllä on mielipiteitä, mutta niissä on paljon muutakin, niin kuin kaikessa journalismissa. Faktantarkistusta pitäisi soveltaa niihin avoimesti, täysin samoilla periaatteilla kuin muuhunkin journalismiin.
Kritiikistä puhutaan kahvipöydissä ”vain yhden henkilön mielipiteenä”, vaikka kritiikkitekstit sisältävät yleensä enemmän väitelauseita kuin mielipiteen ilmaisuja. Vaikka väite koskisi fiktiivisen teoksen henkilöhahmoa, tulisi hahmon nimen olla oikein kirjoitettu ja tapahtumien referoitu oikeassa järjestyksessä. (Luoja tietää, kuinka monesti en itse ole täyttänyt näitä alkeellisia ehtoja.)
Mallisen kirjoitus ei ole arvostelu, mutta edustaa taidekritiikkiä laajemmassa merkityksessä, eräänlaisena antiteesinä Meri Valkaman esikoisromaanin Sinun, Margot ylistävälle vastaanotolle. Siitä tuli uutinen, kun kävi ilmi, että Meri Valkaman isä Seppo Iisalo on elossa, toisin kuin Mallinen väitti.
Mutta mikä sai Mallisen ylipäätään kirjoittamaan Valkaman isästä? Häntä ei mainita romaanissa kertaakaan. Tarkempi silmäys tekstin virheelliseen sisältöön herättää epäilyksen: vaikka hän viittaa pariin teoksen kohtaukseen ja referoi sitä hieman, Mallisen modus operandi on kaukana taidekritiikin ihanteista. Pikemmin kuin taiteeseen teksti liittyy väsyttävään vääntöön reaalisosialismin raunioilla: onko menneessä, monin tavoin viallisessa järjestelmässä lupa nähdä hyviä puolia? Mallisen vastaus on, mitä ilmeisimmin, ei.
Hän testamenttaa uusnatsisminkin sosialismin syyksi ja asettuu setämäisesti historiatiedottomiksi oletettujen ”vasemmistonuorten” (Valkama on 42-vuotias) yläpuolelle: ”Ero kommunismin ja äärioikeiston välillä on veteen piirretty viiva. Niiden lähes identtistä maailmankuvaa luonnehtii mustavalkoinen manikealaisuus, omien ongelmien projisoiminen muiden viaksi.”
Projisoinnin taitaa myös Mallinen: mustavalkoisen ajattelunsa (sosialismi paha, kapitalismi hyvä) hän siirtää Valkaman kirjan ominaisuudeksi, vaikka jälkimmäinen nimenomaan tuo sävyjä ja värejä Suomessa yleensä hengettömän harmaaksi esitettyyn tai pelkäksi vitsiksi kliseytyneeseen DDR-kokemukseen.
Mallisen tanssi reaalisosialismin haudalla ei valitettavasti pysähdy ideologian tasolle, vaan siihen kytkeytyy kuolleeksi oletetun henkilön maineen mustaaminen ja saman loan tartuttaminen ideologiseksi perijättäreksi oletettuun kirjailijatyttäreen: ”Iisalo kuoli sittemmin yksinäistyneenä pikkukaupungissa Itä-Uudellamaalla. Itä-Berliinin ja reaalisosialismin kanssa hän kävi tiettävästi jaakobinpainia loppuun asti.”
On vähintäänkin erikoista, että Mallisella on ollut näin täsmällisen epätäsmällistä ”tietoa” asiasta, jota ei koskaan ole tapahtunut. Ilmaus ”tiettävästi” antaa ymmärtää, että asiassa on konsultoitu jotakin lähdettä.
Henkilöhaastatteluissa ja elämäkerrallisissa jutuissa teoksen ulkopuoliselle on luonteva rooli, ja kritiikkiteksteissäkin voi aivan hyvin viitata tekijän muuhun julkiseen toimintaan. Mutta kun kritiikkitekstissä otetaan loikka teoksesta tosielämään, henkilöhahmosta henkilöllisyystodistuksen kantajaan, toimituksen pitäisi aina valpastua. Mikä motivoi seikkailua teoksen ulkopuolella, miksi kriitikko haluaa puhua tekijän yksityiselämästä?
Valkaman teoksen kirjallisista ansioista en itsekään ole täysin vakuuttunut, ja tasokkaalle ideologiakritiikille sen äärellä varmasti olisi paikkansa. Mutta nämä hoituisivat paremmin lukemalla kirjaa, kuten Mallinen tekstissään lupaavasti tekeekin ennen kuin hän karkaa nuoruusmuistoihinsa karnevalistiseen 1970-luvun Moskovaan ja sieltä käsin sommittelee ajatuksen DDR:n kaikkiallisesta pahuudesta.
Tapaus Mallinen on jo hyvin käsitelty, ja Hämäläinen on hoitanut jälkipyykkinsä ensiluokkaisesti. Vaikka olen tässä kirjoituksessa poleemisesti kysellyt lehden hoksottimien perään, tarkoitukseni ei ole kritisoida erityisesti Parnassoa, joka suurimmaksi osaksi on erinomainen kirjallisuuslehti.
Tähtäimeni ei ole Parnasso tai Mallinen, vaan alan yleiset käytännöt. Jos kritiikissä loikataan passillisten ihmisten pariin, olisi ensinnäkin kysyttävä: miksi ihmeessä? Ja jos toimitus vakuuttuu loikan tarpeellisuudesta, on faktat tarkistettava entistä huolellisemmin. Nyrkkisääntönä: henkilöhahmo Vesa Rantamaa koskevissa asioissa voi luottaa kriitikon ilmoitukseen, mutta jos väitätte asioita henkilötunnukseni haltijasta, minulle sopii soittaa. Niinhän toimittajat tekevät.
Kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja kuuluu Kritiikki näkyy! -hankkeen johtoryhmään.