Konsertin alkuosaan oli koottu ranskalaisia ja saksalaisia yksinlauluja sekä otteita operetista Iloinen leski. Jussi Vänttinen aloitti Maurice Ravelin Don Quichotte à Dulcinée -sarjalla. Chanson Romanesque soi hieman tarpeettoman voimakkaasti ja kovasävyisesti. Chanson épique toi mukanaan ilahduttavasti tummempia sävyjä ja hiljaisempia nyansseja. Chanson à boire oli hillitön hiprakkainen juomalaulu, joka eteni nopeasti ja hoiperrellen.
Saara Rauvalan esittämistä teoksista huomio kiinnittyi ranskalaiseen tuotantoon. Kolme sinänsä toisiinsa liittymätöntä kappaletta: kaksi Claude Debussyltä ja yksi Francis Poulencilta, tuntuivat muodostavan intuitiivisen kokonaisuuden, jota leimaa miellyttävä ranskalainen ilmavuus.
Debussyn Fantoches (Marionetit) kokoelmasta Fetes galantes on nopeatempoinen ja kepeä. Rauvalan luontuva ääni taipui notkeasti ja leikitellen melodian laajoihin hyppyihin ja koristeellisiin kuvioihin.
Ariettes oubliées’n osa 5 Green oli tunnelmaltaan impressionistinen, kenties raukean unenomainen. Linjakas laulumelodia tuntui leijailevan värikylläisen ja maalaileva pianotekstuurin yllä. Seesteisen pinnan alla välkehti kuitenkin monia rytmisiä tasoja.
Poulencin Violon kokoelmasta Fiancailles pour rire oli puolestaan hidas valssi, jonka sävelkuluissa kuuluu kaikuja Eric Satien sävellystyylistä.
Kolmen laulun kokonaisuus oli helmi, jossa Rauvalan kauniisti soiva ääni ja omistautuva tulkinta sekä Henni Isojunnon hienoa tyylitajua huokuva pianismi sulautuivat nautittavaksi yhteismusisoinniksi.
Konsertin alkuosan yksinlauluissa ja duetoissa laulajien lavaesiintymisessä oli selkeä ero: Vänttinen kertoili kappaleiden välissä lennokkaaseen ja viihdyttävään tyyliin laulujen tapahtumista ja henkilöiden mielenliikkeistä sekä eläytyi roolihahmoihinsa näkyvästi. Välillä hän kirmasi keppihevosella ratsumiehenä pitkin lavaa, välillä taas oli horjahtaa flyygelin sisälle juopuneena Don Quichottena. Siinä missä Vänttinen hyödynsi lähes koko näyttämön, Rauvala keskitti kaiken ilmaisun ääneensä.
Väliajan jälkeen vuorossa oli Gian-Carlo Menottin koominen pienoisooppera The Telephone, jonka Italiasta Yhdysvaltoihin muuttanut säveltäjä sävelsi vuonna 1947. Menotti ei seurannut aikakautensa muita taidemusiikin säveltäjiä atonaalisuuteen, vaan kehitti tyyliään nojaten pikemminkin Giacomo Puccinin italialaiseen oopperaperinteeseen.
Ooppera kertoo Benistä (baritoni), joka yrittää esittää kosintansa Lucylle (sopraano). Ben kiertelee ja kaartelee aiheensa ympärillä, mutta Lucy on keskittynyt vain puhelimeensa, joka soi yhtenään. Lucyn puhelinkeskustelut ovat maukkaita aarioita, joissa kuulijallekin paljastuvat lähipiirin juorut. Erityisen herkullinen on kikatuskohtaus, joka onnistuu terävästi kuvaamaan puhelimessa hervottomasti nauravaa henkilöä sekä muiden ulkopuolisuuden tunnetta, kun he sitä kuuntelevat. Parasta on kuitenkin se, että Rauvalan helkkyvällä äänellä nauravaa Lucyä kuuntelee oikein mielellään.
Ooppera on hauska ja onnistui hykerryttämään katsojaa erityisesti Vänttisen hienovaraisen lavakomiikan ansiosta. Mies tunnusteli sormusta povitaskustaan, vilkaisi vaivihkaa yleisöä kuin rohkaisua hakien, asettautui polvilleen naisen eteen ja taas puhelin soi.
Vänttisen viha-aaria puhelimelle oli vaikuttava. Parin duetoissa äänet sointuivat hyvin yhteen ja draama toimi: Lucy oli puhelimessa ystävättärensä kanssa, ja Ben purki turhautumistaan tuntien odotteluun ainaisten puheluiden jatkuessa.
Alun perin ooppera on kirjoitettu pienelle orkesterille, jossa tosin piano on mukana tärkeässä roolissa. Isojunno onnistui mainiosti korvaamaan orkesterin pelkällä flyygelillä ja tuomaan partituurin monet eri vivahteet yleisön tietoisuuteen.
Oli ilahduttavaa, että oopperaa ei ollut ruvettu siirtämään nykyaikaan, vaikka aiheen uusi ajankohtaisuus ihmisten huomiota vievine digilaitteineen ja somepäivityksineen siihen epäilemättä olisi saattanut houkutellakin. Aivan oopperan lopuksi nykyaika kuitenkin astui luontevasti mukaan kuvaan, sillä Benin ei enää tarvinnut lähteä etsimään puhelinkioskia, vaan hän saattoi soittaa Lucylle kännykällään. Lopultakin Ben sai Lucyn huomion ja onnistui kosinnassaan.
The Telephone. Saara Rauvala, sopraano, Jussi Vänttinen, baritoni, Henni Isojunno, piano. 12.11.2021 Kulttuuritalo Kiva.
Arvostelu on ilmestynyt alun perin Salon Seudun Sanomissa 14.11.2021. Kuva: Marko Mattila