Kunpa kriitikot useammin miettisivät positiotaan ja kirjoittaisivat avoimesti siitä käsin. Dialogissa dramaturgi Michelle Orenius ja kriitikko Johanna Osváth. He keskustelevat kritiikin lähtökohdista kenialaisen kirjailija ja teatterintekijä Ogutu Murayan teoksen äärellä.
Ogutu Murayan audioessee Mine is to say something small lähetettiin suorana 21.4.2021 Kenian pääkaupungista Nairobista. Läsnä oli vaihtelevasti yli 20 kuulijaa, joiden kanssa muodostimme virtuaalisen yleisön.
Muraya (s. 1986) on kenialainen kirjailija ja teatterintekijä, joka on esiintynyt ympäri maailmaa. Hän on teoksissaan nostanut esiin sosiaalipoliittisia kysymyksiä ja haastanut totuttuja ajatusmalleja. Tarinankerronnan uudenlaiset muodot ovat olleet keskeisiä hänen töissään.
Kuuntelimme teoksen kukin tahoillamme, ja aloimme kirjoittaa siitä toisillemme. Dialogimme laajeni pohtimaan monitaiteisen kritiikin luonnetta ja sitä, millaisia asioita kriitikon tulisi ottaa huomioon – etenkin, jos kyse on näkökulmasta, jota hän ei ymmärrä tai johon hän ei voi samastua. Keskustelussamme korostuivat omat lähtökohtamme: Michelle on dramaturgi, Johanna kriitikko. Miten taiteilijan ja kriitikon näkemykset taiteen ja kritiikin suhteesta eroavat toisistaan?
Johanna: Voitaisi puhua aluksi vähän siltä, millainen kokemus Mine is to say something small meille oli. Itse olen enenevissä määrin kaivannut elämääni yhteisöllisiä kokemuksia, mitä tahansa kollektiivista – olen syöttänyt nälkääni esimerkiksi koko perheen liveohjelmilla Talent Suomesta Voice of Finlandiin ja kokenut ihanan sulautumisen osaksi samoille Leppilammen sutkautuksille honottavaa yleisöä.
Mine is to say something small teki minulle jotain muuta. Muraya antoi aivan aluksi teoksen kokemiselle ohjeen: jos ajatuksesi alkavat vaellella, keskitä mielesi hellästi takaisin esitykseen. Teoksen terävyys pakotti pysymään jatkuvasti varpaillaan, mikä teki kokemuksesta itselleni korostetun yksilöllisen. Kuuntelin seisaallani, liikutin jatkuvasti kehoani, ruumiin toiminta ja rajat olivat läsnä niin tekstissä kuin omassa kokemuksessani. Klisee, mutta kokemuksena totta: aivan kuin Muraya olisi puhunut suoraan minulle.
Kun esityksen aikana vastapäisen talon ikkunan takana ryhdyttiin tositoimiin (!), kuulin mielessäni Murayan ohjeen: “If your mind wanders, gently bring it back”.
Michelle, missä kuuntelit teoksen ja miltä se tuntui?
Michelle: Päädyin kuuntelemaan teoksen pehmeän huovan alla sängylläni maaten kuulokkeet korvillani. Laskeuduin ennen esityksen alkua linjoilta kuuluvan musiikin myötä esityksen unenomaiseen maailmaan, joka koostui Murayan päiväkirjateksteistä ja niistä avautuvista miljöistä.
Muraya kertoi lähetyksen alussa kirjoittaneensa päiväkirjatekstit muutettuaan vuonna 2014 Nairobista Amsterdamiin. Audiolähetyksen vastaanottaminen tuntui todella rauhoittavalta tässä hetkessä, stressaavan ja epävarman korona-ajan keskellä. Siirryin sängyltäni henkisesti johonkin kelluvaan tilaan. Ensimmäisessä päiväkirjatekstissään “Day 61” minäkertoja kuvaa uimiskokemustaan ja tämä vain vahvisti tunnetta. Tuli ikävä uimahalleja! Minusta oli myös ihanaa huomata lukujen muodossa, että linjoilla oli muitakin kuuntelemassa. Sängyltä käsin kuunteleminen loi kuitenkin yksityisyyden tunnetta ja antoi minulle luvan olla itsekseni omassa tilassani. Tuli tosi levollinen olo.
Pyrin toimimaan Murayan ohjeen mukaan, mutta välillä huomasin mieleni harhailevan – se ei kuitenkaan tuntunut väärältä eikä ollut vaikeaa suunnata ajatukset takaisin teokseen. Tuntui siltä, että ajatuksella oli myös lupa soljua. Ei sillä, etteikö yleensä ole. Kaikki jännitys ehkä vain laukesi omalla kohdallani tämän ohjeistuksen myötä.
Johanna: Uimahallimerkinnät jäi munkin mieleen erityisen vahvasti! En itse kellunut, vaan seisoin tukevasti maan pinnalla kahdella jalalla, tietoisena omista ääriviivoistani. Murayan teksti oli itselleni ensisijaisesti ruumiillinen, se oli kuvausta siitä miltä mielen toiminta tuntuu ruumiissa. Masennus, ahdistus, yhteyden hakeminen itsen ja ympäröivän maailman välillä – tekstissä ne olivat kaikki läpeensä ruumiillisia kokemuksia. Itselläni kokemisen tapa ehdottomasti määritti tekstin tulkintaa, mikä oli kiinnostavaa huomata. Ehkä sulla tulkinta muodostui enemmän assosiatiiviseksi, kelluvaksi, unenomaiseksi?
Muraya herätteli pohtimaan monitaiteista kritiikkiä laajemminkin. Mine is to say something small -teosta voisi lähestyä livekuunnelmana tai etäesityksenä. Taidekokemuksen voimakas yksilöllistyminen fyysisen yhteyden puuttumisen vuoksi on teema, joka tuntuisi tärkeältä huomioida ja kirjoittaa auki kritiikissä, jos teosta lähestyy esitystaiteena. Esimerkiksi perinteisessä esittävän taiteen kritiikissä kriitikko aistii muun yleisön läsnäolon ja mielentilan, jolloin teoksen tulkinta ja kritiikki voi muodostua jollain tapaa (ehkä huomaamattakin) reaktiivikseksi. Onko siis oikein olettaa, että kriitikko arvottaa teosta eri tavalla, kun kokemus on aidosti yksilöllinen?
Michelle: Varmastikin – ympäröivien ihmisten fyysinen vaikutus puuttuu, ja teoksen vastaanottaa kenties tästä syystä yksilöllisemmin. Jokainen esitys on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan maastoon niin kokijan kuin tekijänkin näkökulmasta. Tässä esityksessä hyppy tuntemattomaan tuli esille myös tekstin tasolla minäkertojan puhuessa veden varaan joutumisesta. Toisaalta minäkertoja toi esille sen, että ihminen on 70 % vettä. Esityksen kautta sukelsinkin omiin muistoihini ja suhteutin niitä esityksen tekstiin. Pohdin kellumisen taitoa ja omaa uimataidon oppimista. Minut opetettiin uimaan 5-vuotiaana Bangkokin brittiläisessä koulussa niin, että meidän piti yksi vuorollaan hypätä altaan syvään päätyyn ja opettaja nosti meidät silmukkakepillä pinnalle. Tulkitsin tässä esityksessä myös tämän hypyn tuntemattomaan/tuttuun vertautuvan minäkertojan Eurooppaan muuttoon.
Muraya toi esityksessään esiin sen, miten tulevaisuuden ennustus riippuu aina konfliktista, joka luodaan menneeseen.
Pohdin esityksen aikana rajoja ja rajattomuutta sekä historian mielivaltaisuutta, yhden tarinan vaaraa. Ruskeana ihmisenä jäin erityisesti pohtimaan Murayan mainitsemaa kolonialistien tallentamaa historiankirjoitusta ja imperialismin vaikutusta tähän päivään: sitä miten vuosien saatossa muovautunut maailmanjärjestys nykyisellään mielletään normiksi samalla kun vallitsevat valtasuhteet mielellään häivytetään. Toisaalta mennyt on jo poissa, vaikka se on yhä läsnä kehoissamme ja mielissämme. Muraya toi esityksessään esiin sen, miten tulevaisuuden ennustus riippuu aina konfliktista, joka luodaan menneeseen. Konflikti voi olla myös lahja, ehkäpä Murayan mainitsemaa muutoksen kaaosta. Kaaosta, jota ei voi järkeillä. Esityksessä vesi toimi keskeisenä elementtinä. Virtaava vesi on samalla tavalla hieman hallitsematon ja pystyy muuttumaan moneen muotoon.
Olen viime aikoina pohtinut havaintoa ja havaitsemista: mikä on havainto ja millä perusteella poimimme havaintoja tarkasteltavaksi? Huomaan, että minun on vaikeaa olla tuomatta omaa elettyä elämääni esille kirjoittaessani Murayan teoksesta, joka juurikin käsittelee elettyä elämää päiväkirjamerkintöjen avulla. Yritän niiden avulla valottaa itselleni ja muille, millä perusteella teen tulkintojani teoksesta tietämättä täysin välittyykö ajatukseni. En ajattele, että tämäntyyppinen kontekstualisointi olisi aina tarpeellista. Enkä myöskään tiedä, millä tavalla kritiikkiä olisi parasta kontekstualisoida. Tapoja on varmasti monia.
Johanna: Kritiikin kontekstualisointi on mielestäni tärkeä kysymys, jota ei ole vielä tarpeeksi taidekentällä käsitelty. Kritiikki ei ole objektiivinen, mutta siitä huolimatta se käyttää valtaa. Sillä on asema. Kriitikoita arvostellaan usein siitä, että he unohtavat teoksen takana olevan ihmisen tai ihmisiä. Harvemmin kuitenkaan muistetaan mainita, että myös kritiikin takana on ihminen. Kritiikki käy dialogia teoksen kanssa – molemmat asettuvat keskustelussa alttiiksi, molemmat ovat subjektiivisia ja paljaita. Tämä kuitenkin edellyttää, että kriitikko osana tekstiään tunnustaa subjektiivisuutensa, konktekstinsa, ja kirjoittaa sen näkyville.
En tarkoita, että kriitikon tulisi kirjoittaa positionsa auki jokaiseen arvioonsa, vaikka toki joskus se voi olla tarpeellista. Tarkoitan ennemmin, että läpi tekstin kulkee ymmärrys siitä, että tulkintoja on monia, ja tämä on yksi niistä – sellainen, joka käyttää valtaa. Kritiikillä on valtaa suhteessa siihen, millaiseksi teoksen julkinen vastaanotto muodostuu ja millaisena se tallentuu historiankirjoihin.
Parhaimmillaan pohdinta voi avata myös kriitikossa jotakin uutta, joka valuu tekstiin. Esimerkiksi Ogutu Murayan teosta arvioidessani kokisin itse tarpeelliseksi avata omaa positiotani suhteessa teokseen, sillä teoksen tärkeänä teemana on toiseutetuksi tulemisen kokemus. En voi ymmärtää afrikkalaistaustaisen ihmisen kokemusta eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä, sillä olen itse valkoinen eurooppalainen. Voin kuitenkin kokea samastumista esimerkiksi ulkopuolisuuden tunteeseen ja käsitellä Murayan teosta siitä näkökulmasta. Hyvä teos ei tyhjene vain yhteen näkökulmaan. Lisäksi, kuten kirjoititkin, tässä tapauksessa teos itse kutsuu luokseen henkilökohtaisia tulkintoja päiväkirjamaisuutensa vuoksi.
Havainnot kiertyvät sellaisten asioiden ympärille, jotka tuntuvat henkilökohtaisilta koetulla tai opitulla tasolla.
Uskon, että kriitikon tulkintaa ohjaa nimenomaan samastuminen. Havainnot kiertyvät sellaisten asioiden ympärille, jotka tuntuvat henkilökohtaisilta koetulla tai opitulla tasolla. Joskus voi olla niinkin, ettei teokseen kykene tunnetasolla samastumaan lainkaan, jolloin se voi herättää esimerkiksi ärtymystä. Tällöin kriitikon olisi tärkeää pystyä pohtimaan, johtuvatko tunteet teoksen kehnoudesta vai tulisiko kirjoittajan kohdistaa kriittinen katse myös itseensä. Jäikö jotain ymmärtämättä?
Tämä ei tarkoita, ettei teosta pitäisi tai saisi kritiikissä arvottaa. Ärtymyksen syy voi kriitikolle olla myös teoksessa, mutta silloin hänen täytyy pystyä paikantamaan hiertävä kohta.
Kriitikko itse ei tietenkään ole kritiikin keskiössä, mutta mielelläni lukisin enemmän kritiikkiä, jossa kirjoittaja käy rohkeasti teoksen kanssa dialogia omalla persoonallaan. “Objektiivisuuden viitan” taakse piiloutuminen on liian helppoa!
Michelle: Samastuminen on ehdottomasti keskeisessä asemassa. Itselleni samastuminen on pinta, jonka kautta sukellan teokseen – kun teoksessa on jotain tunnistettavaa, tapahtuu resonointia. Ilman sitä teos jää etäiseksi.
Taiteilijana pidän vuoropuhelun ajatusta kiinnostavana, sillä useasti olen kokenut teoksen ja kritiikin välisen tapahtuman jonkinlaisena vastakkainasetteluna tai jopa tuomiona. Usein minusta tuntuu, että kritiikin agenda jää epäselväksi. Millä tavalla on tarkoitus kertoa lukijalle teoksesta? Minkälaiselle lukijakunnalle kritiikkiä kirjoitetaan? Miksi sitä kirjoitetaan? Näitä kysymyksiä minulla saattaa herätä kritiikkiä lukiessa.
Eikä teoksen kohdeyleisön rajautuminenkaan ole välttämättä aina kovin selvää.
Jos teosta ei lainkaan ymmärrä, voiko kritiikkiä edes hedelmällisellä tavalla kirjoittaa? Tällä hetkellä suomalainen kriitikkokunta näyttäytyy hyvin valkoisena. Esimerkiksi teos, jota ei ole ensisijaisesti tehty valkoiselle yleisölle, saattaa jäädä täysin avautumatta kaikkine nyansseineen valkoiselle kriitikolle. Tällöin kritiikistä voi tulla pintapuolinen. Toisaalta voimme samaistua ihmisiin, jotka eivät ole samanlaisia kuin me itse. Pystymme samaistumaan myös tarinoihin, jotka eivät ole meille niin tuttuja. Samastumista tapahtuu myös hyvin eriasteisesti. Joku pieni yksityiskohta tai tunnelma voi herättää samaistumista. Tai joku jaettu kokemus, kuten tässä tapauksessa juuri tuo ulkopuolisuuden kokemus, jonka mainitsit. Eikä teoksen kohdeyleisön rajautuminenkaan ole välttämättä aina kovin selvää. Taiteilijan ei auta muuta kuin nojata tärkeinä pitämiinsä asioihin ja kurottautua taiteellaan kohti tuntematonta toivoen samalla, että joku löytää sieltä jotakin itseään koskettavaa.
Toivoisin taiteilijana lukevani enemmän sellaista kritiikkiä, joka voisi olla hapuilevaa ja tunnustaisi omaa subjektiivisuuttaan. Toivoisin kriitikon positioivan itseään, ja pelottomasti kirjoittavan tästä positiosta käsin.
Johanna: On totta, että suomalainen kriitikkokunta näyttäytyy hyvin valkoisena. Samaan aikaan se on myös hyvin akateemista ja keskiluokkaista, kuten kriitikko Sofia Blanco Sequeiros huomauttaa Nuoren Voiman ja Long Playn yhteisessä Kritiikin sokeat pisteet -podcastissa. Olemme tutkitusti myötämielisempiä kaltaisillemme, mutta haluan uskoa myös muutokseen. Taidekeskustelu kuitenkin ottaa nyt paljon vakavammin huomioon vähemmistönäkökulmia, joille vielä viisi vuotta sitten pyöriteltiin päitä.
Kriitikon oma tausta vaikuttaa väistämättä siihen, miten arvottaa taidetta. Jos kriitikon tulkintaa ohjaa samastuminen, jotain jää aina katveeseen. Tällaisessa tilanteessa kriitikko voi muodon salliessa myös rohkeasti kirjoittaa auki kokemuksensa: en ymmärtänyt kaikkea. Kritiikkiä voi kulmata ja rajata monin tavoin.
Olen samaa mieltä siitä, että kriitikko saa epäröidä ja haparoida. Ajattelen, että hyvä kriitikko tunnistaa, jos hänen kykenemättömyytensä samastua teoksen ulottuvuuksiin rajoittaa hänen ymmärrystään siitä. Hän voi siitä huolimatta pitää teosta onnistuneena pyrkimyksissään. Ja kuten kirjoitit, samastumista voi tapahtua myös hyvin pienellä, detaljitasolla. Toinen kysymys on tietenkin, miten julkaisijat päättävät jakaa teoksia kriitikoiden kesken.
Kriitikon tehtävänä on mielestäni pyrkiä ymmärtämään, mihin teos pyrkii ja tätä kautta sijoittaa se taiteen kentälle. On monia tapoja kirjoittaa kritiikkiä, ja itse pyrin aina kirjoittamaan vuoropuhelussa teoksen kanssa. Siksi, jos teos ei herätä minussa kriitikkona paljon tunteita, myös kritiikki saattaa jäädä hampaattomaksi. Hyväksyn tämän.
Näen, että kritiikki perusolemukseltaan puolustaa taidetta.
Kritiikki on yksi puheenvuoro, jossa kriitikko tekee (toivottavasti) parhaansa käsitelläkseen teosta valitsemastaan rajatusta näkökulmasta. Itse näen, että kritiikki perusolemukseltaan puolustaa taidetta. Ilman kritiikkiä taiteen asema olisi huonompi – kritiikki vastaanottaa taiteen, esikokee sen. Vaikka kritiikki olisi vuoropuhelua teoksen kanssa, sitä ei kirjoiteta tekijälle, aivan kuin taiteilijakaan ei luo teostaan kriitikkoa varten.
On ikävää, jos taiteilijat kokevat vastakkainasettelua taiteen ja kritiikin välillä, mutta ymmärrän, että joissain tilanteissa suhde voi näyttää sotaisalta. Yksittäistä kritiikkiä voi arvostella siitä, että se antaa teokselle epäreilun tuomion sen sijaan, että todella avaisi teosta ja sen erityispiirteitä. Esimerkiksi viime syksynä Antti Majanderin kritiikki Finlandia-ehdokas Anne Vuori-Kemilän romaanista Mustaa jäätä Helsingin Sanomissa koettiin vahvasti tällaiseksi kritiikiksi, samoin samassa lehdessä vastikään julkaistu Jyrki Nummen arvio Olli Löytyn tietokirjasta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Yksittäistä kritiikkiä pitää voida arvostella. Kritiikki on keskustelua ja lopultakin yhtä altis kritiikille kuin teos itse.
Unelmani olisi heterogeeninen kriitikkokunta, joka ei pelkäisi keskustelua, sillä kritiikin homogeenisyys kaventaa myös ymmärrystä taiteen kokemisesta. Taidekeskustelua ei kuitenkaan tule nylkeä teoksen selkänahasta. On helppo huomata, jos kriitikon tarkoituksena on herättää skandaali, mutta varsinainen substanssi väitteiden pohjalta uupuu. Tulevaisuudessa tulemme varmasti puhumaan yhä enemmän siitä, mitä on hyvä taidekeskustelu ja millaisia keinoja ja välineitä meillä on käydä sellaista.
Michelle: Yksittäisenä taiteilijana minun on vaikeaa sanoa, kokevatko muutkin esittävien taiteiden parissa työskentelevät vastakkainasettelua taiteen ja kritiikin välillä. Kenttä on niin laaja, ja kuten kirjoitit, tekijät ovat usein varmasti vain ilahtuneita, jos teoksesta ylipäätään kirjoitetaan.
Tiedän kuitenkin, että Suomen ulkopuolella on käyty keskustelua kriitikosta portinvartijana. Esimerkiksi Torontossa vuonna 2020 esitettyyn bug-esitykseen, joka käsitteli alkuperäisväestöön kuuluvien naisten ylisukupolvista traumaa ja addiktioita, taiteilija Yolanda Bonnell pyysi ettei valkoinen kriitikko arvioisi teosta lainkaan, toivottaen samalla kaikki valkoiset tervetulleiksi katsomaan esitystä. Vice-lehdelle kirjoittamassaan tekstissä hän perustelee pyyntöä esimerkiksi sillä, ettei hän halua että teosta ei pidetä pätevänä tai hyvänä taiteena sen takia, että valkoinen kriitikko ei ymmärrä sitä. Hän myös kirjoitti, ettei ole huolissaan huonosta arviosta, mutta koki, ettei taidekentällä kuulla tarpeeksi BIPOC-ihmisten (black, indigenous, people of color) ääniä. Tällöin valkoisesta kriitikosta tulee helposti portinvartija.
Kanadan konteksti on myös eri kuin Suomen konteksti. Muutamat instanssit, kuten juurikin Helsingin Sanomien kritiikit saattavat saada ison painoarvon. Ehkä kritiikkiä ja taiteesta kirjoittamista pitäisi olla vain rutkasti lisää! Enemmän alustoja ja enemmän kirjoittajia! Tai jos kritiikki voisi olla myös videon tai äänen muodossa? Voisiko se tällöin olla saavutettavampaa?
Olen ehdottomasti samaa mieltä, että kritiikki on vain yksi kirjoitus – samalla tavalla kuin vaikkapa esitys on vain yksi teos.
Olen ehdottomasti samaa mieltä, että kritiikki on vain yksi kirjoitus – samalla tavalla kuin vaikkapa esitys on vain yksi teos. Yksi syy kritiikin painoarvolle saattaakin olla se, että koska taiteen vaikutuksia harvemmin pystyy selkeästi mittaamaan, voi kritiikin nähdä mittarina taiteelliselle onnistumiselle. Itse en näe kritiikkiä mittarina taiteelliselle onnistumiselle, mutta tunnistan tällaista ajattelua itsessänikin.
Näen kritiikissä potentiaalia toimia esittelevän ja rajatun näkemyksen välimaastossa. Rajatussa näkemyksessä ei ole minusta mitään niin sanotusti huonoa. On vain luonnollista, että näkemys on rajattu jos kyseessä on yhden ihmisen kirjoitus. Se nimenomaan hyväksyttäköön. Useamman ihmisen yhteiskritiikkejä olisi mielenkiintoista lukea. Huomaan, että alan helposti miettimään vaihtoehtoisia tapoja tehdä kritiikkiä. Tällaisia kokeiluja on varmaan tehtykin jo. Tätäkin tekstiä on ollut todella mielenkiintoista kirjoittaa, sillä se on mennyt sellaisille urille, joihin en olisi ehkä yksin mennyt ollenkaan. Lähdimme yhdessä koetun teoksen ääreltä kohti kritiikistä kirjoittamiseen. Niin, ehkä tämä on eräänlaista metakritiikkiä.
Ajattelen taiteen tekemisestä, että kyseessä on jatkuvaa työskentelyä, joka muuntautuu teoksesta toiseen kulloisten tarpeiden ja halujen mukaisesti. Ehkä samaa ajattelua voisi soveltaa kritiikkiinkin: yhteen tekemisen tapaan ei tarvitse jäädä kiinni. Toivon ehdottomasti heterogeenisempää kriitikkokuntaa, samalla tavalla kuin toivon heterogeenisempää taiteilijakuntaa. Tämä mahdollistaisi moninaisten äänten kuulumisen ja vain ja ainoastaan rikastuttaisi nykyistä taidekenttää. Ja kuten Murayan teoksessa minäkertoja kertoo joutuneensa veden varaan räpiköimään, heterogeenisempi kriitikkokunta ei toteudu ilman aktiivista toimintaa.
Johanna: “Nothing to stabilize the wobble”, Muraya sanoo. Voisiko monipuolinen kriitikkokunta olla se kaide, jota marginalisoitu taide tarvitsee noustakseen altaasta?
Ogutu Murayan audioessee Mine is to say something small oli osa esitystaiteen talo Mad House Helsingin Bad House -festivaalin (12.-25.4.2021) ohjelmistoa.