Tienviittoja kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä

10.12.2021

Näyttökertoja: 1 779

TEKSTI:

Anni Roenkae, Pexels

Inklusiivisuuden näkökulmasta perinteinen, teoksen tulkinnassa ja arvioinnissa pysyttelevä kritiikki ei välttämättä ole kaikkein tarkoituksenmukaisin. Inklusiivisuus on ennen kaikkea rakenteellinen kysymys, jonka huomioiminen kritiikissä vie väistämättä huomion myös niihin olosuhteisiin, joissa teokset syntyvät. Vuoden aikana Kritiikki näkyy! on keskustellut inklusiivisuudesta taidekritiikin kentällä. Riina Hannukselan ja Maija Karhusen teksti on alun perin ilmestynyt hankkeen ja Suomen arvostelijain liiton julkaisussa Yhteinen kritiikki – näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon.

Viime vuosina keskustelu taidekritiikistä, sen paikasta ja merkityksestä on ollut runsasta. Keskustelun myötä kritiikki ei ole kuollut, vaan sille on löytynyt uudenlaisia, kokeellisiakin muotoja. Esteettisen analyysin rinnalle on enenevissä määrin noussut journalistisempi lähestymistapa, joka tuottaa kritiikkiin laajempia tulokulmia kuin sen perinteisinä kulmakivinä pidetyt kuvailu, tulkinta ja arvio. Kritiikin moninaistuminen näkyy esimerkiksi uusien muotojen, kuten kollektiivisesti tuotettujen kritiikkien sekä erilaisten vertaiskriitikkien ilmaantumisena kentälle. Niissä saattaa nousta esiin toisenlaisia näkökulmia tai arvoja. Kirjoituksellamme osallistumme keskusteluun ja pohdimme, miten kritiikit onnistuisivat paremmin huomioimaan inkluusioon liittyvät näkökulmat.

Inklusiivisuuden näkökulmasta perinteinen, teoksen tulkinnassa ja arvioinnissa pysyttelevä kritiikki ei välttämättä ole kaikkein tarkoituksenmukaisin. Miksi näin? Inklusiivisuus on ennen kaikkea rakenteellinen kysymys, jonka huomioiminen kritiikissä vie väistämättä huomion myös niihin olosuhteisiin, joissa teokset syntyvät, joissa tekijät toimivat ja joissa teoksia esitetään. Tällä tarkoitamme sitä, että jo sillä on merkitystä, ketkä ovat olleet teosta tekemässä ja ketkä eivät, missä teos on esillä, miten siitä puhutaan ja kirjoitetaan, kenet teos tavoittaa eli millaisia valtasuhteita teos ja sitä ympäröivät seikat tekevät näkyviksi. Nämä eivät tietenkään ole ainoita kysymyksiä minkään taideteoksen kohdalla, mutta ne voivat olla tärkeitä, kiinnostavia ja uutta luovia tapoja havainnoida taideteosta ja kirjoittaa kritiikkiä.

Kriitikko voi esimerkiksi havahtua pohtimaan, milloin viimeksi on nähnyt liikuntavammaisen näyttelijän näyttämöllä. Tai milloin on viimeksi lukenut sokean kirjailijan kirjoittaman romaanin? Entä milloin on käynyt katsomassa tanssiteoksen, jossa on ollut kehitysvammainen tanssija? Konsertin, jossa on ollut ruskea nainen kapellimestarina? Transsukupuolisen henkilön ohjaaman elokuvan? Entä milloin viimeksi on kirjoittanut jostakin edellä mainitusta taidekritiikin?

Kriitikon on hyvä olla tietoinen siitä, millaisia esteitä vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saattavat kohdata suuntautuessaan taiteilijoiksi tai toimiessaan taiteilijoina. Kriitikko on eräänlainen taiteen kentän portinvartija, jolla on mahdollisuus edistää työllään ja siinä tekemillään valinnoilla yhdenvertaisuutta, olla liittolainen sellaisille taiteilijoille, jotka ovat jääneet katveeseen taiteen kentällä. Konkreettisia esteitä voivat nimittäin olla esimerkiksi lähtökohtainen mahdottomuus eri syistä päästä taidekoulutukseen tai rahoittaa taiteellista työtä. Normatiivinen ajattelu konkretisoituu jo fyysisten tilojen tai verkkopalvelujen suunnittelussa. Se kaventaa erilaisten yksilöiden mahdollisuuksia päästä taiteen äärelle ja tekijöiksi.

Kohti mukaan ottavaa taidekeskustelua

Olemme poimineet tähän kirjoitukseen joitakin meistä oleellisia asiasanoja ja aihepiirejä, joista mielestämme taidekritiikin ja taidejournalismin parissa työskentelevien on hyvä olla tietoisia. Lista ei ole missään nimessä täydellinen, vaan täydentyy jatkuvasti, kun keskusteluun osallistuu yhä moninaisempi joukko taiteen tekijöitä ja kokijoita. Käyttämämme esimerkit tulevat niistä konteksteista, joiden parissa itse olemme eniten työskennelleet.

Lähtökohtamme tälle kirjoitukselle on se, että keskustelu taiteesta ja taidekritiikki ovat moninaisia ja monikerroksisia ilmiöitä. Taiteesta keskustellaan monella eri tasolla ja keskusteluun osallistuu laaja joukko erilaisia ihmisiä. Näin pitääkin olla. Mielestämme tavoiteltavampi tila on se, että mielipiteitä löytyy laidasta laitaan ja että ne joskus ovat sovittamattomastikin ristiriidassa keskenään, kuin se, että keskustelua käydään vain ja ainoastaan samanmielisten kesken.

Taiteesta käytävä keskustelu saattaa kuitenkin herkästi muuttua ulossulkevaksi, pienen piirin toiminnaksi. Pääsy (vallitsevan) länsimaisen taidefilosofian äärelle on sekin jo etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Syitä tähän voi olla useita, esimerkiksi sosioekonominen tai kulttuurinen tausta tai erilainen kyvykkyys. Näin ollen jo pelkästään se, miten taidetta sanallistetaan tai millaisiin asiayhteyksiin sitä asetetaan, saattaa sulkea ihmisiä keskustelun ulkopuolelle. Mielestämme näin saa myös käydä ja se voi joskus olla myös tarpeen, mutta siitä, että joku väistämättä jää ulkopuoliseksi, olisi hyvä olla tietoinen.

Taidekeskustelua ei siis ole syytä latistaa tai yksinkertaistaa, vaan löytää reittejä kohti vivahteikasta, mukaan ottavaa ja moniäänistä keskustelua. Tarvitsemme yhä laajempia tulokulmia sekä tietoisia pyrkimyksiä sen eteen, että yhä useampi voi osallistua taiteesta käytävään keskusteluun, ja tulla siinä omine lähtökohtineen näkyväksi ja huomioiduksi. Tarvitsemme laajaa ajattelutavan muutosta ja tahtotilaa, jotta instituutiot – myös taidekritiikin instituutio – arvioisivat toimintaansa uudelleen, purkaisivat osallistumisen esteitä ja syrjiviä käytäntöjä. Toisaalta kritiikillä on tässä ikään kuin kaksoisrooli, sillä se voi ja sen jopa täytyy suunnata kriittinen katseensa siihen, millaisia taidemaailma ja siellä esillä ovat teokset ovat, myös inklusiivisuuden näkökulmasta.

Taide toteutuu arjen käytännöissä, yhteiskunnan ja siinä elävien, monenlaisten ihmisten todellisuudessa. Meidän toiveemme on, että osaksi kritiikkiä nousisi myös tietoisuus taideteosta ympäröivistä ja sen toteutumiseen, esille pääsyyn ja vastaanottoon vaikuttavista rakenteista. Jos rakenteita ei oteta huomioon, taiteen ideaalit muuttuvat yleispäteviksi lainalaisuuksiksi, jotka asetetaan minkä tahansa teoksen tai kenen tahansa taiteilijan tuotantoa arvottaviksi mittareiksi. Ideaalit ovat usein eurosentrisyyteen ja kyvykkyyteen perustuvia, ja niiden avulla tehdään eroja hyvän ja huonon, korkean ja matalan, oikeaoppisen ja taantumuksellisen taiteen välille. Universalisoivassa taidenäkemyksessä siis unohtuu rakenteelliset esteet: monen aliedustetun taiteilijan tekeminen on ja pysyy “harrastelijamaisena” niin kauan kuin ammatilliseen koulutukseen osallistuminen on hankalaa tai jopa mahdotonta. Yleispätevyyteen pyrkivä ajattelu tuottaa kapea-alaista näkemystä, joka on sokea suhteellisuudelleen ja suhteisuudelleen.

Inkluusio

Inklusiivisuus tarkoittaa yhdenvertaisuutta yhteisessä toiminnassa silloinkin, kun osallistujien kyvyt, taidot ja taustat poikkeavat suurestikin toisistaan. Taiteellisessa työssä inkluusio usein tarkoittaa lähtökohtaa ja työskentelytapaa, jossa tavoitteena on tuoda yhteen monenlaisia ihmisiä, joista jokainen nähdään kykenevänä ja pystyvänä. Toiminta sovitetaan sellaiseksi, että jokainen voi osallistua, vaikuttaa ja päättää yhteisistä asioista. Inkluusio ei siis toteudu taiteen tekemisessä tai taideteoksissa, joissa puhutaan toisten äänillä tai heidän puolestaan. Toteutuessaan inkluusio mahdollistaa turvallisen ympäristön neuvottelulle erilaisista ja keskenään ristiriitaisistakin tarpeista. Näin ymmärrettynä inkluusio on jatkuva prosessi, joka ei tule koskaan valmiiksi, vaan aina voi oppia entistä parempia käytäntöjä vanhojen tilalle.

Saavutettavuus ja esteettömyys

Saavutettavuuden edistäminen tarkoittaa käytännön toimia, resursseja ja asenteita, joilla pyritään huomioimaan ja purkamaan erilaisia osallistumisen esteitä. Esteettömyydellä tarkoitetaan usein fyysisten tilojen saavutettavuutta. Saavutettavuutta lisää esimerkiksi se, että taiteen esityspaikat sijaitsevat hyvien kulkuyhteyksien päässä, niihin on esteetön pääsy ja niissä on esteettömät, sukupuolineutraalit wc-tilat. Tapahtumien ja tilojen saavutettavuutta edistää myös se, että käytössä olevissa tiloissa on esimerkiksi induktiosilmukka ja selkeät opasteet. Myös taloudellinen saavutettavuus on tärkeä huomioida.

Digiyhteiskunnassa verkkosisältöjen saavutettavuus on haaste: ulossulkeminen saattaa tapahtua tahattomasti jo ennen kuin taideteos on ehtinyt olla esilläkään. Verkkosivujen kohdalla saavutettavuutta on esimerkiksi se, että sivuja voi lukea erilaisilla apuohjelmilla, ettei tekstiä ole sijoitettu kuvaan tai kuvan päälle, että kuville tarjotaan tekstivastine (ns. alt-teksti), sivujen tekstikokoa on mahdollista muuttaa, taustan ja tekstin välinen kontrasti on riittävän suuri ja se, että sivuston rakenne on johdonmukainen ja looginen. Laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta ohjaa saavutettavampien verkkopalvelujen suunnittelua.

Sanat, termit, käsitteet

Jo pelkästään oikeiden sanojen, termien ja käsitteiden löytäminen kuvaamaan tiettyä ilmiötä tai identiteettiä voi olla haastavaa. Erityisesti suomenkielisten termien käyttö voi tuntua hankalalta. Useat käytössä olevista käsitteistä ovat lainasanoja tai käännöksiä, jotka eivät suoraan käänny suomeksi. Esimerkiksi englannin kielessä käytetty disability–impairment -erottelu ei käänny luontevasti suomen kielelle. Lisäksi käsitteiden käyttäminen – ilman lisätarkennuksia – voi tuntua harhaanjohtavalta tai epäolennaiselta.

Kun kuvataan vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä – kehitysvammaisia, vammaisia, viittomakielisiä, rodullistettuja, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia – ja heidän identiteettejään, tärkeintä on käyttää samaa terminologiaa kuin vähemmistöön kuuluvat ihmiset itse käyttävät. He ovat parhaimpia asiantuntijoita. Myös identiteettipolitiikasta, valtakulttuurista ja marginaalista, tai pikemminkin marginaaleista, puhuttaessa on hyvä määrittää, mitä näillä kulloinkin tarkoitetaan.

Mikäli taiteilijan identiteetistä puhuminen on teoksen kohdalla olennaista, kriitikko voi teoskuvauksen tai teokseen liittyvien tekstien lisäksi kääntyä suoraan taiteilijan puoleen, jos hän ei tiedä, mitä käsitettä taiteilijan identiteetistä tulee käyttää. Jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä. Monista käsitteistä ei ole olemassa yksimielisyyttä vähemmistöjen keskuudessakaan, ja siksi on hyvä tarkistaa asia asianomaiselta itseltään.

Esimerkiksi kehitysvammaisuus toimii yläkäsitteenä monille erityyppisille diagnooseille. Henkilölle itselleen voi olla merkityksellisempää käyttää tarkempaa määritelmää, kuten Downin oireyhtymää, jotta hänen erityispiirteensä tulevat paremmin esille. Sama pätee myös autismikirjon ihmisiin: Aspergerin oireyhtymän esilletuominen voi kertoa, että kyseisellä henkilöllä ei välttämättä ole samanlaisia kommunikoinnin tai kognition haasteita kuin autistisella henkilöllä.

Vaikka termeihin ja käsitteisiin liittyvät kysymykset saattavat joskus tuntua monimutkaisilta, virheiden pelossa ei kannata kuitenkaan olla hiljaa. Vain keskustelemalla ja kysymällä eri ihmisryhmien yhdenvertaisuutta on mahdollista viedä eteenpäin. Inklusiivisuus syntyy juuri kysymysten, erehdysten ja oppimiskokemusten kautta.

Kriitikko kirjoittaa itsensä näkyviin

Inklusiivisuuden näkökulmasta ei ole yhdentekevää, kuka puhuu ja kenestä. Jos taideteoksessa inklusiivisuus toteutuu silloin, kun jokainen saa käyttää omaa ääntään, on kriitikonkin hyvä paikantaa itsensä. Esimerkiksi suhdettaan teoksen sisältöihin on hyvä pysähtyä miettimään: tunnistanko teoksen maailmasta itseni vai onko se minulle vieras; törmäänkö johonkin ensimmäistä kertaa?

Itsensä positioiminen, oman katseen aukikirjoittaminen on hyvä lähtökohta. Sen tekemällä kirjoittaja tunnustaa erilaisuuden, joka ansaitseekin tulla tunnustetuksi, mutta purkaa samalla objektiivisuuden tai neutraaliuden harhaa omassa katseessaan. Erityisesti esittävien taiteiden kentällä tulee näkyväksi se, kuinka esiintyjän erityinen ominaisuus tai kyvykkyys, esimerkiksi kehitysvammaisuus, informoi hänen olemistaan: se asettaa tietynlaisen kontekstin, josta käsin hän maailmaa lähestyy ja siten myös tekee taidettaan. Mitkä ovat niitä kriitikon keinoja, joilla avata tätä katsojalle toiseuttamatta sitä, mikä on tunnistettavasti erilaista kuin oma itse? Se, mikä itselle on uutta, voi olla toisen ainoa todellisuus. Sen vuoksi pysähtyminen pohtimaan sitä, mistä käsin katsoo tai kokee taideteoksen, on askel inklusiivisempaan suuntaan.

Kaanon, konteksti ja aihe

Kriitikolle tärkeinä ominaisuuksina pidetään laaja-alaista sivistystä ja oman taiteenalansa menneiden ja ajankohtaisten ilmiöiden hallintaa. Kun tätä vaatimusta tai oletusta tarkastelee inklusiivisuuden näkökulmasta, tehtävä on vähintään haastava. Koska taiteen kenttä ei ole ollut inklusiivinen, taidemaailman reunamille on syntynyt useita marginaalisia yhteisöjä. Näillä alakulttuureilla saattaa olla pitkä historia ja oma kaanoninsa. Tietääkö kriitikko näistä?

Jos teos käsittelee tai selkeästi kumpuaa esimerkiksi vammaisuuden kokemuksesta, kuinka hyvin kriitikko tuntee vammaisuuteen liittyvän taiteen traditiota? Tunnistaako hän ylipäänsä, että teos käsittelee vähemmistökokemusta?

Taideteoksen tulkitsemisen kannalta juuri kyseisen vähemmistön todellisuuden tunnistaminen voi joskus olla merkityksellisempää kuin viittaaminen vakiintuneeseen taidekaanoniin, johon kyseisellä vähemmistöllä ei välttämättä ole edes ollut pääsyä. Tämä ei tarkoita, etteikö teos voisi osallistua laajempaan keskusteluun. Viittaussuhteiden tunnistaminen ja niistä kirjoittaminen voivat kuitenkin kertoa taiteilijalle ja hänen vertaisilleen, että heidät on nähty. Kritiikki tunnustaa taiteilijan ja tuo hänet osaksi taidekenttää, mikä puolestaan voi vaikuttaa taiteilijan toimintamahdollisuuksiin, esimerkiksi rahoituksen saamiseen. Tunnistamalla taiteen arvoa yhä laajemmin ja moninaisemmista lähtökohdista, kriitikko on osa kierrettä, joka vie taidekenttää kohti inklusiivisuutta.

Normatiivisuudesta

Kulttuurisesti olemme tottuneet näkemään tietynlaisia kehoja ja ruumiillisuuksia sekä kommunikoinnin ja olemisen tapoja. Tottumuksen ja sitä vahvistavien toistojen myötä on syntynyt jonkinlainen käsitys normista ja normatiivisuudesta. Usein toistuva, vallitseva kuvasto edustaa ns. normaalia, tavallista, tavanomaista. Siitä poikkeava vastaavasti on jotain epätavallista tai epätyypillistä.

Tästä seuraa esimerkiksi se, että normin mukainen tai normin mukaisesti liikkuva esiintyjä on ikään kuin puhdas, jolloin hän voi representoida mitä tahansa. Hänen suoritustaan on mahdollista arvioida itsessään, itseisarvona. Kehonormin ulkopuolelle asettuva esiintyjä taas representoi ensisijaisesti suhdettaan normiin. Inklusiivisuuden näkökulmasta tämänkaltainen asetelma on epäonnistunut: jos taiteilijalla on jokin erityisenä pidetty piirre, hän ei voi tehdä taidetta, joka nähtäisiin itseisarvoisena, ajan ja paikan ylittävänä, laajasti puhuttelevana ja samastuttavana. Sisältönä nähdään poikkeavuus totutusta. Normiin solahtavan taiteilijan taiteella on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet yltää itseisarvoisena pidetyksi taiteeksi.

Kriitikko voi pyrkiä purkamaan tätä vastakkainasettelua joko jättämällä korostamatta kenenkään taiteilijan erityisyyttä, tai nimenomaan nostamalla oman käsityksensä normista ja normatiivisuudesta tarkastelun kohteeksi. Kriitikko voi siis kurkottaa kohti yleisinhimillistä tai vastaavasti tehdä näkyväksi jotain sellaista, jonka äärellä monet vähemmistöihin kuuluvat kamppailevat jatkuvasti.

Inklusiivinen taidekritiikki – mitä se voisi olla?

Inklusiivisuus taidekritiikissä voi olla ainakin neljänlaista. Se voi toteutua kritiikin kirjoittajan ja vastaanottajan välillä, jolloin kritiikki on kirjoitettu ja julkaistu mahdollisimman saavutettavasti. Toisaalta inklusiivisuus voi toteutua siinä, millaisista teoksista ja millaisten taiteilijoiden teoksista kritiikkejä kirjoitetaan ja miten. Kolmas näkökulma taas liittyy teoksen tai tapahtuman saavutettavuuden arviointiin. Neljänneksi inklusiivisuus taidekritiikissä tarkoittaa kriitikkokunnan moninaisuutta.

Kenelle ja miten kritiikki esitetään?

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa tiedostamattaan kaltaiselleen, olettaen lukijan tuntevan samat kontekstit ja lähdetekstit, joihin hän itse viittaa. Inhimillisenä piirteenä tämä on hyvin ymmärrettävä. Itsestä poikkeavalle, kuvitteelliselle lukijalle kirjoittaminen on sen sijaan lähes mahdoton tehtävä. Siinä kirjoittaja joutuu asettumaan ei-tietämisen tilaan, jossa usein tulee tehneeksi ne kaikkein noloimmat kömmähdykset ja sortumiset stereotyyppiseen ajatteluun. Haparointi on kuitenkin tärkeää sallia, koska epävarmuuden hetket ovat niitä, jolloin on mahdollista aloittaa moniääninen keskustelu.

Kritiikin kirjoittaja voi kiinnittää huomion saavutettavuuteen niin kritiikissä käytetyssä kielessä kuin sen julkaisualustassakin. Yhdenvertaisuuslaki ja digipalvelulaki tukevat saavutettavuuden tavoitteessa. Kritiikko voi aina kysyä kritiikkinsä julkaisijalta alustan saavutettavuuden tilanteesta ja esittää toiveen, että sen saavutettavuutta kehitetään. Kritiikille voi myös etsiä erilaisia muotoja tekstin rinnalle, esimerkiksi äänitteitä ja tekstitettyjä videoita. Painettu teksti on hyvä julkaista myös html-muodossa, jota erilaiset ruudunlukuohjelmat pystyvät lukemaan. Taloudellisen saavutettavuuden näkökulmasta inklusiivisuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, etteivät kaikki taidekritiikit ole julkaisualustan maksumuurin takana.

Vaikkei varsinaista selkokieltä hallitsisikaan, selkokielisempi kritiikki ei sisällä sivistys- ja lainasanoja ja on yleiskieltä yksinkertaisempaa kieltä. Yksinkertaisempi kieli ei tarkoita sitä, etteikö kritiikki voisi samalla olla syvällistä ja tarkkaa. Vuonna 2019 tehdyn selkokielen tarvearvion mukaan Suomessa on noin 650 000–750 000 ihmistä, jotka tarvitsevat selkokieltä. Tämä on noin 11–14 prosenttia Suomen väkiluvusta. Selkokielen tarve on kasvanut mm. lisääntyneen maahanmuuton, lasten lukutaidon heikkenemisen ja ikääntyvien määrän kasvun myötä. (https://selkokeskus.fi/selkokieli/tarvearvio/, viitattu 6.1.2021.)

Myös esimerkiksi kehitysvammaiset ja ihmiset, joilla on lukemisen vaikeutta, hyötyvät selkokielestä. Selkokieltä tarvitsevat ovat suuri kielellinen vähemmistö Suomessa. Tämä huomattava osuus väestöstä jää automaattisesti taidekeskustelun ulkopuolelle, ellei saavutettavuutta pyritä parantamaan. Kritiikkejä voitaisiin myös julkaista selkokielelle mukautettuina. Suomessa on esimerkiksi paljon kehitysvammaisia, vammaisten päivätoiminnassa toimivia kuvataiteilijoita, joiden työskentely on taiteellisesti omaäänistä ja pitkälle vietyä. Nämä taiteilijat ansaitsisivat työstään ammattimaisesti kirjoitettua kritiikkiä, jonka he pystyisivät myös itse lukemaan.

Ymmärrettävästä viestinnästä keskusteltaessa on hyvä muistaa myös se, että englannin kieli ei automaattisesti tee viestinnästä yhtään sen saavutettavampaa. Korkeasti koulutettujen ja angloamerikkalaisen kulttuurin ulkopuolella on suuri määrä ihmisiä, joille englanti on vaikea tai vieras kieli muiden joukossa.

Entä kuka kritiikkejä lukee? Kuinka taidekritiikki voisi tavoittaa sellaista yleisöä, joka on aiemmin jäänyt paitsi kriitikon asiantuntemuksesta? Voisiko kriitikko tarjota osaamistaan itselleen uusille julkaisuille?

Kenen teoksista kirjoitetaan?

Inklusiivisuus taidekritiikissä voi toteutua myös valittaessa teoksia ja taiteilijoita, jotka päätyvät taidekritiikin piiriin. Kuten edellä kirjoitimme, pääsy esimerkiksi taideopintoihin ei toteudu yhdenvertaisesti. Jos siitä huolimatta ajattelemme, että ammatillinen koulutus on ainoa tae sellaiselle taiteelliselle laadulle, joka ylipäätään ansaitsee tulla huomioiduksi taiteesta kirjoitettaessa, jätämme rakenteelliset esteet huomioimatta ja tulemme vahvistaneeksi kapeaa käsitystä ”hyvästä” taiteesta.

Teosta ympäröivät rakenteet luovat lähtöasetelmia kriitikolle sen havainnoimiseen, mitä taiteessa kulloinkin näyttäisi tapahtuvan. Kun osallisuus ns. valtavirran taidemaailmassa tyrehtyy alkuunsa, saattaa syntyä marginaaleja, alakulttuureja ja eriytyneitä taidemaailmoja, joko taiteilijoiden itsensä toivomia tai ei-toivomia. Esimerkiksi vähemmistöihin kuuluvat taiteilijat ovat perustaneet omia festivaalejaan saadakseen työtään esille.

Tällaisista festivaaleista saatetaan medioissa kirjoittaa innostuneita puffijuttuja, mutta vain harvoin kritiikkejä tapahtumissa nähdyistä teoksista. Aliedustetut taiteilijat tai heidän näkökulmansa jäävät usein taidekentän kiinnostavaksi, mutta hiukan omituiseksi ja helposti sivuutettavaksi kuriositeetiksi. Samalla aliedustettujen taiteilijoiden kuulee monesti pettyvän siihen, etteivät he kuule omasta työstään rehellisiä näkemyksiä ja ammattimaista kritiikkiä. Kriitikon työlle on siis suuri kaipuu ja tarve kaikkien niiden taiteilijoiden keskuudessa, jotka helposti jäävät näkymättömiin kritiikissä.

Positiivinen erityiskohtelu voisi taidekritiikin yhteydessä tarkoittaa sitä, että kriitikko tietoisesti etsii taiteilijoita ja teoksia, jotka ovat tähän mennessä jääneet katveeseen. Taustatyötä tekemällä kriitikko voi suunnata sellaisen taidetarjonnan äärelle, joka ei ole hänelle entuudestaan tuttua, ja löytää uusia, kiinnostavia taiteilijoita. Suomessa positiivista erityiskohtelua hankaloittaa tilastotiedon puute, sillä tietoa ei juuri ole tarjolla muusta kuin taidetapahtumien ja -laitosten kävijämääristä. Suomessa ei pidetä suotavana tilastoida taiteeseen osallistuvien tai taiteen tekijöiden ominaisuuksia. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa festivaalikävijöitä, kuten myös vaikkapa apurahojen hakijoita, pyydetään täyttämään kyselylomakkeita, joissa selvitetään mm. heidän etnistä tai muuta taustaansa, ikäänsä, sukupuoltansa, ammattiaan ja erityistarpeitaan. Tilastotiedon avulla päästään käsiksi vinoutumiin siinä, ketkä taiteen äärelle ja tekijöiksi todellisuudessa pääsevät ja ketkä eivät.

Kenenkään ei kuulu olla jatkuvan hämmästelyn ja ihmettelyn kohteena. Sen vuoksi kriitikon on hyvä tiedostaa, millä tavoin vähemmistöihin kuuluvista taiteilijoista ja heidän työstään kirjoittaa. Teoksilla ja työskentelyllä tulisi olla itseisarvo; ne eivät ole projektioita, joiden kautta päivitellä elämän epäoikeudenmukaisuutta tai tyydyttää tirkistelyn tarvettaan. Yhdenvertaisuus erityiskohtelussa edellyttää molemminpuolista kunnioitusta ja toteutuu taidolla ja maltillisuudella.

Toisenlaisena esimerkkinä taidekeskustelun katvealueesta ovat yhteisötaide sekä erilaisissa yhteisöissä syntyneet taiteelliset prosessit ja taideteokset. Yhteisöllisyyteen, yhdessä tekemiseen pohjautuvat prosessit, joihin taiteilijat usein sitoutuvat pitkäaikaisesti, ovat kriitikolle monesti vaikeita tarttua, ne kun eivät välttämättä kiteydy ensi-iltaan tai muuhun vastaavaan esille tulon hetkeen. Teoskäsityksen laajetessa taiteelliset ulostulot ovatkin moninaisempia. Tämän vuoksi on hyvä miettiä, millainen kritiikki sopii kulloisenkin ilmiön tai teoksen tarkasteluun.

Yhteisötaiteesta kirjoittaessaan kriitikolla olisi mahdollisuus pohtia taiteen luonnetta inhimillisenä ja eettisenä yhteistoimintana, jossa vallankäyttöön liittyvät kysymykset elävät rinnakkain taiteellisten tavoitteiden kanssa. Yhteisötaiteessa kaikki työskentelyvaiheet läpäisevä eettinen pohdinta ja läpinäkyvyys nousevat usein vähintään yhtä tärkeiksi, elleivät tärkeämmiksi, kuin taiteilijan oma visio tai esteettiset mieltymykset. Neuvottelu näiden eri ulottuvuuksien välillä näkyy lopputuloksessa, jonka kriitikko perinteisesti arvioi.

Pitäisikö siis tällaisesta työskentelystä kirjoittaa kritiikkejä ja miten? Kriitikon läsnäolo teosprosessin eri vaiheissa auttaa avaamaan työskentelyn ominaislaatua sekä tekemään näkyväksi taiteellisen prosessin neuvottelevaa luonnetta. Prosessia seuratessaan kriitikko pystyy arvioimaan myös sitä, onnistuuko taiteilija(t) tekemään ja antamaan tilaa jokaiselle osallistujalle niin, että prosessi ja sen lopputulokset ovat siihen osallistuvien yhteistä omaisuutta. Silloin taiteen tekeminen ei typisty vain taiteilijan uran pönkittäjäksi, vaan tekemisen mieli ja merkitys muotoutuu yhdessä toimimisesta käsin.

On siis olemassa useita taiteentekemisen tapoja, jotka jo ikään kuin itsessään pyrkivät avaamaan taiteen kenttää yhä moninaisemmille osallistujille, tekijöille ja kokijoille.

Kenelle teos on suunnattu?

Inklusiivisuuden näkökulmasta taidekritiikissä voidaan arvioida myös niitä olosuhteita ja asiayhteyksiä, joissa teoksia esitetään tai joissa ne ovat esillä. Näitä tarkastelemalla tulee näkyväksi se, millainen on teoksen tai tekijän oletettu yleisö. Tämä ulottuvuus jää taidekritiikeissä usein käsittelemättä. Saavutettavuuden näkökulmasta tämä on olennaista: Millaisia fyysisiä tai henkisiä esteitä taiteen äärelle pääsemisessä voi olla? Kenen tarinoita kerrotaan, kuka löytää samastumiskohteita? Mihin kellonaikaan ja missä teos on esillä, mihin hintaan? Miten ja missä teoksesta tiedotetaan – tapahtuuko se pääasiassa sosiaalisessa mediassa kanavissa vai käytetäänkö muitakin kanavia?

Kriitikko voi siis kiinnittää huomion siihen, missä taiteilijan työ on näkyvillä ja missä sitä taas ei ole koskaan näkynytkään. Emme voi puhua onnistuneesta inkluusiosta, jos esimerkiksi vammaisen taiteilijan tekemällä teoksella on mahdollisuus olla esillä ainoastaan toisten vammaisten ja vammaisten ihmisten asioista erityisen kiinnostuneiden katsojien parissa. Onnistuneemmin inkluusio toteutuu, jos teoksella on tasavertaiset mahdollisuudet valikoitua taidetta esittävien tahojen ohjelmistoihin muiden, keskenään erilaisten taideteosten joukkoon ilman erityisyyden leimaa tai ainoastaan sisältämänsä erityisyyden vuoksi.

Muiden muassa Ruskeat Tytöt -median tutuksi tekemän meiltä meille -periaatteen näkökulmasta voi tarkastella myös taiteen kentällä käynnissä olevaa uudelleen järjestymistä. Jotkin teokset nimittäin ovat tarkoituksellisesti suunnattu vain tietyille ihmisryhmille. Tarve rajata tilaa omille vertaisille, tietyn kokemuksen omaaville on mahdollista nähdä välttämättömänä vaiheena, jolloin sellaiset äänet, jotka aikaisemmin eivät ole välttämättä päässeet esille, tulisivat kuulluiksi. Rajauksen turvin on mahdollista luoda ns. turvallisempi tila, jossa on mahdollista käsitellä vähemmistöön kuulumisen kokemusta.

Miten siis kirjoittaa teoksesta, jonka kohdeyleisöön ei kuulu tai koe kuuluvansa? Yhtenä ratkaisuna voisivat toimia sellaiset kritiikin muodot, jotka tekevät näkyväksi kritiikin suhteellisuutta. Voitaisiinko julkaista useamman eri kirjoittajan kritiikit rinnakkain? Voisiko vertaiskritiikkiä hyödyntää? Vertaiskriitikko olisi siis ammattikriitikon rinnalle keskustelemaan ja kirjoittamaan kutsuttava kirjoittaja, jonka oman elämän ja kokemuksen piiriin teoksen sisällöt kuuluvat. Vertaiskriitikon ei tarvitse olla ammattikriitikko, mutta hänen panoksellaan tulisi näkyväksi se, miten eri tavoin teosta on mahdollista lukea.

Kuka toimii kriitikkona?

Paitsi taideteoksia, taiteilijoita ja taiteen tuotantoa ympäröiviin rakenteisiin, kriitikko voi kiinnittää huomionsa myös itse kritiikin rakenteisiin. Keitä toimituksessa on töissä, keitä ei – onko rodullistettuja, ei-akateemisia, sokeita tai transsukupuolisia taidekriitikoita? Toimituksissa voidaan kiinnittää huomiota rekrytointikäytäntöjen inklusiivisuuteen. Kun kriitikkokunta moninaistuu, inklusiivisuuden tavoitteessa solahdetaan eteenpäin kuin itsestään. Monenlaisista taustoista tulevat kriitikot voivat tuoda uudenlaisia näkökulmia mukanaan ja löytää helpommin tiensä taiteen eri ilmiöiden äärelle.

Riina Hannuksela on laaja-alaisesti tanssin kentällä työskentelevä tanssi- ja yhteisötaiteilija. Hän on työskennellyt kehitysvammaisten lasten ja nuorten kanssa, joiden omaehtoista ja omista vahvuuksista lähtevää taiteellista työskentelyä hän on pyrkinyt tukemaan ja tuomaan esille. Lisäksi Riina on työskennellyt eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa sekä monialaisissa työyhteisöissä. Tällä hetkellä hän keskittyy luokkakysymyksiin mm. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeessa sekä Rekkakuskin tytär -projektissa. Riina toimi vuosina 2007-2010 Savon Sanomien avustavana tanssi-, esitystaide- ja sirkuskriitikkona.

Maija Karhunen on vammainen tanssija ja esiintyjä. Teoksista, joissa Maija on esiintynyt, on kirjoitettu kritiikkejä valtamediassa ja taidealan julkaisuissa. Maija on myös kirjoittanut taidekritiikkejä monialaisesti sekä toiminut tanssitaiteen verkkojulkaisu Liikekieli.comin päätoimittajana. Maija työskenteli Kulttuuria kaikille -palvelun Matkalla-hankkeessa, jossa kartoitettiin keinoja edistää vammaisten taitelijoiden urapolkuja, muun muassa taiteen portinvartijoiden toivomilla koulutuksilla vammaisuuden kysymyksistä.

Yhteinen kritiikki on Kritiikki näkyy! -hankkeen ja Suomen arvostelijain liiton julkaisema käsikirja (2021), joka keskittyy inkluusion ja yhteisöllisyyden kysymyksiin. Kirjan voi ladata luettavaksi kokonaisuudessaan.

Tietoa inkluusiosta ja saavutettavuudesta:

Kulttuuria kaikille -palvelu: http://www.kulttuuriakaikille.fi

Selkokeskus: http://www.selkokeskus.fi

Selkokulttuuri ry: http://www.selkokulttuuri.fi

Saavutettavuusvaatimukset.fi: http://www.saavutettavuusvaatimukset.fi

Seta ry: http://www.seta.fi/sateenkaaritieto/sateenkaarisanasto

THL:n tasa-arvosanasto: https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli/tasa-arvosanasto

Taidetta ja journalismia:

Näkövammaisten Kulttuuripalvelu: http://www.kulttuuripalvelu.fi, http://www.kajastuslehti.fi

Kuurojen Liiton kulttuurituotanto: http://www.kuurojenliitto.fi/kulttuurituotanto

Ruskeat Tytöt -media, http://www.ruskeattytot.fi

Selkosanomat: http://www.selkosanomat.fi