Heli Aalto vieraili syksyllä Riiassa, Skaņu Mežs -festivaalilla.
Venäjälle rakennettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla valtavaa rautatieverkostoa. Ennen jokien varsille kerääntynyt asutusrakenne alkoi muuttua rautateiden vaikutuksesta. Huomattavista kustannuksista huolimatta rautatieverkostoa vaadittiin ensisijaisesti teollisuuden tarpeisiin sekä viljan vientiä varten, siis taloudellisista syistä. Kaupungit kasvoivat, ja pian Pietarissa ja Moskovassa oli jo yli miljoona asukasta. Erityisen nopeasti kasvoivat Kiova, Riika ja Odessa, joista kehittyi kaupan ja teollisuuden keskuksia.
Joulukuussa 2022 kerrottiin uutisissa Riian satamassa jo puolisen vuotta jumissa olleesta, lannoitteella lastatusta, rahtilaivasta. Venäjään kohdistuvien pakotteiden vuoksi satamassa lojuva 2020-luvun laiva on nykyisyyttä, joka hahmottuu edes hieman tarkemmin pientä historiallista taustoitusta vasten. Reilu sata vuotta ei siirrä kaupankäynnin reittejä, ei meriä eikä rautateitä, yhtään mihinkään.
Matka Riikaan syksyllä 2022 maitse ja meritse jännitti hieman tavanomaista enemmän Ukrainan sodan vuoksi. En ole vuosikymmeneen juuri matkailua harrastanut. Vaikka syyskuun Riika näyttäytyi minulle kauniina, värikkäänä ja eläväisenä turisteja houkuttelevana vanhana kaupunkina, mielessäni hiertää edelleen, miten vähän varsinaista tietoa minulla on Latviasta.
Tutkaillessani ennakkoon Skaņu Mežs -festivaalin verkkosivuja oli nopeasti selvää, että Euroopan Unionin rahoitus on olennaisessa osassa festivaalin toiminnassa. Creative Europe -ohjelman bänneri EU-lippuineen näkyi etusivulla, ja muutamaa muuta projektin ja ohjelman (Shape platform, REMAIIN) logoa klikkaamalla päätyi lopulta huomaamaan myös Creative Europe -ohjelman maininnan.
Ennakkoon syntyi mielikuva, että festivaali avoimesti julistaa olevansa nimenomaan eurooppalaista kaupunkinykykulttuuria, ja tärkeintä on osoitus kuulumisesta juuri nykyeurooppalaisuudeen piiriin, ennemmin kuin nykytaiteeseen tai -musiikkiin. Muiksi festivaalin tukijoiksi mainittiin muun muassa Ranskan instituutti Latviassa, Goethe-Instituutti ja Latvian kulttuuriministeriö.
Kuva: Heli Aalto
Saapuminen festivaalin Hanzas perons -tapahtumapaikkaan ruuhkatta ja kummempia jonottamatta. Ällistystä aiheuttivatkin siksi kookkaat tummiin pukuihin pukeutuneet järeät järjestysmiehet ja heti sisäänkäynnin yhteydessä hyvin näkyvillä ollut Yhdysvaltojen lähetystön ständi: tunnelma oli rauhallinen, eikä tungosta ollut, mutta tällainen vastaanotto hieman lisäsi epävarmuutta turvallisuudentunteen suhteen. Musiikkifestivaalille tullutta kohtasi kuin vankka julistus: ”Olemme osa Eurooppaa, Yhdysvallat on kumppanimme, olemme NATOssa – emmekä suvaitse mitään muita näkemyksiä asiasta! Eri mieltä olevat eivät ole tervetulleita!”
Kaksipäiväisen festivaalin esiintyjistä tiedotettiin tiputellen pitkin kesää, mutta varsinaista kellontarkkaa ohjelmaa en koskaan onnistunut löytämään, enkä sellaista saanut pyynnöistäni huolimatta. Esiintyjät ilmoitettiin vain päivän tarkkuudella. Ohjelma löytyi lopulta nähtäväksi, yhtenä tulosteena, pienellä fonttikoolla yhdessä ovessa. En koe tarkoituksenmukaisena, että jo eläviä esityksiä tuottavissa tapahtumissakin osallistujia kehotetaan tuijottamaan oletetusta mobiililaitteestaan tapahtuman perusinformaatiota, kuten esiintymisaikatauluja. Esitysten aikana kaikenlainen valo- ja äänisaastetta tuottavien laitteiden hypeltäminen on minusta ärsyttävää.
Varsinainen konserttitila oli muodoltaan tuttu pötkömäinen, pitkä ja hallimainen tiilirakennelma (vrt. esim. Tampereen Tullikamari), jonka toisessa päässä on lava ja sivuilla ovia. Lattialla riveittäin oli aseteltu irtotuoleja keskikäytävän ympärille.Tila vaikutti enemmän sähköisesti vahvistetun musiikin keikkapaikalta kuin vahvistamattoman musiikin esittämiseen istuvalta ja akustisesti soivalta tilalta. Mikään orkesteri eikä kovin runsaspäinen yhtye esimerkiksi sekä flyygelin että rumpusetin kanssa mahtuisi lavalle. Tapahtumatilaksi Hanzas perons on muokattu rautatieliikenteen rahtivarastosta – nykyään tyypillinen kaupungeissa suoritettu teollisuustilojen muodonmuutos kulttuurikäyttöön. Tila toimi melko hyvin, mutta ovissa ramppaaminen kesken esityksien sai aikaan levottoman tunnelman. Takatilassa oli huolettomasti lattiaan teippaamattomia johtoja, jotka vaikuttivat vähän vaarallisilta (meinasin itsekin niihin pari kertaa kompastua) ja amatöörimäisiltä muuten hienosti aikataulussa ja pirteässä vireessä sujuneelta festivaalilla.
Yuko Arakin esityksen aikana muutamia ihmisiä hipsi lavan etuosaan heilumaan. Itse en pysty innostumaan yrityksistäni huolimatta brutaalilla resonoinnilla tulpattuihin korviin koskevasta noisesta, vaikka sitä olisi miten sanoilla himistelty äänellisen nihilismin (sonic nihilism) välttelyksi ja menneen ja nykyisen ei-eurooppalaisen avantgarden tutkimukseksi. Onpahan toisaalta koettu omakohtaisesti nyt sellainen, että väsymystila voi ajaa ihmisen nuokkumaan ikävästä noisesta huolimatta.
Peter Ablingeria olen kuullut ja nähnyt aikaisemmin elävänä Viitasaaren Musiikin ajassa. Odotin Ablingerilta jekkuilua, mutta tähän esitykseen väärien odotuksien raukeaminen ei haitannut vaan Ablingerin ja laulavan viulistin Biliana Voutchkovan yhteinen esitys oli jollain tapaa tuore informatiivisessa rauhallisuudessaan. Ablinger käytti instrumenttinaan omaa melko hiljaista ja tasaista puheääntään saksaksi, teemoina ilmastollinen tulevaisuus ja ekologisuus, sekä yhteenhierottuja lasinpalasia ja kiviä. Voutchkova soitti jousella viulustaan pitkiä ääniä ja hyräili, lauloi hankalia mikrointervallidissonansseja samanaikaisesti. Ablingerin ja Voutchkovan esitys erottui muista artisteista juuri rauhallisella ja hiljaisella intensiivisyydellä; lavalla ei ollut nappulanvääntelijöitä.
Monenlaisia sävyjä, vakavan asian ja jotenkin hilpeän ilmaisun yhdistelmää, yllättävän saumattomasti ja viihdyttävästi tuottivat yhdessä Alya Al-Sultani ja Mariam Rezaei. Lavalla oli kaksi naista eikä toisella mitään muuta instrumenttia kuin oma äänensä. Toisteiset sanafraasit toivat rakennetta esitykseen, kuten ”I-I-I-I-I want you” ja siellä täällä toistuva määre ”female”. Elävänä kahden muusikon esityksenä kokonaisuus toimi mielestäni napakasti.
Kuva: Heli Aalto
Festivaalin energisimmät tanssit ja meiningit syntyivät clippingin englanninkielisen vokalistin innoittamana. En tiennyt mitään ennestään koko porukasta, mutta vastustamattoman tiukka flow ja jopa sanomisten ymmärtäminen sieltä täältä hymyilytti ja veti mukaansa. En ollut ainoa – yhteisöllinen energia esiintyjien ja yleisön välillä kasvoi niin lämpimäksi, että festarin parhaat bileet ulottuivat lavalle asti, eikä kukaan enää istunut tuoleilla. Järjestyksenvalvoja piti kyllä huolen siitä, että lavalla ei sopinut olla kuin esiintyjiä ja tästä seurasi pientä huvittunutta hämmennystä, mutta sitten jatkettiin taas hyvässä hengessä. Rennosti höpisevä, mutta vikkelä vokalisti MC Daveed Diggs loi mukaansatempaavan tunnelman niin, että lavalta poiskomennetut tanssijat eivät näyttäneet nolon, ikävän tai uhkaavan järjestyshäiriön aiheuttajilta vaan kyseessä oli vain hauska, rauhallisesti hoidettu välikohtaus. Clipping sai esittää vielä reippaasti encorea, vaikka aikataulu ylitettiin, ja tämä oli tilanteessa aivan oikein tehty ratkaisu.
Olen kerran aikaisemmin vieraillut Riiassa, ja tuolta vierailulta mieleen on vahvasti jäänyt kokemani järkytys sotamuseossa. Siellä esiteltiin seikkaperäisesti Neuvostoliiton romahdusta seuranneita tapahtumia kaupungissa. Järkytyin, koska en ollut rajua lähihistoriaa Baltiasta, omalta elinajaltani, niin seikkaperäisesti mistään kuullut enkä nähnyt, tajunnut, aikaisemmin.
Aika pian huomasin ja ymmärsin, että elämä Baltiassa vaikuttaa normaalilta sodasta huolimatta, enkä minä ehkä ole se, jota tämä tällä vuosituhannella Ukrainassa käytävä sota eniten uhkaa. Aikaisemmin kesällä olin lukenut uutisen, jossa kerrottiin Riiassa päätetyn neuvostoaikaisten monumenttien purkamisesta ja poistamisesta ja asiaan liittyvistä mielenosoituksista.
Palasin kävellen pimeällä myöhään konserttipaikalta vanhan kaupungin ytimeen majapaikkaani. Huomioni kiinnitti kaalinpäillä, valtavilla kurpitsoilla, porkkanoilla, kanervoilla, krysanteemeilla ynnä muilla kasveilla kauniisti koristeltu lavarakennelma, joka oli aidattu ja vartioitu.
Seuraavana aamuna varhain alueelle pystytettiin kojuja ja aamupäivällä lavalta kuului jo musiikkia. Mikkelinpäivän markkinoilla myytiin ja ostettiin hunajaa, omenia, keramiikkaa, kosmetiikkaa, hapankaalia saavista, käsitöitä, leivonnaisia, valtavan kokoisia leipiä. Monet kojut oli koristeltu syksyn värikkäin lehdin, kasvein, marjoin, kukin. Lavalla esiintyi harrastusryhmiä, puhallinorkesteri, kansantanssijoita. Kiinnostunutta yleisöä riitti kaikenikäisiä, sekä turisteja että paikallisia. Kaikki informaatio tapahtumista oli vain latviaksi, mikä oli vain terveellisen epämukavaa kieltä osaamattomalle. Erityisesti tanssijoita oli kiva seurata, koska he, tavallisilta aikuisilta vaikuttavat ihmiset, hallitsivat lajinsa suvereenisti ja heillä vaikutti olevan hauskaa esiintyessään. Riika tuntui turvalliselta, viihtyisältä ja vähän arkiseltakin paikalta huolimatta turisteista vanhassa kaupungissa.