Pirjo Ilmastin lorut voivat hauskuuttaa ja ilahduttaa monenikäisiä.
KIRJAT
Pirjo Ilmasti & Pauliina Paavola: Lastenhuoneen loruromukoppa. Kvaliti 2023, 29 sivua.
Loppusoinnut ovat jo lähes kuolleet nykyrunoudesta, mutta lastenlyriikassa ne elävät yhä iloisesti. Kangasniemeläisen Pirjo Ilmastin esikoiskirja Lastenhuoneen loruromukoppa luottaa riimien voimaan ja hauskuuttaa kielellään. Toisinaan loppusointujen välissä vilahtelevat puolisoinnut. Kun antaa sointujen kuljettaa runoa, syntyy veikeitä yllätyksiä ja huumoria.
Ilmastin lorut ovat tarinallisia ja loruiksi melko pitkiä. Kokoelman kymmenen runoa liikkuu enimmäkseen arjen, mutta myös sadun maailmassa, ja arkisen lähtökohdan vuoksi lorut tulevat lähelle lapsen kokemusta. Kuvitus nousee myös tärkeään rooliin kirjassa. Se on lähes yhtä vahvasti esillä kuin kuvakirjoissa.
”Änkänvänkkä” -runo personifioi känkkäränkän olennoksi, joka tarttuu lapseen ja pilaa päivän, ja tarjoaa aineksia tunnekasvatukseen. Lopulta Änkänkin saa kutistumaan: ”Isi käyttää varmaa keinoa / kutitellessaan kainalosta Einoa. / Tirskahtaa ilmoille naurua, iloa, / Änkkä kuihtuu jo monta kiloa.” ”Ärrä ja Ässä” -runossa hankalat äänteet ottavat karkulaisten hahmot. ”Miten kirjaimet kiinni saisin? / Hienosti ääntäisin ja lausua osaisin?” miettii Topi nyyhkyttäen, mutta hänellekin on luvassa onnellinen loppu.
Useimmissa loruissa on jokin opetus. ”Kemppaisten kenkäkauppa” -runo leikittelee opetuksella ja nostaa sen pohdinnan aiheeksi. Opetus ei olekaan välttämättä ensimmäisenä mieleen tuleva asia, vaan jotain muuta: ”Vai olisiko kyse kuitenkin vain tästä: / älä ikinä lakkaa yrittämästä!” Mieltäni jää eniten kutittelemaan se runo, josta en löydä opetusta ja jonka teema jää leijumaan ilmaan kuin tuntematon tuoksu. Mitä sanottavaa on Mörkö Mökö-Pööllä, tuolla pikkuisella möröllä, joka haluaisi olla pelottava?
Pauliina Paavolan digitaalinen kuvitus on yleisilmeeltään sekä selkeä että yksityiskohtainen. Luovasti loihdituissa kuvissa riittää katselijalle huomattavaa ja oivallettavaa. Kaikkein pisimpään jään tuijottamaan viimeisen, ”Kauniita unia” -nimisen, runon sysitummalla taivaalla leijuvaa pumpulinvalkeaa pilveä, jonka päällä uinuu nukkumatti ja josta roikkuu tähtiä narujen varassa. En saa katsettani irti kuvasta, olen uponnut sen lumoukseen. Unimaiseman harmoniassa katseeni lepää, mutta joillekin muille aukeamille kaipaisin eloa tasaisiin väripintoihin ja mustat ääriviivat luovat toisinaan tarpeettoman vahvoja kontrasteja.
Lastenhuoneen loruromukoppa on oivallista lastenkirjallisuutta, vaikka mielelläni heivaisin koko lastenkirjallisuuden käsitteen romukoppaan. Se on keinotekoinen ja rajaa lukijoita. Ilmastin lorut voivat hauskuuttaa ja ilahduttaa monenikäisiä. En päässyt testaamaan loruja lapsiyleisölle, mutta puolisoni sain nauramaan lausumalla hulvattomia riimejä.
Juttu on alunperin ilmestynyt Kangasniemen Kunnallislehdessä 1.6.2023.