Onko debattikulttuurissa kritiikin tulevaisuus? Vesa Rantama kirjoittaa kritiikin roolista kulttuurijournalismissa Kritiikki näkyy! -hankkeen päätösblogissa.
Helsingin Sanomien juuri aloittanut päätoimittaja Erja Yläjärvi näkee erityistä potentiaalia lehden kulttuurisivuissa. Ylelle haastattelun antanut Yläjärvi haluaisi tuoda ruotsalaistyylistä debattikulttuuria Suomeenkin. Kirjailijoiden ja teatterintekijöiden olisi silloin aktivoiduttava toimitusten senttareina ja käytävä yhteiskunnallista keskustelua lehtien palstoilla – varsinaisen työnsä, taiteen tekemisen, ohessa.
Aktiivilukijan silmin vaikuttaa, että Yläjärven päätoimittamassa Hufvudstadsbladetissa debattipuheenvuorot, esseet ja henkilöhaastattelut saivat lisää tilaa, kun taas erityisesti musiikki-, kuvataide- ja teatterikritiikkiä vähennettiin viime vuosina.
Puheenvuorot kulttuurijournalismin kehittämisen puolesta ovat myönteinen asia, erityisesti, kun niihin yhdistyy tietoisuus kulttuurin laajasta merkityksestä. Kulttuurisivut todellakin voisivat nykyistä laajemmin suomia sosiaalisia ongelmia ja heijastella yhteiskunnan tilaa.
Kulttuuri ja taide ovat mitä suurimmassa määrin kansalaisen ja aktiivisen lehdenlukijan intressejä, eivät erillinen hiekkalaatikko saati norsunluutorni. On kuitenkin kyseenalaista, voiko debattikulttuuri juurtua Suomeen ilman kulttuurijournalismin ydinmehua, tarkkaa puhetta taiteen sisällöistä – siis kritiikkiä. Taiteilija on lopulta henkilönäkin kiinnostava vain työnsä ansiosta, ja jos työ ei enää saa asiantuntevaa huomiota, kuolee kulttuuridebatti jo ennen kuin on ehtinyt syntyäkään.
Yläjärvi nostaa juuri kritiikin esiin journalismin alueena, jota on vaikea saada toimimaan digiajassa. ”Kritiikki on ollut usein kieleltään vaikeaa ja näyttäytynyt siksi pahimmillaan lukijan yläpuolelle asettautuvana”, hän toteaa.
Erilaisen näkökulman esittää Helsingin yliopiston makrotaloustieteen professori Niku Määttänen. Hänen mukaansa taidekritiikki on tärkeää paitsi kulttuurista kiinnostuneen yksilön, myös taiteen markkinoiden kannalta. ”Koska ’taiteen tuotteet’ ovat uniikkeja, kaikki erilaisia, markkinat eivät Määttäsen mukaan toimi ilman tuotteista käytävää keskustelua”, Määttänen toteaa Suna Vuoren haastattelussa.
Määttäsen mukaan taidekenttä ei välttämättä pysyisi elossa lainkaan ilman taidekritiikkiä. Lajiin ei kannattaisikaan suhtautua pistemäisesti, yksittäisinä hittijuttuina, vaan koko muun kulttuurijournalismin mahdollistajana. Jos siitä karsitaan, sahataan kulttuurin kivijalkaa. Kirjailija julkisena hahmona on viime kädessä kritiikin varassa, koska hänen työnsä on julkista aina ennen tekijäänsä. Voi esimerkiksi miettiä, kuinka monta erittäin luettua lehtijuttua kirjailija Miki Liukkosesta on julkaistu – ja kuinka monta niitä olisi, jos hänen työstään ei olisi julkaistu lainkaan arvosteluja. Onneksi viimeinenkin teos sai arvoisensa vastaanoton Helsingin Sanomissa.
On varmasti totta, että keskimääräinen arvostelu ei hätyyttele luetuimpien juttujen paikkaa HS:n kaltaisessa yleismediassa, vaikka joka vuosi listakärkeen nousevia arvioita onkin useita. Varmin menestysresepti on antaa ymmärtää otsikossa, että kriitikko ei pitänyt jonkun tunnetun tekijän teoksesta.
Tällaisia takuulla luettuja arvosteluja ei kuitenkaan voi etukäteen tilata, vaan kriitikolla on luonnostaan enemmän autonomiaa juttunsa tulokulmaan kuin muilla toimittajilla. Tässä saattaa olla yksi syy, miksi kritiikki hiertää niin monia toimituksia. Lajin paketointi hittijutuiksi ei onnistu ennakolta, vaan on kriitikon näkemyksistä kiinni, saako lukijoita houkuttelevaa esillepanoa luotua.
Pitäisikö kritiikkiä siis vähentää, koska sitä ei lueta? Ruotsalaisissa lehdissä näin ei ainakaan tunnuta ajattelevan. Ruotsissa kritiikkiä ei tehdä vähemmän kuin Suomessa, vaan paljon enemmän. Jopa Expressenin ja Aftonbladetin kaltaiset iltapäivälehdet kunnostautuvat laadukkaiden kirjallisuusarvioiden julkaisijana – uutta runoutta myöten. Väitänkin, että debattikulttuurin elinehto on juuri panostus kritiikkiin ja sen uudistaminen, ei siitä karsiminen.
Vaikka Ruotsin kuuluisa kulttuuridebatti sisältää vakioasetuksena valituksia median pinnallistumisesta, on kulttuurijournalismin kehittämiseen selvästi panostettu. Kulttuuriaiheiden ei tarvitse verissä päin kilpailla luetuimman paikasta, vaan sisältöä tuotetaan eri kohderyhmille, pienillekin. Tästä kirjoitti myös Oskari Onninen kolumnissaan laatulehdistä, joiden sivuilta ei luetuimpien juttujen listausta löydä.
Debattia ei rakenneta jatkuvien ykkösjuttujen ja shokkiaiheiden varaan, vaan debatin aiheet nousevat usein juuri kritiikin parista. Sitä käydään, kun on hieman aikaa ajatella muutakin kuin oman jutun ranking-sijoitusta.
Hyvä esimerkki on viimeisin kaikkien lehtien kulttuuriosastot kiertänyt kohu ruotsalaisten kirjailijoiden itseriittoisuudesta. Toimittaja-kirjailija Patrik Lundberg kirjoitti Dagens Nyheterissä tunteikkaan kirjeen pian syntyvälle lapselleen. Tämä sai psykologinakin toimivan Göteborgs-Postenin kriitikko Mikaela Blomqvistin huomauttamaan debattiesseessään, että ruotsalainen kirjallisuus on alkanut epämukavalla tavalla muistuttamaan terapiasohvaa, missä subjekti vain puhuu vailla suodattimia. Muoto ja estetiikka hukkuvat Blomqvistin mukaan minäpuheen alle, aivan kuin modernismia ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Debatti on reilussa viikossa kerännyt kymmeniä reaktioita eturivin kirjailijoilta ja muilta toimijoilta ympäri ruotsalaista mediakenttää.
Omiin silmiini keskustelu näyttää osittain aika perinteiseltä elitismikortin heiluttelulta, jollainen ei merkkimäärältään suppeammassa muodossa ole vierasta Suomessakaan, mutta ehkä debattikulttuurin finessit eivät kaltaiselleni savolaiselle ole vielä täysin auenneet.
Tällaiset keskusteluketjut joka tapauksessa todistavat, että kritiikin lisäksi debatin elinehto on moninapainen media. Vaan kuinka usein löydät Helsingin Sanomista reaktioita Turun Sanomien kulttuurijuttuihin? En muista ainuttakaan esimerkkiä. Suomessa kirjailijoitakin itseriittoisempia ovat mediatalot.
Entä kritiikin vaikeus, eikö se ole mahdotonta tavallisen ihmisen ymmärtää? Itse asiassa ei ole olemassa sääntöä, jonka mukaan kritiikin kielen täytyisi olla vaikeampaa kuin muissa journalismin lajeissa.
Monet kriitikot ovat tehneet paljon töitä ymmärrettävyyden kanssa pyrkiessään tiivistämään taiteen moniulotteisia sisältöjä journalismin kielelle. Tätä kehitystä vasten toivoisin, että lajia haluttaisiin kehittää sen nykytilasta käsin, eikä syytettäisi nykyisiä kriitikoita isovanhempiensa synneistä.
Kehittämiseen voisi kuulua myös hallittu vaikeus, sopivassa suhteessa annostelut uudet ajatukset, muu olisi lukijoiden ja taiteentekijöiden aliarvioimista. Monesti kulttuurisivujen lukijat haluavat nähdä uusia ajattelutapoja, haastaa itseään, oppia kokonaan uusia käsitteitä. Sama pätee muuten esimerkiksi talous- tai energia-asioista kiinnostuneisiin sanomalehden lukijoihin.
Näiden alojen jutuissa käytetään myös monimutkaista kieltä ja vaikeita käsitteitä, eivätkä esimerkiksi EU-uutiset nouse luetuimpien joukkoon kuin hyvin populistisesti otsikoituina – ja tätä suuntaa on Brexitin jälkeen yleisesti haluttu välttää. Silti harvoin näiden erikoisalojen juttuja otetaan tikunnokkaan esimerkiksi elitismistä. Miksi kaikista journalismin lajeista juuri taidekritiikki ei saisi olla yhtään vaikeaa?
Jos sanomalehteä toimitetaan yhdenmukaisten uutis- tai featurekoodistojen avulla, palvelemaan myyttistä yleislukijaa, voi juuri kriitikon oikeaan paikkaan pudottama hankala taidetermi, kuten dissonanssi, olla tämän lukijan päivän pelastus. Lukijat eivät keskimäärin halua lisää sitä samaa, jota algoritmit heille tässä maailmassa loputtomiin siivilöivät. Median on luotettava siihen, että lukijat haluavat myös yllättyä, ällistyä. Muuten media sahaa omaa jalkaansa, taantuu automaatiksi.
Tietty määrä vaikeutta voi herättää luottamusta asiantuntijuuteen ja siihen, että maailmassa yhä on asioita, joista voisi ottaa paremmin selvää. Kritiikki on uutisia taiteen kovasta ytimestä, teosten sisällöstä. Samassa paketissa lukija saa valistuneen mielipiteen, esimerkinomaisen tiivistyksen siitä, miten uutisen kohteesta voisi ajatella.
Uutistoimittajan on kirjoitettava uutinen ja kommentti, mutta kritiikissä ne ovat samassa paketissa. Miten kätevää ja taloudellista!
Göteborgs-Postenin ja Dagens Nyheterin jutut ovat maksumuurin takana, mutta niitä voi lukea esimerkiksi Helmet-kirjastojen kautta PressReader-palvelussa.
*
Suomen arvostelijain liiton kolmevuotinen Kritiikki näkyy! -hanke päättyy syyskuun lopussa, ainakin nykyisessä muodossaan. Olemme järjestäneet webinaareja, keskustelutilaisuuksia ja koulutusta kritiikistä, tukeneet paikallislehtiä yhteensä sadanviidenkymmenen lähikritiikin julkaisemisessa, keskustelleet taiteesta ja kritiikistä aktiivisen yleisön kanssa ja julkaisseet kritiikin uusia tapoja, esimerkiksi videomuotoista kritiikkiä sekä järjestäneet kritiikkiperformansseja ja residenssejä. Lisäksi olemme katsoneet kritiikkiä toisin, esimerkiksi queeristä ja saamelaisesta näkökulmasta. Hanke on tuottanut myös kaksi julkaisua, jotka ovat saatavilla sekä painetussa muodossa että pdf-versioina (Yhteinen kritiikki ja Kritiikki näkyy!). Valtaosa materiaalista löytyy näiltä verkkosivuilta.
Vaikka hanke loppuu, nämä sivut jäävät pystyyn, ja julkaisemme täällä toisinaan kannanottoja ja katsauksia alan ajankohtaisiin ilmiöihin. Kritiikistä on hankkeen aikana puhuttu mediassa todella paljon, myös erilaisten kohujen suosiollisella myötävaikutuksella. Olemme hankkeen edustajinakin vierailleet Yleisradiossa, MTV3:lla ja lukuisissa muissa medioissa kertomassa alasta.
Suomen kulttuurirahasto järjestää jälleen koulutuksen kriitikoille ensi keväänä, yhteistyössä Long Playn ja myös SARV:n kanssa. Hae ihmeessä mukaan, tämä on tulevaisuuden ala!
Vesa Rantama on kirjallisuuskriitikko ja Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja, joka on toiminut Kritiikki näkyy! -hankkeen johtoryhmässä.