Satu Rämön Islantiin sijoittuva dekkari Rósa & Björk ja Charlotte Wellsin elokuva Aftersun — päivämme auringossa ovat saaneet kriitikoilta hehkutusta ja ylisanoja. Ajatellaanko sosiaalisessa mediassa näistä teoksista valtamedian tavoin?
Aamulehden Kaisa Järvelä kirjoittaa innostuneesti näin: ”Hildurin tarina jatkuu dekkarisarjan toisessa osassa. Ja odotus todella palkitaan. Rósa & Björk on vielä hienompi ja valmiimmaksi hiottu dekkari kuin mestarillinen Hildur.”
Vierailija taas luonnehtii Rämön dekkareita vauva.fi -sivustolla näin: ”Ihanku olisi luettu joku lista nordic noirista. Jotain traagista menneisyydessä, check. Murhat tulee lähelle, check. Islantimystiikka, check. Salaisuuksia, check. Kirjailijan omia harrastuksia hahmolla, check. Naishahmolla joku rankka, äijämäinen harrastus, check.”
Toinen kommentoi: ”Rämö on saanut huomiota ja hehkutusta oman pikkujulkkisstatuksensa siivittämänä.”
Somekeskustelussa on lopulta enemmän kyse Rämön persoonasta kuin hänen kirjallisuudestaan. Keskustelua leimaa näkemys, että hänen menestyksensä ei ole ansaittua. Valtamediassa lähimmäs somemaailman tuntoja pääsee Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola. ”Yli puoleenväliin asti Rósa & Björk on suorastaan tylsä. Kymmenen eri aikatasoa voivat excel- taulukossa näyttää fiksuilta, mutta lukijaa ne rassaavat. Vuosien ja kuukausien välillä seilatessa ärtyy myös rikosjuoneen. Tarinaan leivottu kuvaus Islannin luokkaeroistakin vaikuttaa hieman päälleliimatulta”, Ahola kirjoittaa. Sitten tarinan saadessa hurjan käänteen Rämö iskee Aholan mukaan lukijalta ilmat keuhkoista.
Komppaan somea siinä, että sekä Hildur että Rósa & Björk ovat ylihypetettyjä, hieman laskelmoidun tuntuisia rikoskirjoja. Ja Suvi Aholan mainitsema jatkuva hyppiminen ajasta, paikasta ja näkökulmasta toiseen rasitti myös omaa lukukokemustani. Mitään ilmat keuhkoista -iskua en kokenut, mutta käänteen jälkeen Rósan & Björkin tarina muuttui kyllä vetävämmäksi. Somekommenteissa naristaan myös huonosta kielestä, vaikka Rämö kirjoittaa hyvää, sujuvaa suomea.
ELOKUVASSA Aftersun — päivämme auringossa 11-vuotias Sophie (Frankie Corio) on nuoren isänsä Calumin (Paul Mescal) kanssa pakettimatkalla Turkissa. Eletään 1990-luvun loppua, jolloin on vielä puhelinkioskeja, lomakohteessa tanssitaan macarenaa ja radioiden soittolistoja rytmittävät R.E.M., David Bowie ja Queen.
Sophie tarkastelee aktiivisesti ympäristöään ja lomamuistot tallentuvat hänen videokameraansa. Näitä menetettyjä ilon ja onnen hetkiä katsellaan aikuisen Sophien melankolisin silmin.
Elokuvalehti Episodi kutsuu Aftersunia täydellisyyttä hipovaksi debyyttielokuvaksi. Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Torvinen kirjoittaa näin: ”Aftersun satuttaa, vaikka juonen puolesta ei tapahdu juuri mitään tai ehkä juuri siksi. Ihmisiä ja tilanteita havainnoimalla elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wells kertoo tarinan, joka pitää sisällään kaikki elämän ainekset. Rakkaus on ehkä suurin, mutta suru ja melankolia merkittävimmät. Muistojen takaa aukeaa syvyys, johon jokainen lopulta putoaa”, Torvinen kuvailee.
Charlotte Wells ei tosiaan turhia selittele. Puhelu Sophien äidille paljastaa, että tytön vanhemmat eivät ole enää yhdessä, palavan tupakantumpin poimiminen maasta sen, että Calum-isällä on hyvin vähän rahaa. Isä on välillä myös kovin tuskainen, mutta mitään menneisyyden tragediaa ei tarjota selitykseksi, sellaiseen latteuteen Wells ei syyllisty.
Elokuva kertoo vanhemmuudesta, askeleista aikuisuuteen, masennuksesta, muistojen uudelleen rakentamisesta, valtavan paljosta ikään kuin ohimennen ja mitään allevivaamatta, jättäen tilaa katsojan omille tulkinnoille.
Ihmisten välisissä kohtaamisissa on aina voimakas läsnäolon tuntu. Eikä kukaan räplää älylaitteita, sillä niitä ei vielä ole. Paul Mescalin ja Frankie Corion pakahduttavien näyttelijäsuoritusten voimin syntyi elokuva, jota katsoessa toivoi, ettei se päättyisi koskaan.
YLEENSÄ valtamedian ja sosiaalisen median näkemykset eroavat toisistaan sitä jyrkemmin, mitä korkeakulttuurisempi teos on. Kun joku yritti aloittaa kommenttiketjun toteamalla Kaija Saariahon Innocence-opperan olevan vaikuttava, keskusteluun ei tullut ainoatakaan jatkokommenttia. Ja kynnys palautteen antamiseen on matalampi silloin, kun on jotain negatiivista sanottavaa.
Aftersun on tässä virkistävä poikkeus: suivaantuneisuuden sijaan somekansan tunnetila on ollut yksimielisen liikuttunut. ”Kävin katsomassa elokuvan viime viikon perjantaina ystäväni kanssa ja edelleen liikutun lähes kyyneliin, kun pelkästään ajattelen tätä elokuvaa. Olisi ansainnut Oscarin jos toisenkin”, vierailija kirjoittaa ja toinen jatkaa: ”En ehkä pysty enää ikinä kuuntelemaan R.E.M.in Losing My Religionia ilman kyyneleitä. Huh mikä leffa!” Ja kolmas hehkuttaa: ”Tää oli oikeastaan heittämällä paras leffa, jonka olen eläessäni nähnyt. Ja kyseessä vielä esikoisohjaus! Huvittaisi mennä uudestaan katsomaan, jotta pystyisi kiinnittämään paremmin huomion yksityiskohtiin ja vihjeisiin.”
TAIDETTA ja viihdettä on ikävä tähdittää, mutta todettakoon, että Aftersun on viiden tähden elokuva sekä somekeskustelijoiden että ammattikriitikoiden mielestä. Rósa & Björk taas joutuu tyytymään keskinkertaisuuden numeroon, kolmeen tähteen.
Juttu on alunperin julkaistu kaupunkilehti Töölöläisen numerossa 14/2023.