Kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta palasi residenssissään Vilnaan ja Kaunasiin lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
I Fluxus: Maciunas ja Mekas
Miksi juuri Liettua on synnyttänyt muutamat tunnetuista amerikkalaisista fluxus-taiteilijoista? Kysymys on kiinnostanut minua pitkään.
Fluxus-taiteilijoista mainittakoon ainakin George (Jurgis) Maciunas (1931–1978) ja Jonas Mekas (1922–2019), jotka Baltiankin maita koetellut toinen maailmansota tuhoamisleireineen ajoi aikoinaan USA:han. Kävin nyt myös heidän jäljillään, kun monen vuosikymmenen jälkeen palasin taas Liettuaan, Vilnaan ja Kaunasiin.
Jonas Mekas tunnetaan avantgarde-elokuvaohjaajana, joka ei ehkä kuulunut niin selkeästi New Yorkissa vaikuttaneeseen fluxus-ryhmään. Hän oli kuitenkin omaksunut runoilijana asenteen, josta Liettua fluxus-taiteilijoitaan muistaa. Todellisuuden tallentaminen liikkuvaksi kuvaksi oli Mekasin symbolinen tapa pitää yhteyttä taakse jääneeseen kotimaahan. Jokaiseen kuvaan kiinnittyy jokin muisto.
Muistan New Yorkista Jonas Mekasin nimelle omistetun avantgardefilmien festivaalin, Vilnassa käydessäni löysin pienen, Mekasin mukaan nimetyn visuaalisen taiteen keskuksen. Sen löytääkseen täytyy ylittää siinä kohtaa kapean joen yli kulkeva silta kaksi kertaa. Kujakin on kapea, rakennukset vanhoja. Paikan löytääkseni käytin puhelimeni etsi – löydä -toimintoa, jonka ohjeet sain suomeksi. Perilletulo oli miellyttävä, paikalla oli nuori tekstiilitaiteen naisopiskelija, joka on keskuksessa töissä. Hän kertoi minulle toiminnasta. Jonas Mekas oli ehtinyt tutustua nimelleen omistettuun keskukseen ennen kuin kuoli.
Monta sataa vuotta vanhaan rakennukseen taiten toteutetussa tilassa esitetään liikkuvaa kuvaa ja erilaisia nykytaiteen näyttelyitä.
Nykytaiteilija Antanas Zabielaviciuksen tilateos koostuu betonilattialle kolmionmuotoiseen tilateos-konstruktioon asetelluista lukuisista savipalloista. Vaikuttava teos, liettualaisen nykytaiteilijan minimalistisena pysäyttävä kannanotto Ukrainan sotaan. Savesta käsin muovaillut pallot ovat kuin isoja tykin kuulia. Keskellä installaatiota on flyygeli, joka on hiljaa.
Taiteilijaa en tavannut, mutta puhuimme hetken puhelimessa. Kuvallisessa tekstiviestissä puhelun jälkeen hän kertoi elävänsä toisen planeetan eli ”Pluton aikaa”, kaikki on paljon hitaampaa kuin meillä täällä. Näyttelyssä olevalla monitorilla on kuva Pluto-planeetasta, josta lähtee tasaisesti toistuva sähköinen ääni kuin helähdys.
Fluxus. Aika on keskeinen käsite, ja fluxus asenne – ”katoavainen”, ”virtaava”, ”häilyvä”. Se merkitsee elämän epävarmuutta ja alituista liikkeelläoloa, mikä voi muuttaa kaiken. Teokset ovat yleensä taiteidenvälisiä, lyhyitä, nopeita, keveitä, runollisia, arkisia, ne hymyilyttävät. Sama asenne, kallistuminen kohti absurdia ja ironiaa oli kuvaavaa myös Baltiaan ja muualle Neuvostoliittoon jääneille tai sieltä 1970–80 -luvuilla paenneille sots-art -taiteilijoille, joiden taiteen konseptualismi on erilaista kuin amerikkalainen käsitetaide. Neuvostomaan sots-art on edustanut niissä oloissa vaikuttanutta underground-kulttuuria, maanalaista, poliittista protestitaidetta, sittemmin perestroikan myötä ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä tunnettua nykytaidetta.
George Maciuans kuoli jo 45 vuotta sitten. Kotimaassa on hänen nimelleen omistettu aukio Kaunasissa. On fluxusta, että kukaan ei voi nähdä tai kokea sitä. Sanotaan, että se vain on, symbolinen paikka, ”maailman ensimmäinen näkymätön aukio” erään korkean kukkulan juurella. Maciunaksen nimeen liittyvää konkreettista koettavaa on sitten yhdessä monista Kaunasin nykytaiteen näyttelypaikoista, englanniksi Picture Galleryssa. Sen näyttelysalissa on vuodesta 1999 toiminut tila, ”George Maciunas Fluxus Room”, joka muistuttaa taiteilijasta ja hänen hengessään työskentelevistä nykytaiteilijoista eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Japanissa tai Yhdysvalloissa.
II Ĉiurlionisin henkistyneet kuvat & presidentti taidehistorioitsijana
Huomionarvoista on, että itse taiteilijasta, George Maciunasissta kertoo salin seinätekstissä lainattu Vytautas Landsbergis (s. 1932), poliitikko ja tutkija sekä muusikko-runoilija-taiteilija, joka oli aikoinaan itsenäisen Liettuan ensimmäinen presidentti. Hänen nimeensä törmäsin sitten useissa sikäläisissä fluxus- ja myös muissa taideyhteyksissä.
Monen muun asian ohessa Vytautas Landsbergis on tutkinut Liettuasta tunnetun säveltäjä-kuvataiteilija Mikalojus Konstanos Ĉiurlionisin (1875–1911) synteettistä ja symbolistista taideajattelua 1900-luvun vaihteesta. Hän puolestaan kytkeytyy jugendiin ja symbolismiin, ja oli oman aikansa kansainvälinen taiteilija. Ĉiurlionis oli opiskellut aikoinaan muusikoksi ja säveltäjäksi Varsovassa ja Leipzigissa mutta oli myös taidemaalari, jota kiinnosti värien ja eri sävelten välinen aistiyhteys. Osan maalauksistaan hän on nimennyt musiikkikappaleiden, sonaattien, mukaan. Runsaaseen maalaustuotantoon kuuluu hyvin henkistyneitä, teosofisia ilta- ja yömaisemia sekä myös eri astraalimerkeille omistettuja sommitelmia.
Tämän taiteilijan maalauksia ja niiden yhteyttä myös musiikkiin olin käynyt pohtimassa Kaunasissa hänen nimelleen omistetussa isossa taidemuseossa jo syksyllä 1994. Nyt museo oli kunnostettu ja huomattavasti laajempi kuin muistin. Esillä on sen omien kokoelmien ohella paljon muutakin kulttuurihistoriallista esineistöä ja taidetta, myös Liettuan omaa kuvataidetta, joka saa voimakkaasti kansallisen sävyn.
Tällä hetkellä näyttelytiloja kiertää muun muassa ”vihreälle” värille omistettu taiteellinen ja luonnontieteellinen kokonaisuus, joka alkaa Liettuan lipulla ja hiukan Mark Rothkon maalauksista muistuttavalla abstraktilla värisommitelmalla. Niin ikään Yhdysvalloissa vaikuttaneen Rothkon (1932-1970) tausta on myös Baltiassa, mutta Liettuan sijasta Latviassa, jossa hän oli syntynyt. Vihreä väri on luonnossa toivon mutta myös tuhon merkki.
III Ĉiurlionis, Kabakov ja protestitaide
Ĉiurlionis-museossa koin myös hienon VR-esityksen, Angelu takais – Trial of Angels, joka vei minut nykyajan moniulotteisen virtuaaliteknologian keinoin taiteilijan henkistyneiden ja lähes abstraktien maalausten sisälle, kulkemaan jossakin huikeiden taivaallisten näkymien keskellä. Näenköhän tuollaisia näkyjä kuolemani jälkeen! En voi tietää. Maailman synty käsitteenä oli kiinnostanut säveltäjä-taiteilijaa aikoinaan. Mutta Ĉiurlionisin maalausten valo ja sammuvat murretut värisävyt olin näkevinäni sitten liikkuvan kuvan kaltaisena valovirtana junan ikkunan takana. Oli auringonlaskun liettualainen iltamaisema, kun matkustin Kaunasista takaisin Vilnaan.
Taiteilija M.K. Ĉiurlionisille omistettu pienempi museo onkin siellä, Vilnassa pienellä kapealla kadulla, hänen nuoruutensa kortteleissa, vanhassa kaupungissa lähellä kaupungintalon eli raatihuoneen aukiota. Siellä on paljon kirkkoja sekä nykyisin niin suosittuja kahviloita ja ravintoloita.
Vilnassa näin jo mainitsemaani protestitaidetta kahdessa eri museossa, joista molempien näyttelyt palauttivat ajatukset neuvostoaikaan ja sen kipeisiin muistoihin. Toisessa avautui neuvostokonseptualismin käsite. Toisessa levittäytyi sen lisäksi myös se nykyisestä poikennut Vilna, jossa vielä muutama vuosikymmen sitten oli asuttu ja eletty.
IV Paluu Liettuaan
Liettua – sen kaksi isoa ja vanhaa kaupunkia Vilna ja Kaunas, joilla molemmilla on oma historiansa.
Olin käynyt niissä edellisen kerran syksyllä 1994, taidekriitikkona silloinkin, vain muutama vuosi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Matka tehtiin suomalais-ruotsalaisessa taiteilija- ja kriitikkoryhmässä ja oltiin tutustumassa paikalliseen taide-elämään. Mutta Vilnaan menimme avaamaan suomalais-ruotsalaista Prejudes (Ennakkoluuloja) nykytaiteen näyttelyä seminaareineen, jossa minä muiden osallistujien tapaan pidin myös esitelmän: Luonto Suomen taiteessa.
Viikon aikana tapaamisia paikallisten kollegojen kanssa oli ollut paljon. Ennakkoluuloja purettiin, yhteyksiä ja ystävyyksiä solmittiin. Miten paljon sinne pinnan alle vielä unohtuikaan! Se matka jäi kuitenkin ikimuistona mieleen. Suomessa, Virossa ja Ruotsissa podettiin samaan aikaan Itämereen vastikään uponneen Estonian murhenäytelmää.
Joitakin vuosia aiemmin olin käynyt toimittajana työmatkoilla Neuvosto-Baltiassa, kahdesti perestroikan Latviassa ja muutaman kerran Virossa. Historialliseen tilanteeseen liittyneet jännitteet olivat yhä vahvasti läsnä. Tänään tilanne on toinen. Kenties.
Paljon on vettä virrannut sen jälkeen Suomenlahdessa ja myös Neris-joessa, niin Vilnassa kuin myös Kaunasissa. Neris lähtee Valko-Venäjältä ja kulkee Liettuan läpi yhtyen Kaunasissa pääjokeensa Niemeniin, joka laskee sitten Itämereen. Menneisyys onkin yhä vahvasti läsnä, niin jokien voimakkaasti levästä vihertyvässä vedessä kuin koko Liettuassa, myös molempien kaupunkien historiassa ja alueen muinaisissa myyteissä. Historia muistoineen korostuu, koska Vilna täyttää tänä vuonna 700 vuotta, ja Kaunas oli viime vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Vähän ennen tämän kesän 2022 heinä-elokuista matkaani Vilna oli ollut NATOn huippukokouksen paikka.
Ikä painaa. Minuakin, joka kesällä 2023 matkustin taidekriitikon residenssiin Liettuaan.
V Vanhat kaupungit ja pilvenpiirtäjät
Sekä Vilnassa että Kaunasissa on vanhat kaupunkinsa keskiajan perintönä, eri-ikäisine rakennuksineen ja kapeine, kiemurtelevine katuineen ja kujineen. Molemmissa on myös kumpuilevaa maastoa, korkeita kukkuloita. Kummankin kaupungin ympärillä nousevat suuret betonikerrostalojen lähiöt, viimemainitut ovat muistoja lähinnä menneiltä neuvostovuosikymmeniltä. Nykymaisemaa sävyttävät taas toinen toistaan hulppeammin rakennetut pilvenpiirtäjät, ne ovat lähinnä pankkien ja ylikansallisten yritysten toimipisteitä.
Rohkeaa, hienoa uutta arkkitehtuuria näkyy paljon. Se on post-neuvostoliittolaista arkea 30 viime vuoden ajalta. Molemmissa kaupungeissa on myös paljon viihtyisiä, ainakin näin kesällä lehteviä, vehreitä ja kukkeita puistoja suihkulähteineen, muusikoineen, karuselleineen ja lapsia viihdyttävine saippuapallojen puhaltajineen. Kaupunkirakenteen huomattavista eroista huolimatta Vilnassa ja Kaunasissa on runsaasti ravintoloita ja kahviloita.
Mutta nyt Vilnassa kaikkien julkisen liikenteen bussien edessä numerokyltti muuttuu heti pysäkin jälkeen tunnuslauseeksi: ”Tuemme Ukrainaa.” Ukrainan ja Liettuan lippuja on kaikkialla ja tuki Ukrainalle näkyy myös kadunvarsien valotauluissa. Ukrainalaisten paljous saattaa olla silti ongelma, ei ehkä Vilnassa ja Kaunasissa, mutta muualla.
Se, mikä on erityistä, on kirkkojen paljous. Jo edelliseltä vierailulta 30 vuoden takaa jäi mieleen kirkkokuntien läheinen rinnakkaiselo ja -olo, eri uskontokunnat, katoliset ja ortodoksikirkot naapureina, miltei samalla tontilla ja jossakin lähistöllä vielä juutalainen synagoga. Vanhoja, suuria kirkkoja oli paljon enemmän kuin muistin.
Läsnä on sekin historia, minkä tiesin edellisestä matkasta. Synagogista ja juutalaismuseoista huolimatta juutalaisia Liettuan kansalaisina ei juuri enää ole. Saksalaiset olivat vieneet suuret määrät juutalaisia keskitysleireille toisen maailmansodan aikana, jolloin Vilna kuului vielä Puolaan. Tuho tämän kansanryhmän osalta voimistui vain, kun Neuvostoliitto valtasi Baltian. Saksan keskitysleirit välttäneet juutalaiset sopivat ensin neuvostojärjestelmään, kunnes tuuli kääntyi ja heidät kuljetettiin Stalinin käskyin Siperiaan tuhoamisleireille. Jotkut pakenivat, jopa Suomeen.
Vilnassa on vanha juutalaisten hautausmaa, ikävä kyllä paljolti tuhoutuneena. Tarkoitukseni oli käydä siellä, heinäkuun performanssifestivaalin erään tapahtuman takia, mutta hautausmaa jäi, koska sitä oli vaikea löytää edes kartalta.
Nyt täältä etäältä katsoen näyttää siltä, että neuvostojärjestelmästä oli selvinnyt kuitenkin Vilnan kuuluisa kolmen ristin kukkula kaupungin maallisen ja kristillisen kirkkovallan symbolina olevan keskustan naapurissa. Sen kolme suurta ristiä näkyvät kaupungissa kauas, siinä missä pilvenpiirtäjät. Legenda kertoo, että siellä ristiinnaulittiin aikoinaan kolme fransiskaanimunkkia. Heille on omistettu oma pyhäkkönsä myös miltei kukkulan juurella, joen rannalla.
Kiinnostavaa sikäli, että Liettuan historiaa on sekin, että kristinusko oli saapunut sinne, Mustallemerelle asti ulottuneeseen Liettuan suuriruhtinaskuntaan myöhään, myöhemmin kuin muualle Baltiaan eli noin 1300-luvulla. Liettualaiset olivat taistelleet pitkään ja monin vaihein ristiretkien ritareita vastaan mutta taipuivat lopulta. Oman traditionsa mukaisilla suurilla ja koristeellisilla pakanallisilla puuveistoksilla merkittyjen uhri- ja hautapaikkojen tunnisteiksi ilmestyivät vähitellen puuristit.
VI Käteensä nojaava Kristus ja Paholaisen museo
Liettualainen erikoisuus on myös toisella kädellään leukaansa nojaavan, istuvan Jeesus-Kristushahmon veistos. Vuonna 1994 olin nähnyt niitä pieniä puisia Kristus-ajattelijoita yhden taidemuseon varasto pullollaan. Nyt saman museon eli Kaunasin M.K. Ĉiurlionis -taidemuseon salissa näin yhden ison pronssi-Kristuksen. Sama asento, istuen ja leukaa käteensä nojaten. Selitystä tämän hahmon ikonografialle en ole saanut.
Tämä kaikki on kehystä sille, joka minua Liettuassa on kiinnostanut ja herätti tiedonhaluani jälleen. Kaunasissa on myös paholaiselle omistettu museo, mutta se oli suljettu peruskorjauksen takia. Montaa muutakin museota peruskorjataan nyt. Neuvostoajan arkea esittelevä historiallinen näyttely oli pystytetty entiseen vankilaan Vilnassa historiallisen museon tuntumassa. Huonokuntoiset puitteet ovat osuvat sille elämälle jopa esine- ja kuvamuistoina. Pahalle ja joskus myös hyvälle, kun sen keskellä kerran elettiin ja yritettiin pukeutua ajan muodin mukaisesti ja kuunnella trendikästä musiikkia.
Sattuvaa ehkä sekin, että samassa Paholaisen museon talossa Kaunasissa asui aikoinaan nuori suomenruotsalainen kirjailija Henry Parland (1908–1930), joka oli ollut siellä töissä Ruotsin konsulaatissa 1930 vuoden ennen kuolemaansa. Siitä kertoo rakennuksen seinään kiinnitetty kolmikielinen laatta, suomeksi, ruotsiksi ja liettuaksi. Kaunas oli 20 vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Liettuan pääkaupunki, kun Vilna oli ollut Puolan miehittämää aluetta.
VII Vilnan pokeri ja Ricardas Gavelis
Maria Teresia Rozaniskaiten teokset kiinnittivät huomioni, kun kävin Vilnassa tämän kesän 2023 suuressa näyttelyssä Vilniaus pokeris – suomeksi Vilnan pokeri, joka kokonaisuutena on puolestaan omistus edesmenneelle kirjailijalle Ricardas Gavelikselle (1950–2002). Ei tarvinnut ostaa tämän oman maansa merkittävimmäksi mainitun kirjailijan omakohtaista romaania englanniksi, kun selvisi, että vuonna 1989 ilmestynyt romaani on julkaistu suomeksi 2022. Kiitos kustantamo Siltalan.
Gavelisin kuvaus neuvostoarjesta kafkalaisine kierteineen on palauttanut minut matkan jälkeen takaisin usean kymmenen taiteilijan näyttelyyn Vilnan uudessa MMo-taidemuseossa sekä toisaalta tänään jo tähän Suomen todellisuuteen, jossa kaksoisviestintään perustuva julkinen keskustelu alkaa olla jokapäivää. Gavelisin yli 500-sivuinen romaani esittelee hänen elinaikansa ihmislajeja, ”homo sovieticuksen” ja ”homo lituaniuksen”, me ja he, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään.
MMo-museon näyttelyteosten keskellä voi katsoa Ricardas Gavelisista joskus tehtyä haastattelua tv-monitorilta. Koska se on liettuaksi, en ymmärtänyt mitään ja kuitenkin ymmärsin. Jo kirjailijan olemus kertoo siitä, mistä hän puhuu. Vilnalaisessa betonilähiöstä käsin kotikaupunkiaan tarkasteleva Gavelis oli ollut aikoinaan tunnettu näytelmäkirjailija. Kun hän kuoli, neuvostoajasta ei ollut vielä kauan. Vastaantulijasta ei voi koskaan tietää, ketä ja mitä tämä edustaa. Kaikki on hämärää, sumua. Luottamusta kehenkään ei ole. Ei voi tietää, kuka on se, joka houkuttelee mukaansa.
Itse näyttely Vilniaus pokeris ei ole kuvataiteen keinoin toteutettu juonitoisinto Gavelisin romaanista, vaan itsenäinen lähes sadan taiteilijan modernin taiteen teosten laaja kokonaisuus, jota pitää koossa iso liikkuvien kuvien montaasimainen tilateos.
Joki, Neris, saa tässä myyttisen hahmon, joka kuvaa nyt 700 vuotta täyttävän Vilnan elämää Gavelisin romaanin tarkastelemalta toisen maailmansodan jälkeiseltä neuvostoajalta. Kokonaisuuden takana on kolme tekijää, teatterinjohtaja Oskaras Korsunovas, lavastaja Gintaras Makarevicius ja taidehistorioitsija Dovite Barcyte kuraattorina. Näyttelyn teokset ovat yksityisen MMo-taidemuseon kokoelmasta.
Aika on virtaa. Kuvia, ääniä, maalauksia, veistoksia, tilateoksia, valokuvia, liikkuvaa kuvaa ja musiikkia. Ja näyttelyssä kukin pelaa pokerinsa itse. Niin näkijät kuin myös tekijät. Jokainen katsoja ja kokija saa dramatisoida kokonaisuutta mielessään omat näkemyksensä. Näyttely avaa myös näkymiä Liettuan taiteeseen jostakin 1940–50 -luvuilta 1990-luvun alkuun.
Ainakin itse olin kulkenut siellä jo vähän samoissa tunnelmissa, joita Gavelisin romaani tarkensi mieleeni sittemmin. Näin sen, mitä tiesin ja tiedän. Kaikki se tässä jo mainitsemani, ei sosialistinen realismi vaan sots-art, kriittinen ja protestoiva, kepeästi ironisoiva ja rankasti ekspressiivinen, kaksoisviestintä, ruma ja kaunis samassa kuvassa tai kahdessa rinnakkaiskuvassa. Sekä henkevä että julman kova ja kylmä.
VII Vesi nykytaiteen huolena ja teemana
Liettuan nykytaiteesta voisi kirjoittaa enemmänkin. Etenkin nyt, kun se on saanut tunnustusta kansainvälisellä taidekentällä. Maapallon ja ympäristön tila on monen sikäläisen taiteilijan huolena. Mainittakoon Helsinki Biennaalin taiteilijoihin tänä vuonna kuuluva ja myös Ars Fennica 2023 -palkintoehdokkaana oleva Emilia Ŝkarnulyté, jonka yhden videoteoksen näin Vilnassa. Keskiössä on monesti vesi, sen happikato ja ajatuksissa Itämeressä asuva jumalatar kuin myös saman meren pohjalla makaava avaruusalus. Koska maapallon pinta-alasta niin suuri osa on vettä, vesi teemana on nyt esillä monissakin nykytaiteen teoksissa.
Helsingissä koettiin vuosi sitten Sun&Sea, osana Kiasman ARS22-näyttelyä parin viikon ajan ironisessa hilpeydessäänkin vakava ja asiakeskeinen ooppera-performanss, joka niin ikään huolestuneesti ottaa kantaa maapallon tilaan. Tällä Venetsian biennaalista 2019 lähtöisin olevalla oopperalla on ristiriitansa. Ymmärsin sen jo silloin Kaapelitehtaan Merikaapelihallin keinohiekkarannalla kolmena päivänä vierailleena ”auringonpalvojana”, kun kerrottiin, että tämä pandemian hetkeksi pysäyttämä oopperakiertue lukuisine tekijöineen ja laulajineen jatkaa aina vaan matkaansa eri puolille maailmaa.
Vilnan Kansallisgalleriassa on parhaillaan esillä taiteilijapari Nomeda ja Gediminas Urbonasin moniosainen tilateos ja maataiteen näyttely Partially Swamped Institution, osa pitkää, monivuotista useiden teosten ja näyttelyjen prosessia. Sieni on sen näkökulmasta institutionalisoitunutta hyötyluontoa mutta myös materiaa, joka on väkevämpää ja ovelampaa kuin ihminen ja muistuttaa osaltaan globaalin ekosysteemin hauraudesta ja haavoittuvuudesta.
VIII Katutaide, Frank Zappa ja Daniel Libeskind
Vilna ja Kaunas näyttäytyivät minulle myös hienoina katutaiteen kaupunkeina, jopa graffiteille varattuina seinämaalausten tai monien julkisten veistosten kortteleina samoin kuin performanssille omistetulle festivaalille, jossa istuin katsomassa hienoa monen tunnin esitystä vanhan teollisuusrakennuksen isossa hallissa niin lukuisten ihmisten joukossa.
Julkiset veistokset ovat muutakin kuin suurmiesten kuvia, joita niitäkin toki on. Eräänlaista katutaidetta on Vilnaan vuonna 1995 toteutettu, muusikko Frank Zappalle omistettu monumentti, jonka tekijä oli neuvostoajan monumenteista aikoinaan tunnettu kuvanveistäjä Konstantinas Bogdanas. Etsivä löytää paikan ja Zappan pronssipään korkealle nousevan putkimaisen teräspylvään huipulla. Ympärillä on pieni puisto ja betoniseiniin tehtyjä kömpelöitä seinämaalauksia Zappasta. Hän oli kuulemma niitä harvoja lännen muusikoita, joka elinaikanaan teki useita keikkoja muun muassa Neuvosto-Liettuassa.
Molempien kaupunkien taidemuseoista mainittakoon vielä erikseen edellä mainitsemani MMo, vuonna 2019 avautunut yksityinen taidemuseo Vilnan keskustassa. Löysin sen jo ensimmäisenä Vilnan päivänäni. Jo tyylistä minulle selvisi, että upean museon on suunnitellut Daniel Libeskind, muun muassa Berliinin juutalaismuseosta tunnettu amerikkalaisarkkitehti. Minulle kerrottiin, että Vilnan MMo on yksi hänelle rakkaimmista rakennuksista. Ei ihme.
Libeskindille ominainen geometrisen kulmikas veistoksellinen muotokieli, valoisat ja avarat näyttely-, aula- ja kahvilatilat, mutta mikään ei ole suuren suurta, mahtipontista vaan ajatukseltaan tyylikkään konstruktivistista, veistoksellista. Ainakin Vilniaus pokeris -näyttely rakentuu hienosti museon toisen kerroksen näyttelytilaan, jonne vie ornamentin kaltainen kierteinen portaikko. Hissilläkin toki pääsee. Katsoja saa koetella monia aistejaan.
Pelkisteinen valkoinen rakennus kaikista kulmistaan mielenkiintoisine yksityiskohtineen näkyy kaupunkikuvassa vanhaa kaupunkia ja uudempaa kaupunginosaa rajaavan pääkadun varrella, jossa monet Vilnan bussit kulkevat. Sitä ympäröi joka puolelta kodikkaana kutsuva veistospuisto virtaavine vesineen ja myös kahviloineen. Istuin siellä monenakin iltana vielä museon sulkeutumisen jälkeen ja pari kertaa kävin museon kahvilassa nauttimassa aamiaiseni.