Kun minua pyydettiin kirjoittamaan teksti sukupuolen moninaisuutta käsittelevän taiteen kritiikistä, ajattelin vaistomaisesti: ”Nyt et kirjoita niin, että lukija kuvittelee ymmärryksen olevan sama kuin oikeiden termien osaaminen”. Koin puistatusta. Miten monta kertaa olinkaan transkaapista puskettuani ollut keskusteluissa, joissa joku sanoi haluavansa olla puolellani (mitä ikinä se tarkoittaakaan), mutta ei ollut varma osasiko oikeita sanoja. Jollain tapaa tällainen vinksahtanut ajattelu, että kestävä ihmisten yhteiselo olisi kiinni kielen tasolla tapahtuvista asioista, on yleistynyt. Toivon, ettei kukaan kriitikko lähde kokemaan taideteosta ajatellen, että tärkeintä taiteen kokemisessa on pitää termipankki ajan tasalla.
Miten siis kriitikon tulisi astua samaan tilaan sukupuolen moninaisuutta käsittelevän teoksen kanssa? Jos se ei ole sanoista kiinni, niin mistä?
Kop kop, kuka saa tulla katsomaan?
Yhtenä keskeisenä 2020-luvun alun kysymyksenä taiteen kentillä on ollut oman position eli yhteiskunnallisen aseman tunnistaminen. Eräs teoksen kohtaamiseen valmistava pohdinta voi olla se, kuka kriitikko itse on. Minkälaiset rakenteelliset kiikarit hänellä on teoksen suuntaan?
Tämä on tärkeää kaikessa vähemmistötaiteessa, jos kriitikko ei ole osa kyseistä ihmisryhmää. Vähemmistötaiteilijan vastuuttaminen enemmistön sivistämisestä tapahtuu helposti, kuten Helga West kirjoittaa tekstissään Suomalaisen yhteiskunnan tietovaje saamelaisista haittaa demokratiaa ja taidekritiikkiä. Vaikka eri vähemmistöjen rinnastaminen on harvoin hyvä idea, Westin kuvaamat tiedonjanon täyttämisen dynamiikat tuntuvat tutulta myös sukupuolen moninaisuudesta puhuttaessa.
Queer-taide (mikä taide ei ole queer?), tai sukupuolen moninaisuutta käsittelevä taide, ei useimmiten ole koulukirja. Osa tästä taiteesta on suunnattu ns. yhteisölle tai alakulttuureille, niille joilla on samankaltainen kokemusmaailma, samanlaiset identiteetit, virrat ja niihin liittyvät kivut. Osa taiteesta saattaa sanoa: “Ulkopuoliset voi painua hitoille, tää on meidän!”.
On hyvä ymmärtää, että queeriin liittyvät kamppailut eivät ole olleet väkivallattomia, eivätkä ne ole turvallisesti takanapäin. Teoksen kiinnittyminen tähän joskus hyvinkin poliittiseen traditioon saattaa tarkoittaa niiden ulos sulkemista, jotka eivät itse ole queerin identiteetin myötä ulossuljettuja. Se, että itse miljoona kertaa ulos suljettuna pystyy sanomaan jollekin muulle, että tämä paikka on vain meille, voi olla yksi taiteessa voimaantumisen tapa.
Osa teoksista päinvastoin avaa jotain ulospäin: esimerkkejä tästä voisivat olla dokumentaarisia metodeja käyttävät sarjat, oissa kuvataan trans- tai muunsukupuolisuutta representaatiota laajentavalla tavalla. WAM:in yhtenä suomalaisen queer-taiteen esiin tulemisen merkkipaalunakin pidetyssä Spektri-näyttelyssä (2021-2022) koettu Jenni Holman Näkymätön sukupuoli -sarja edustaa tällaista tekemisen tapaa. Samankaltaista asennoitumista voi nähdä vaikkapa Tero Puhan vuonna 2013 Venäjällä kielletyssä Body Beautiful -projektissa (ks. myös hänen lyhytelokuvansa Blockage) tai Teemu Mäen vuodesta 2003 jatkuneessa sukupuolen moninaisuutta kuvaavassa työskentely, jonka julkaisuina nimettäköön kirja Miten olla mies tai nainen tai jotain muuta? (Parvs 2021), dokumenttiteatteriesitys TRANSFORMATIONS – Rewriting masculinity / Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta, ja lyhytelokuva How many genders are there?.
Ei-cissukupuolisia kehoja esiin tuovat näyttelyt ovat suorastaan räjähtäneet kirjastojen ja gallerioiden seinille viimeistään 2020-luvun vaihteessa. Näissä taidekohtaamisissa keskeiseksi nousee tarinoiden näkyväksi tuominen ja representaation lisääminen. Se tapahtuu tavalla, joka aukeaa ulospäin, ja kuvilla, joita on lupa jäädä tuijottamaan.
Vaihtoehtoja dokumentaariselle katseelle
Toki teos saattaa vain myös olla, ja muotoutua yhdessä kokijan kanssa, jos kokija antaa sille tilaa tunteidensa alueella. Jos dokumentaarisen linssin läpi koettaa lukea vaikkapa Taneli Viljasen kirjaa Varjoja, usvaa, saattaa pian tuntea koko sukupuolen käsitteen hämäräksi (metafora vai ei?). Tai jos Maimu Brushwoodin drag-runokeikasta koettaa saada irti informaatiota sukupuolen moninaisuudesta, saattaa suuhun jäädä lähinnä jäätelökesästä informoiva nompparellinmaku.
Samoin, jos kriitikko katsoo Kuvataideakatemian Project room -galleriassa Antiphallic Dick -installaatiota, jossa Camille Auer on ripustanut tilaan transprosessin virallisia papereita ja lääkepakkauksia (2017), ja yrittää käsitellä sitä dokumentaationa, saattaa mennä metsään. Kirjoittaisin installaatiosta sen kautta, minkälaiseen tapahtumaan se kehystyy: ihmisen typistämiseen numeroiden ja kirjainten sarjoiksi, diagnooseiksi joita tarvitaan avun saamiseksi. Asettaisin teoksen rinnakkain diagnooseja ja medikalisointia kommentoivien teosten kanssa. Huomioisin sen kafkamaisuuden. Haluaako hän näyttää miten naurettava systeemimme on? Haluaako hän järjestää koherentin tarinan? Vai haluaako hän esitellä, miten osa meistä on olemassa medikaalisen kielen piirissä, osaa meistä taas voi katsella kuin sirkuseläintä? Jos kriitikko jää pintatasolle koska ajattelee, että transsukupuolisen kokemus on jollain tapaa erilainen kuin oma kokemus maailmasta, tämä syvempi koneeseen katoamisen tarina jää kirjoittamatta.
Kun toimitukset valitsevat sopivaa kriitikkoa kirjoittamaan teoksesta, voi olla kiinnostavaa pohtia, kuka saa siitä mitäkin irti. Jokunen vuosi sitten tein pyydettynä arvion DocPoint-festivaalille transisyyttä käsittelevästä elokuvasta Seahorse. Oli selvää, että kirjoittajan kannattaa näin sensitiivisessä teemassa olla joku, joka saa kiinni kokemuksesta oman elämänsä kautta. Toisaalta jos katsoja olisi ollut ei-transsukupuolinen ei-isä, hän olisi saanut aivan erilaisia samaistumisen kokemuksia. Ehkä hän olisi kirjoittanut niistä.
En ajattele, että sukupuolen moninaisuutta käsittelevää teosta varten tulisi aina olla sukupuolivähemmistöön kuuluva kriitikko. Ajattelen, että sukupuolivähemmistöihin kuuluvien taiteesta kirjoittavien tekstimassaa tulee lisätä. Mutta todennäköisesti taiteen kanssa samaan tilaan astuessaan kuka tahansa kriitikko on tietoinen siitä, että kokemus saattaa antaa kuvan hänestä itsestään osana maailmaa. Jos teos käsittelee sukupuoli-identiteettiä, kokemuskuva liittyy siihen. Mikäli kriitikkolauma on kovin samanlaistunut, esiin kirjoitettu kuva taidekokemuksesta jää helposti sävyttömäksi.
[etuliite]taiteilijat tekevät [etuliite]taidetta
Sukupuolen moninaisuutta käsittelevän taiteen äärellä kysymykset taiteilijan ja hänen taiteensa välisestä etäisyydestä nousevat erityisen näkyviksi. Se ei ole helppoa taiteilijan tai kriitikon näkökulmasta: millä tavoin tuoda esiin taiteilijan taustaa, onko taiteilijan sukupuoli sanottava ääneen? Minulle ei tulisi mieleen tentata äsken mainitsemiltani taiteilijoilta heidän sukupuoli-identiteettiään, koska se ei yksinkertaisesti kuulu minulle. Jos joku olisi lausunut sen teostekstissä, mainitsisin asian kritiikkiä kirjoittaessani. Taiteilija ehkä haluaisi, että teokset koetaan juuri tuon kehystyksen kautta.
Kriitikon kannattaa olla tarkkana toiseuttavien lasien kanssa, kun suuntaa katsomaan trans- tai muuta [etuliite]taidetta. Monologissaan Kepeä elämäni Miiko Toiviainen karnevalisoi toiseuden käytänteitä (yhdessä Aino Pennasen ja Riikka Oksasen kanssa) kriitikkohahmoilla, jotka kommentoivat näytelmää osana sitä. Ensimmäinen kriitikkohahmoista on tullut paikalle sivistyneenä, ymmärtämään toiseutta: “Katsomiskokemus riisuu yllättävällä tavalla paljaaksi: tulin katsomaan toiseutta, mutta jouduinkin lopulta itseni äärelle. Tai oikeammin ihmisyyden äärelle!”. Hän kirjoittaa jonkinlaisesta jalosta suvaitsevaisuudesta käsin, samalla kun kommentoi ystävälleen hieman tirkistelevään tyyliin: “…oli ihan oikee trans. Tai ainakin sano siinä alussa että on, olikin hyvä että sano, en ois ehkä muuten tiennykään että…”.
Toinenkin kriitikkohahmoista katsoo teosta ja näyttelijän ruumista toiseuslinssin läpi, mutta osana laajempaa politisoitunutta ja tiedosta saturoitunutta keskustelua. Hahmo tuskailee miten “…minuutit matelevat, sillä näyttämölle ajettu, transihmiseksi tunnustautuva näyttelijänraakile on silminnähden jännittynyt“; ja pelkää, että nykyään taiteessa “ajankohtainen aihe pakottaa antamaan anteeksi kaiken muun”. Ystävälleen hän avautuu, ettei transteos onnistu edes tiedonvälitystehtävässään: “Vielä puuttui että olis lapsuudenajan valokuvat otettu esiin, niin.. pinnin oisin viskannu silmään! Hyvänen aika, onhan minullakin transystäviä pilvin pimein, kenelläpä ei?!“
Taiteilijan näkökulmasta taas asema vähemmistölokeron edustajana voi olla voimaannuttava näkyväksi tulemisen kokemus (ajatelkaapa vaikka lavarunoa, jossa tekijä konkreettisesti saa huutaa itsensä esiin), mutta se voi olla myös muita puolia tukahduttava häkki.
Kun valmistuin kuvataiteilijaksi, olin hyvin tietoinen siitä, että minut oli koulutettu naistaiteilijaksi. Myöhemmin luulin sukupuolenkorjauksen myötä saavani taiteilijan aseman, ilman etuliitettä. Toisin kävi! Minut siirrettiin transtaiteilijaksi!
Tuskastuneena pohdin, tuleeko minun vain käsitellä sukupuolen moninaisuutta taiteessani ajasta ikuisuuteen? Saisiko metsärunokokoelmani koskaan kustannussopimusta? Minähän olen transrunoilija, mitä minä puista höpisemään… Kun tekisin omasta kokemuksestani ja ruumiistani käsin, kirjoitettaisiinko väistämättä, että toimin transruumiillisuuden kautta, kertoen transkokemuksesta: silloinkin kun käsittelisin vaikkapa hampaidenharjauskokemusta? Olisiko se transhampaidenharjauskokemus? Ja jos näyttelyn CV:ssä en jollain kertaa tulisi kaapista ulos, olisiko teoksessa silloin kyse ihan vaan hampaidenharjauskokemuksesta?
Kriitikkona olisin tarkkana siitä, nimeänkö teoksen queer- tai transtaiteeksi taiteilijan henkilökohtaisen taustan takia. Jos hän itse määrittää työnsä näin, niin totta kai, mutta toisinaan se saattaa ohjata harhaan.
Ensisijaisesti kannattaa käyttää niitä termejä, joihin taiteilija itse omaa työtään sidostaa. Lisäksi ajankohtaisen kielenkäytön tunteminen on toki yleistä työtä, jota kirjoittaja tekee riippumatta aiheesta: tätä kielen päivitystyötä tehdään, jotta sisältö välittyisi kirkkaasti.
Keitäs tähän moninaisuuteen kuuluu?
En varsinaisesti rakasta taiteilijana vähemmistökategorioitua taidetta ja siihen sisäänrakennettua väitettä siitä, että vain tällainen taide käsittelisi toiseutta. Mielestäni kaikki taide käsittelee toiseutta, ja sen ylittämistä, tavalla tai toisella.
Samalla tunnistan yhteiskunnallisessa mielessä aivan todellisen toiseuden käsittelyn tarpeen, joka vaatii tällaisia vähemmistölokeroiden esiin nostamisia. Kaapistojen historia vaatii juuri sitä, että esiinnyn ääneen lausutusti transtaiteilijana. Representaation lisäämisurakka on tehty silloin, kun esillä oleminen on rentoa; kun se ei aiheuta enää kommentteja, joissa pyydetään palaamaan näkymättömäksi, tai pilkkanauru-emojeja tapahtuman Facebook-postauksiin. Siihen asti on tarpeen nostaa erikseen transtaiteilijoita, queer-taiteilijoita, muunsukupuolisia taiteilijoita, jne., vaikka se tuntuisi joskus teennäiseltä.
Haluaisin kuitenkin takertua kieleen. Huomaatteko, kuinka sukupuolen moninaisuudesta puhuessani puhun itse asiassa queeristä tai sukupuolivähemmistöistä (olemmeko todella vähemmistö?): puhun kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat jotain muuta kuin cis-sukupuolisia. Eikö ole hassua, että puhun omasta viiteryhmästäni näin toiseuttavasti, ikään kuin sukupuolen moninaisuus käsitteenä ei sisältäisi cis-identiteettejä?
Mieti, millaisen reaktion saisi aikaan se, että eri-ikäisiä ja -kokoisia cis-naisia kauniina omassa kehossaan näyttävä valokuvanäyttely esiteltäisiin sanoilla “sukupuolen moninaisuutta esiin nostava”. Tai joku niistä teoksista joissa ryhmä cis-miehiä saunoo saadakseen turvallisen tilan puhua syvällisiä olisi “ajankohtainen kuvaus sukupuolen moninaisuudesta”. Moninaisuuspuhe voi sisältää arvaamattomia normin ja toisen jakokäytänteitä. Tästä olisi kiinnostavaa keskustella lisää, hierarkkista kahtiajakoa moninaisiin ja ei-moninaisiin höllentäen.
Jos olisin cis-mieskritiikko
Mietin, mitä kokisin jos olisin cis-mieskriitikko (tai miksei nainenkin), jolla olisi edessään sukupuolen moninaisuutta käsittelevä, ehkä jopa queer, teos. Kyllä minä olisin hypertietoinen omasta positiostani, kyllä olisin tarkkana oikeiden termien kanssa. Minulla saattaisi olla hankaluutta heittäytyä teokseen, vain siksi että haluaisin kirjoittaa vastuullisesti.
Uskaltaisinko kirjoittaa lumoutuneeni teoksesta? En ole queer, olisiko se riistokalastusta heittäytyä pidettelemättömään monisäikeisyyteen, jota koen teoksen kanssa istuessani? Pitäisikö minun mieluummin katsoa teosta kuin toista, ja ymmärtää pysyä poissa vähemmistölle varatulta reviiriltä? Voisinko sanoa että tuntui pirskahtelevalta, mutta ilman lausuntoa siitä, oliko tämä nyt hyvä vai huono representaatio?
Queer saattaa olla luonteeltaan sellaista, että on hankalaa ylipäänsä katsoa sitä ulkopuolelta. Teemoina oma itse, identiteetti ja ruumiillisuus ovat aiheita, jotka ihmisen on hankala jättää ulkopuolelleen. Samalla ne ovat aiheita, jotka resonoivat jokaisen meistä ruumiissa. Eikö juuri queerin kanssa kenen tahansa kriitikon tulisi kokea yhteyttä?
Paitsi jos katsoo Toista, katsoo valmiiksi päättäen pysyä ulkopuolisena tirkistelijänä tai tiedon vastaanottajana. Silloin tuloksena saattaa olla jompikumpi Toiviaisen kriitikkohahmoista.
Nämä kriitikkohahmot eivät mielestäni tee mitään väärin. Voi olla rehellistä ja hyvää kritiikkiä kertoa siitä, kuinka teos avaa sukupuolen moninaisuutta ulkopuoliselle, tai kuinka teoksen sisältö alkaa jo tuntua saturoituneelta, monet kerrat toistetulta. En ajattele, että näin kirjoittavat kriitikot – hahmot tai todelliset – olisivat jotenkin naurettavia paljastaessaan transsukupuolisuuden olevan heille vieras kokemusmaailma. Ei sekään ole noloa, että he ehkä projisoivat siihen toiseutta. Eivätkö he kirjoittamalla toimi eräänlaisina kätilöinä sille yhteiskunnalliselle muutokselle, jossa tätä toiseuden vastakkainasettelua hälvennetään?
Ehkä tällaisen kriitikon oman aseman rehellinen avaus voisi tehdä kritiikistä kiinnostavan: “Tämä kokemusmaailma on itselleni vieras, ja olen hieman epävarma siihen liittyvistä nyansseista. Mutta teoksen aikana minulle keskeiseksi nousee [tunne x ja tunne y], jotka saavat minut kokemaan jotakin samanlaista kuin [tyylisuunta z tai taiteilija n] teosten äärellä.”. Ei niin, että kriitikon pitäisi tunnustuksellisesti avata positionsa aina (härregud ei missään nimessä kriitikon tarvitse sanoa omaa sukupuoli-identiteettiään), mutta että hän voi pohtia kuinka se vaikuttaa siihen, missä kohtaa hänen kameransa seisoo. Tällaisen pohdinnan avaaminen voi joskus tarjota pitkospuita myös kritiikin lukijalle.
Yleensä oman position “tunnustavasta” tekstistä näkee, onko kriitikko tehnyt kokemisen ja ajattelun prosessinsa itse. Toisinaan voi käydä niin, että käsite “sukupuolen moninaisuus” sitoutuu alitajuisesti tietynlaiseen kielenkäyttöön. Tällaista kielenkäyttöä voi olla julkinen keskustelu, jossa ihmistä määritellään vaikkapa lääketieteen tai politiikan kielellä. Jos taustakeskusteluja ei huomaa, saattaa automaattisesti alkaa kirjoittaa samalla kielellä jotain, mitä ei ole itse pureskellut läpi. Jotain, mitä sukupuolen moninaisuudesta puhuttaessa “pitää kirjoittaa”. Silloin on riski päätyä toistelemaan tyhjiä versioita fraaseista, joita Toiviaisenkin kriitikkohahmot heittelevät. Silloin tekstistä huomaa kirjoittajan katsoneen Toista, kertoneen Toisen kokemuksesta, jostain syystä jättäneen tuntematta syvempää teoksen hänessä aiheuttamaa henkilökohtaista peilausta. Toivoisin, että jos kriitikko huomaa jonkin asian taiteilijassa (esimerkiksi henkilökohtaisen lokeron) vaikeuttavan hänen läsnäoloaan teoksen kanssa, hän viettäisi sen kanssa tarpeeksi aikaa että pääsee läpi. Ja tietysti, aina teos ja kokijat eivät vaan mätsää.
Queerissä taiteessa taiteilija ei välttämättä kerro, mikä ja kuka hän on identiteetiltään; teos saattaa samaan aikaan olla väkevä ja kieltäytyä napakasti kertomasta, mikä on. Se vain tuntuu. Ehkä hyvä kritiikki sukupuolen moninaisuutta käsittelevästä teoksesta kaipaa niinkin yksinkertaisia asioita kuin uskallusta heittäytyä kokemaan teosta, aiheiden ympärillä käyvien keskustelujen kartoittamista, ja oman kirjoittajanäänen ja sen sijainnin tunnistamista. Samoja asioita kuin hyvän kritiikin kirjoittaminen muutenkin. Rohkeutta sijaita sellaisilla alueilla, jotka resonoivat ruumiissa ja identiteetissä, eivätkä välttämättä aio antaa yksiselitteisiä vastauksia.
Kiitos Kepeä elämäni -monologin lainauksista: Miiko Toiviainen, Aino Pennanen & Riikka Oksanen.
Hyödyllisiä linkkejä
- Feminist Culture House – Selvät sävelet: http://feministculturehouse.org/publishing/selvat-savelet/
- Helsinki Pride: Sateenkaarisanasto https://pride.fi/tietoa-tukea/sateenkaarisanasto/
- Seta: Sateenkaarisanasto https://seta.fi/sateenkaaritieto/sateenkaarisanasto/
- Sateenkaarihistorian aikajana (kun tajuaa missä yhteiskunnallisessa kontekstissa vaikkapa Tove Jansson tai Tom of Finland työskentelivät, heidän työnsä merkitys näyttää aivan toiselta) https://sateenkaarihistoria.fi/aikajana/
- Suomalaisen queer-teatterin aikajana (huom. queerillä saatetaan tarkoittaa milloin sukupuoleen, milloin seksuaalisuuteen liittyviä asioita) https://tuakirjasto.fi/2022/10/historiikki-suomalaisen-queer-teatterin-aikajana/
Kulttuurin after work -sarjassa keskustellaan kritiikistä ja sukupuolen moninaisuudesta 14.9.2023 klo 17.30. Tilaisuus järjestetään kirjakauppa Rosebud Sivullisessa (Kaisaniemenkatu 5, Helsinki). Keskustelu on maksuton, ja se myös striimataan. Järjestäjänä Suomen arvostelijain liitto ja Rosebud Sivullinen. Tarkempia tietoja tulossa myöhemmin Suomen arvostelijain liiton verkkosivuille.