Residenssimatka Barentsin alueen tanssitaidetta edustavalle festivaalille Hammerfestiin, pohjoiseen rajanaapuriimme Norjaan, lähenee matkajärjestelyissä ja kustannuksissa kaukokohdetta. Residenssipäiviä kuluikin matkanteossa. Useamman välilaskun edellyttämiä lentoja huomattavasti huokeampi ja ekologisempi maateitse matkustaminen mahdollisti kuitenkin samalla pitkään kaavailemani vierailun Saamenmaan kulttuurikeskuksiin.
Matkaaminen pohjoisten tunturien ja vuonojen halki kohti vuorten huomassa sijaitsevaa merenrantakaupunki Hammerfestia on elämys. Osaa matkasta oli tosin taitettava marraskuun pimeillä polanteisilla teillä ja sankassa lumisateessa. Maailman pohjoisimman kaupungin tanssifestivaalille suuntaavalle tietokirjailija Ville-Juhani Sutinen ojentaa matkakirjassa Arktis: Likaista lunta (2021) osuvan kuvauksen siitä, kuinka etelästä saapuva käy kokemassa pohjoisen luontoa kuin teatteriesitystä. Luonto on elämys, mutta kuten Sutinen kirjoittaa, tapamme käsitteellistää ja kaupallistaa muuttaa kokemustamme siitä. Pohjoisen luonnon äärellä joutuu tapailemaan sanojaan. Kuvaus kertonee enemmän kuvaajansa luontokäsityksestä. Yksi yleisistä kuvaustapojen vääristymistä on koskemattoman erämaan myytti.
Vastuullisen saamelaismatkailun ohjeistuksessa kiteytetään, että vaikka ulkopuolisen silmissä saamelaisten kotiseutualueet saattavat näyttäytyä koskemattomana luontona, alueelta ei löydy paikkaa, jolla ei olisi saamelaista nimeä ja johonkin vuodenaikaan liittyvää kulttuurisidonnaista käyttöä tai merkitystä. Saamelaiset kun ovat perinteisesti asuttaneet maita ja hankkineet elinkeinonsa sieltä ilman, että siitä olisi jäänyt tarpeettomia aineellisia jälkiä ympäristöön.
Suomen mediamaisema puolestaan täyttyi residenssipäivien ajan saamelaisaiheesta, sillä saamelaiskäräjälakiesitys oli parhaillaan siirtymässä eduskunnan käsittelyyn (mikä sittemmin kääntyi käsittämättömäksi farssiksi politiikan näyttämöllä, ja lakiuudistus jäi jälleen kerran toteutumatta). Mikä tärkeää, aiheesta välittyi paljon tietoa mutta uutisointi oli kuitenkin suuressa määrin kansallisen median näkökulmasta kerrottua ja kontekstoimatonta, kuten mediatutkija, professori Anu Koivunen ajankohdan uutisantia summaa. Saamelaisten videomuotoisessa mielenilmauksessa teipatut suut kertoivat tilanteesta olennaisen.
Tilaisuus tutustua saamelaisten itsensä tuottamaan ja välittämään tietoon on arvokas. Inarissa sijaitsevat saamelaismuseo ja luontokeskus Siida sekä saamelaiskulttuurikeskus Sajos tarjoavat monipuolisia mahdollisuuksia tutustua paikallisiin elämänmuotoihin ja elävään kulttuuriperintöön. Siidan näyttelyiden työryhmän jäsenenä, käsikirjoittajana ja kuraattorina on toiminut saamelaisen kulttuurin professori emeritus Veli-Pekka Lehtola. Hänen viimeisimmässä laaja-alaisessa tietokirjassaan Entiset elävät meissä. Saamelaisten historiat ja Suomi (2022) avautuu myös Siidassa esillä olevien näyttelykokonaisuuksien kontekstit, sekä taiteen ja museoiden merkittävä rooli saamelaisten oman historiakäsityksen muovaajana ja välittäjänä.
Erityisen vaikutuksen teki myös Kaarasjoella toimiva nykytaidekeskus Sámi Dáiddaguovddáš (SDG). Ruotsin saamelaisalueelta kotoisin olevan taiteilija Tomas Colbengtsonin laajaa tuotantoa esitelleessä näyttelyssä välittyivät taiteen mitä moninaisimmat keinot käsitellä kolonisaation vaikutuksia yksilöiden ja yhteisöjen elämään.
Upeaa tanssitaidetta – vailla kehystä
DanseFestival Barentsin 2022 ohjelmistossa oli huikean tasokkaita teoksia. Saavuin Hammerfestiin suoraan festivaalin avausnäytäntöön, tanssiryhmä Xpro Artsin toteuttamaan meren rannalla tapahtuvaan esitykseen Nocturnal. Syrjäisen luodolla sijaitsevan talon ikkunoissa tanssivat hahmot (Sudesh Adhana ja Nora Svenning), seinään heijastettujen taivaankappaleiden videoprojisointi (Antero Hein) yhdessä ympäröivän merenkäynnin ja tähtitaivaan kanssa oli paikkasidonnaisuudessaan ja luontoyhteydessään vaikuttava ponnahdus taidetapahtumaan.
Festivaalin tapahtumapaikkana oli muutoin Arktinen kulttuurikeskus. Erityisen mieleenpainuvaa oli nähdä Norjan kansallisen nykytanssiryhmä Carte Blanchen toteuttama, Lander Patrickin koreografioima, hulvattomasti eri ilmaisurekistereillä ilotulittava mutta myös maailmanpoliittista virettä sisältävä teos Sovaco de Cobra. Göteborgin oopperalle toteutetussa nuorille suunnatussa Jo Strømgren Kompanin The Ministry of Unresolved Feelings -teoksessa puolestaan löydetään oivallisesti tanssiteatterin keinoin vastauksia ongelmiin, jotka jäävät muualla ratkaisematta.
Näiden mittavien näyttämöteosten rinnalle nousi myös koreografi Sølvi Edvardsen ja säveltäjä-muusikko Hege Rimestadin teos Vice Versa, tanssitaiteilija Nora Svenning ja Sudesh Adhananin puhtaasti tanssin ilmaisuvoimalla suuren lavan täyttävä duetto.
Kolmen päivän näytäntöputkessa ajattelen, miten antoisaa mutta samalla myös huojentavaa on ammentaa ja antaa esitysten virrata ilman painetta pikakirjoittaa jokaisesta kertanäkemästään teoksesta mahdollisimman punnittua arviota. Samalla saan taas kerran todeta, kuinka paljon ohuemmaksi kokemus jää silloin kun yksittäisen teosarvion kirjoitusprosessiin sisältyvä intensiivinen työ jää tekemättä. Kritiikin kirjoittaminen ja sen lukeminen, sekä näistä puheenvuoroista virinneet keskustelut ovat mitä parhaimpia tapoja luoda suhdetta ajan taiteeseen.
Onnistun kuitenkin kehittämään itselleni täydellisen residenssityöskentelyn menetelmän: leiriydyin näköalapaikalle festivaalitapahtumien ytimeen, kulttuurikeskuksen aulakahvilaan, ja virittäydyn ohikulkevien ihmisten kohtaamiseen ja kenraaliharjoitusten tunnelmiin. Tämä puolestaan aiheutti kaukokaipuun aikaan, jolloin kriitikot pystyivät osallistumaan kenraaleihin ja tarvittaessa näkemään useamman näytännön, ja saivat näin mahdollisuuden kirjoittaa taiteesta ajan kanssa ja myös laveampaan tilaan. Silloin myös kritiikit kestivät aikaa.
Kuratoinnin ja taidejournalismin tärkeys
Kuratoriaalisilla ratkaisuilla ja toimivilla järjestelyillä on niin paikallisten kuin vierailijoiden kannalta perustavaa merkitystä. Barentsin alueen tanssitaiteeseen keskittyvän festivaalin toteutuksessa pelkkä maantieteellinen kehystys ja tasokas ohjelmisto eivät yksin riitä luomaan vetovoimaista tapahtumaa. Festivaalin yhteydessä aiheesta kirjoittaa myös norjalainen kriitikko Eline Bjerkan arviossaan ”Festival uten fest” (Scenekunst 16.11.2022).
Maapallon pohjoislaidalla sijaitsevan ja marraskuussa tapahtuvan festivaalin järjestämisessä on omat haastekertoimensa. Varmasti edelleen pandemia ja akuutimmin sota ovat vaikeuttaneet järjestelyjä, mikä selittänee venäläisten taiteilijoiden poissaolon. Festivaalisivuston mukaan myös alkuperäiskansojen taide on tapahtumassa edustettuna mutta se jäi harmittavasti tämän vuoden ohjelmistosta puuttumaan.
Osallistumista puolestaan vaikeutti se, että festivaalin ohjelmisto julkaistiin vain joitakin viikkoja ennen tapahtuman alkua, eikä festivaalin tiedottamisesta vastaava yhteyshenkilö missään vaiheessa vastannut sitä koskeviin tiedusteluihin. Ohjelmiston julkaisun viivästyessä matkajärjestelyiden tekeminen hankaloituu ja osallistuminen voi pelkästään siksi lipua yleisöltä saavuttamattomiin. Oli myös erikoista, että festivaalikielenä toimi norja, vaikkei suomalainen toki kouluruotsin taidoillaankaan jää puheteatterissa ja sosiaalisissa tilanteissa ummikoksi. Barentsin alue kattaa kuitenkin myös muita kuin skandinaavisia kieliä. Tanssi ja fyysinen teatteri kaikille avautuvana kommunikaationa osoitti tässä yhteydessä erityisen voimansa.
Pohjoisen ja lähimaiden taiteeseen tutustuessani olin taas tuskallisen tietoinen siitä, kuinka kapean ja pääkaupunkiseutuun keskittyneen katsannon kotimainen kulttuurijournalismi paitsi laajemmin Suomen mutta myös kansainvälisestä taiteesta mahdollistaa. Norjan taidekentällä tutustumisen arvoista on siksi myös taidekirjoittamiselle kohdennettu julkinen tuki. Samalla kun kritiikin tila on myös Norjan sanomalehdistössä jatkuvasti kaventanut, kulttuuriministeriön alainen Arts Council Norway/Arts and Culture Norway on tukenut erityisellä ohjelmalla kulttuurilehtiä ja taidekritiikkiä. Tämän yhtenä tuloksena on verkossa ilmestyvä Kunstkritikk.no. Mikä erinomaista, lehteä voi lukea myös ruotsalaisena, tanskalaisena ja kansainvälisenä editiona.
Lehden pitkäaikainen päätoimittaja Jonas Ekeberg kirjoittaa artikkelissaan ”How Can Criticism Grow Stronger?” (31.1.2020, Kunstkritikk.com), miten lannistavaa on nähdä, kuinka paljon resursseja taiteeseen sijoitetaan ilman, että sillä on julkista näkyvyyttä ja tapahtuneesta jää minkäänlaista jälkeä. Työ kuitenkin edellyttää kunnollisen taloudellisen perustan, jotta se voi olla elinvoimaista ja täyttää tehtävänsä taiteen ekosysteemissä. Kritiikillä kun on tärkeä rooli paitsi välittää laajalle yleisölle tietoa ja näkemyksiä ajankohtaisesta taiteesta, sillä on perustavaa merkitystä myös taiteilijoille ja taideinstituutioille. Ekebergin mukaan on tärkeää huomioida, että kritiikki on oma taidekirjoittamisen lajinsa ja se toimii myös historiakirjoituksen lähteenä.
Suomessa tanssi- ja esitystaiteen festivaalit ovat usein huolellisesti kuratoituja, osa jopa siinä määrin, että kokonaisuutta voisi itsessään katsoa kuin taidetta. Esimerkiksi New Performance Turku -festivaalin (vuodesta 2023 alkaen biennaali) ajan ilmiöihin innovatiivisesti vastaavia luovia kuratoriaalisia ratkaisuja on yhtä kiintoisaa seurata kuin sen ohjelmistossa esitettyjä teoksia. Näistä tapahtumista, joissa on arvokas tilaisuus nähdä myös kansainvälisiä vierailuesityksiä, olisi tärkeää julkaista kulttuurijournalismin kaikilla saroilla uutisoinnista kritiikkiin ja analyysiin. Valitettavasti suunta on päinvastainen. Vielä viitisen vuotta sitten jokaisesta ohjelmiston teoksesta oli mahdollisuus kirjoittaa oma arvionsa mutta nykyisin tapahtumasta julkaistaan parhaimmillaan yksi kooste. Taiteen julkisessa näkyvyydessä kuten myös saavutettavuudessa on valtavasti tehtävää.
DanseFestival Barents 9.–13.11.2022, Hammerfest, Norja
Kuvat: Simo Peteri
Lisää aiheesta:
Suomalaisen yhteiskunnan tietovaje saamelaisista haittaa demokratiaa ja taidekritiikkiä