Saamelaisteoksiin tarttumista ei kannata arastella. Perusasiat kannattaa silti tietää. Niihin johdattaa Helga West.
Ei-saamelaisella kriitikolla on etu, joka saamelaiselta journalistilta usein uupuu: kokemus taidejournalismin kentältä. Saamelaisessa yhteiskunnassa on tunnistettu, että kulttuurijournalismi sen perinteisessä, kirjoitetussa muodossa ei ole vetänyt saamelaisia ammattilaisia puoleensa.
Saamelaista taidepuhetta luodaan aktiivisesti mutta yksityisemmin: blogeissa, somealustoilla tai esimerkiksi paneelikeskusteluissa.
Kriitikon kannattaakin hyödyntää omaa ammattitaitoaan, ja kohdentaa sitä saamelaisaiheisiin teoksiin aikaisempaa innokkaammin. Mutta kuinka lähestyä teosta, jossa saamelaisuus on läsnä, jos sen maailma ei ole kulttuurijournalistille entuudestaan tuttu? Tässä kirjoituksessa pyrin antamaan työvälineitä, jotka toivottavasti madaltavat kynnystä tarttua saamelaisaiheisiin teoksiin.
***
Aloitan eräästä sudenkuopasta.
Saamelaisaiheisten teosten usein odotetaan vastaavan lukuisiin laajoihin ja yksityiskohtaisiin kysymyksiin saamelaisuudesta, kuin paikatakseen suomalaisessa yhteiskunnassa piilevää syvää tietovajetta maan alkuperäiskansasta.
Niiden kritiikkejä vaivaakin usein se, ettei arvioitsija ole kyennyt paikantamaan teosta sisällöllisesti siihen maailmaan, josta teos ammentaa. Näin kriitikko, teos ja lukija joutuvat erilleen toisistaan. Tämä ei välttämättä ole ongelma, jos kriitikko on asiasta tietoinen; hän voi paikata tietämättömyyttään positioimalla itsensä suhteessa teokseen ja kritiikin avulla haastaa omia taidekäsityksiään.
Vahinkoa syntyy, kun kriitikko olettaa minkä tahansa saamelaisaiheisen teoksen olevan saamelaiskulttuurin kokonaisselitysopas. Tämä voi johtaa inhimilliseen perspektiivivirheeseen, jossa kriitikko keskittyy osoittamaan itselle tuttuja ja tärkeinä pitämiään aiheita ja vastaavasti sivuuttaa itselle entuudestaan vieraita aiheita. Jos tuttuja aiheita ei saamelaisteoksesta löydykään, kriitikko voi pitää tätä epäkohtana.
Tätä taustaa vasten on varsin ymmärrettävää, että sellaiset saamelaisteokset, jotka pyrkivät kokonaisvaltaisesti, miltei eeposmaisesti, ilmaisemaan oman kansansa myyttejä, kamppailuja ja utopioita, voivat menestyä hyvin suomalaisella taidekentällä. Tällaisista teoksista voisi mainita Johan Turin Kertomus saamelaisista -tietokirjan (suomeksi 1979), Áillohaksen eli Nils-Aslak Valkeapään Aurinko, isäni -runokokoelman (suomeksi 1992) ja Niillas Holmbergin Halla Helle -romaanin (2021). Ne toimivat sisäänheittotuotteina saamelaiseen mielenmaisemaan avaten portteja laajemmalle yleisölle. Kenties tällaisia teoksia jopa suunnitellaan alusta lähtien vastaamaan ennen kaikkea valtaväestön tiedontarpeisiin.
En malta olla pohtimatta, miltä saamelainen taidekenttä näyttäisi, jos sen ei alati tarvitsisi paikata valtaväestöjen rakenteellista tietovajetta saamelaisista.
Kysymys laajenee koskemaan myös kulttuurijournalismia: miltä kritiikit saamelaisaiheisista teoksista voisivat näyttää, jos arvioitsijalla olisi lähtökohtaisesti riittävät perustiedot Euroopan unionin alueella elävästä viimeisestä alkuperäiskansasta?
Perusasioiden hallinta saamelaisista on avain laadukkaaseen kulttuurijournalismiin
Tietovaje haittaa sekä saamelaisaiheisten teosten arviointiin ryhtymistä että niiden sisällöllistä käsittelyä kritiikin keinoin. Tämä johtaa mielestäni kolmeen haasteeseen. Ensinnäkin arvio ei paikannu teokseen, jolloin kritiikistä tulee mitäänsanomattoman lattea. Toiseksi: arviosta tulee kritiikittömän ylistävä ja eksotisoiva, kun kriitikko ei tohdi tuoda esiin omaa ammattitaitoaan virheiden pelossa. Tai kolmanneksi: kriitikko sovittaa alkuperäiskansateosta länsimaalaiseen taidekäsitykseen.
Mikä siis avuksi? Ratkaisuna on hyvät pohjatyöt. Toisin sanoen: kritiikki ei voi olla kirjoittajalleen ensimmäinen kosketus saamelaisuuteen.
Koska maailman parhaaksi katsottu koululaitoksemme ei tähän päivään mennessä ole kyennyt tarjoamaan peruskoulunsa päättäville riittävää tietämystä saamelaisista, sivistystyö jää jokaisen yksittäisen ihmisen harteille, myös kriitikon. On turha olettaa, että taustoja tietämättä syntyisi laadukasta kulttuurijournalismia. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että kriitikon tulisi perinpohjaisesti tuntea vierasta kontekstia, vaan muutamien perusasioiden hallinta riittää. Tämä palvelisi niin saamelaisia kuin suomalaisiakin kansalaiskeskusteluja ja demokratiaa, missä kritiikillä on tärkeä tehtävä, kuten Kritiikki näkyy! -hankkeen työryhmä, Riikka Laczak, Maria Säkö ja Maaria Ylikangas, on huomauttanut Yhteinen kritiikki: Näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon -kirjan (2021) esipuheessa.
Mikä on alkuperäiskansa?
Mitkä perustiedot saamelaisista sitten olisivat sellaisia, jotka mielestäni kulttuurijournalistin olisi vähintään hallittava? Omassa opetus- ja kansalaisvaikuttamistyössäni olen huomannut, että monilla tuntuu olevan suuria hankaluuksia ymmärtää, mitä ja keitä alkuperäiskansat oikein ovat. Voidaan ehkä hahmottaa, keitä kielivähemmistöt, kuten suomenruotsalaiset tai kansalliset vähemmistöt, kuten romanit, ovat, mutta alkuperäiskansan käsite on vieraampi Suomessa.
Sen lisäksi että saamelaiset ovat kielivähemmistö, olemme myös alkuperäiskansa. Tämä ei ole parempi-huonompi asetelma (“Me suomalaisetkin olemme alkuperäiskansa!”), jollaiseksi se joskus ehkä tahallisestikin banalisoidaan.
Kyse on siitä, että on olemassa ihmisryhmä, jonka yhteiskuntamuodot, ainakin osin, polveutuvat katkeamattomasti ajalta ennen kansallisvaltioiden syntyä. Alkuperäiskansa koostuu yhteisöistä, joiden tavat järjestäytyä, elinkeinot ja hengellisyys ulottuvat itsenäisten valtioiden muodostumista edeltävään aikaan ja jotka pyrkivät säilyttämään ainutlaatuisia elämänmuotojaan esivanhempiensa mailla, vesillä, metsissä ja vuorilla.
Saamelaisuus paikantuu ympäristöön, sukuun ja elämänmuotoihin
Kun ymmärrystä alkuperäiskansoista ei ole, on vaikeaa keskustella saamelaisen yhteiskunnan tarpeista. Myös saamelaisilla on oikeus tulla edustetuiksi kulttuurijournalistisissa sisällöissä. Sen helpottamiseksi voisi auttaa ymmärtää, että saamelaisuus ei typisty kielivähemmistöksi. Alkuperäiskansan elämänmuodoilla on jatkumo tietyissä ympäristöissä, ja ne ovat luonteeltaan yhteisöllisiä.
Tämä tarkoittaa sitä, että saamelaisuus paikantuu aina tiettyyn alueeseen, sukuun, saamelaiskieleen, gákti-perinteeseen ja elinkeinoihin. Myös erilaiset väkivallan ja kolonialismin muodot vaikuttavat alkuperäiskansayhteisöissä, mikä ei tarkoita, että niiden kohteiksi joutuneet ovat avuttomia uhreja. Saamelaisten kolonisaatiolla viitataan ennen kaikkea hengelliseen tuhoon, rasistisiin rotututkimuksiin, asuntolakouluihin sekä maiden ja vesien haltuunottoon ja hallintaan.
Tähän paikallisuuden ja pakkosulautuksesta johtuvien ylisukupolvisten taakkasiirtymien taustaa vasten taidekritiikin olisi hyvä jotenkin asemoitua, etenkin jos arvioitavassa saamelaisteoksessa näitä teemoja käsitellään. Mutta ennen kuin niitä voi tulkita, on ne tunnistettava.
Saamelaisaiheiseen teokseen tarttuvalle kriitikolle esitän mahdollisia näkökulmia, jotka voisivat helpottaa työtä:
- Kuinka kiinnittyminen jatkumoon tai toisaalta osattomuus paikasta ja yhteisöstä tulee teoksessa ilmi?
- Onko kyseessä tabuaihe? Kuinka sitä käsitellään?
- Esiintyykö stereotypioita?
- Minkälaisia saamelaisten hiljaisia vastarinnan muotoja on teoksessa nähtävissä?
- Onko länsimaisen taiteen muotoa haastettu ja jos on, niin mitä uusia ulottuvuuksia muodon monipuolistaminen tuo?
- Kuinka arvioitsija positioi itsensä suhteessa teokseen?
- Kuinka arviossa huomioidaan saamelainen toimijuus?
Stereotypiat ja mielikuvat saamelaisista on tunnistettava
Pakkosulautustoimista huolimatta saamelaiset eivät ole historian passiivisia uhreja, vaan elämäntodellisuuksiansa muokkaavia aktiivisia toimijoita.
Siksi kuvauksissa saamelaisista on noudatettava herkkyyttä, jotta ei vahingossa ylläpidetä haitallisia stereotypioita. Näitä Kansainvälisen saamelaisen elokuvainstituutin (ISFI) julkaisema opas “Ofelaš – Pathfinder: Guidelines for Responsible Filmmaking with the Sámi People and Culture” mainitsee viisi: Mystinen saamelainen, joka usein omaa hengellistä erityistietoa, Eksoottinen saamelainen, Viimeinen saamelainen, Alkoholisoitunut/uhriutunut saamelainen ja kenties listan tuoreimpana stereotypiana Vihainen aktivistisaamelainen. Nämä stereotypiat toistuvat erityisesti ei-saamelaisten saamelaisaiheisissa teoksissa.
Saamelaisaiheinen teos ei välttämättä ole saamelaisteos, eikä saamelaisteos välttämättä käsittele saamelaisuutta
On hyvä tiedostaa, että kaikki saamelaisaiheiset teokset eivät suinkaan ole saamelaisteoksia eli teoksia, joiden keskeiset tekijät itse kuuluvat saamelaiseen yhteisöön. Jos esimerkiksi saamelaisaiheisen elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja eivät ole saamelaisia, ei teosta pidetä saamelaisena, vaikka sen näyttelijät olisivatkin saamelaisia. Kriitikon on syytä olla tästä tietoinen: kaikki saamelaiseksi sanottu ei aina ole saamelaista. Valveutunut kriitikko voi myös kiinnittää tähän huomiota: jos keskeiset tekijät olisivat itse saamelaisia, olisiko teoksessa päädytty muunlaiseen ratkaisuun? Kuka kertoo kenenkin tarinaa?
Kaikki saamelaisteokset eivät kommentoi tai käsittele suoraan yhteiskunnallisia aiheita, kuten kolonialismia, vaan jotain ihan muuta.
Hyvänä esimerkkinä tästä on vuonna 2018 ilmestynyt Anne Nymåsin pseudonyyminä julkaistu eroottinen novellikokoelma Sex and the Sápmi. Saamelaisen kirjasta tekee vain se, että kirjoituskielenä on pohjoissaame ja kertomukset sijoittuvat vain löyhästi saamelaisten kotiseutualueeseen, jota me pohjoissaamelaiset kutsumme Sápmiksi. Kirjan tarinankerronnan ytimessä on ruumiin nautinto: vanhan leskinaisen vapautuneet seksiseikkailut, anaaliseksi, pornoriippuvus, avioparin swingers club -kokemus, kiimainen lentokoneseksi vierustoverin kanssa jne. Kirja ei siis edusta perinteistä saamelaista muisteluskirjallisuutta, ja hyvä niin – ilahduttavaa etenkin meille saamenkielisille lukijoille. Tällä esimerkillä haluan havainnollistaa: saamelainen taidekenttä on monipuolinen ja tuskin vastaa laajan yleisön mielikuvia.
Alkuperäiskansateosta ei voi ahtaa länsimaalaiseen taidekäsitysten muottiin
Kuten tietovajeesta, myös omista taidekäsityksistä tulee olla tietoinen. Ne määrittävät sitä, mitä kriitikko ylipäätään pitää “taiteena” ja kuinka hän sitä arvottaa. Esimerkiksi minulle saamelaisena kovin abstraktit ilmaisun muodot, jotka eivät paikannu mihinkään tai välitä kertomusta taikka edes välillistä tarkoitusta, eivät välttämättä enää edusta taidetta siten kuin vaikka joissain muissa taidepiireissä. Teos ilman tarinankerrontaa tai funktiota raukenee tyhjäksi luonnonresurssien haaskaamiseksi, vaikka se olisi teknisesti korkeatasoinen, mutta artefaktina eli keinotekoisena esineenä tai luomuksena hengetön. Tähän vaikuttavat risteävät käsityksemme siitä, mitä suomen kielellä kutsumme taiteeksi.
Omaan taidekatsantooni vaikuttaa saamelainen estetiikka, sen rikas ilmaisu, jonka ympäröimänä olen saanut kasvaa. Pohjoissaamelaisittain voisi taiteen sijaan puhua duodjista, jonkin käsillä tekemisestä: käsitaidon mestarillisesta, ylisukupolvisesta omaamisesta. Duodji kytkeytyy elettyyn elämään, elämänmuotoihin. Perinteisesti duodji ei ole erkaantunut irralliseksi, institutionaaliseksi ilmiöksi – tosin, ehkä siitäkin on jo merkkejä nähtävillä.
Duojár Jenni Laiti puhuu duodjitietoudesta kirjoituksessaan “Taide on vapaa, kun me olemme vapaita” (13.4.2021):
Duodjitietous on subjektiivista, perustavanlaatuista ja laajaa alkuperäiskansatietoutta, johon sisältyy monia vuosituhansia testattuja ja elettyjä havainnointeja, kokeiluita ja virheitä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Duodjin tekijän, duojárin lähtökohta on usein paikallinen, ja duodjitiedot ovat kietoutuneet tiettyyn paikalliseen ymmärrykseen. Duodji tehdään jollekin tietylle ihmiselle, johonkin tiettyyn tarkoitukseen.
Myös Laiti korostaa paikallisuuden merkitystä, ja väitän, että se on alkuperäiskansateosten keskeisimpiä markkereita.
Omasta kokemuksestani tiedän, kuinka työlästä on tarttua teokseen, kun sen maailma on vieras. Tästä johtuen sympatiani ovat kriitikon puolella.
Mitä tulee saamelaisaiheisiin teoksiin, toivoisin, että kulttuurijournalistit lähestyisivät niiden aiheita paikan ja yhteisöllisyyden, eivätkä niinkään ajan ja yksilökeskeisyyden näkökulmista. Saamelaiset haluavat tulla ymmärretyksi alkuperäiskansana. Ymmärrys alkuperäiskansan merkityksestä avaa portin monisyisempään taidejournalismiin ja lopulta rikkaimpiin kansalaiskeskusteluihin.
Kirjallisuutta:
International Sámi Film Institute, the Sámi Filmmakers Association & Pathfinder filmmakers reference group. Ofelaš – Pathfinder – Guidelines for Responsible Filmmaking with the Sámi People and Culture. ISFI 2021.
Laiti, Jenni. Taide on vapaa, kun me olemme vapaita. Koneen Säätiö 2021.
Suomen arvostelijain liitto. Yhteinen kritiikki. Näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon. Toim. Heidi Backström. Grano Oy 2021.
United Nations Permanent Forum on Indigenous Issues. Who are indigenous peoples?