Kuolleet lehdet nähdään Kokkolassa vasta syksyllä. Silti Kino Kokkola pistäytyi jo etukäteen Sodankylän festivaaleille tarkastamaan Aki Kaurismäen uusimman taiteentuotteen. Voiko Cannesin tuomariston palkitsemisiin aina luottaa?
Sen huomaa heti, kuinka ajankohtainen Kuolleet lehdet on, välillä aikaansa edelläkin. Kaurismäen elokuviin on ilmestynyt mobiililaitteita! Toki se Nokian vanhin ja pienin, mutta silti. Radiosta soivat yhä samat iskelmäklassikot. Mutta jos ohjaaja ei suostu itse hievahtamaan, pysähtyy maailma toisinaan huomaavaisesti hänen kohdalleen. Ääniraidalla kuultavan laulun Aamuöiseen sateeseen säveltänyt Gordon Lightfoot kuoli viime kuussa.
Kaurismäki jatkaa Bressonin viitoittamalla tiellä. Sama Raha-filmin juliste, kuin minulla kotona, näkyy elokuvateatterin mainostauluilla. Ilmaisu on tarkkaa ja pelkistettyä, vain oleellinen otetaan mukaan. Ehkä juuri siksi Timo Salmisen kuvaus kehittyy filmi filmiltä rikkaammaksi ja kauniimmaksi. Anakronistisuus, aikaan kuulumattomuus, on yhä johtotähti Kaurismäen saduissa, jotka paljastavat pienoiskoossa sen, miten maailma ja ihminen toimivat.
Koristerooleista on hauska bongata tuttuja kasvoja: Sodankylän festivaalijohtaja Timo Malmi ja ohjaaja Juho Kuosmanen kapakan yleisössä. Karaoke-emäntänä Karaokeparatiisi-dokumentin Evi Salmelin, tietenkin.
Pieniä horjahduksiakin voi huomata. Ensimmäisten joukossa kuviin ilmestyvä ankara vartija on tyrmäävä hahmo, mutta sivujuonne talttuu sketsimäiseksi.
Alma Pöysti ja Jussi Vatanen ovat jo hyvän aikaa kuuluneet meikäläisen ykkössuosikkeihin. Kuolleiden lehtien rakkausparina he näyttelevät puhtaasti ja vilpittömästi, katsojaan vetoavasti. Ansan kasvot ovat täynnä kaipausta. Niissä on valmius rakkauteen, mutta myös tietoisuus siitä, että se voi pettää. Holapassa rakkaus saa aikaan hiljaisen, mutta voimakkaan hehkun tavassa, jolla hän katsoo Ansaa. Ja vaikka nainen ei olisi paikalla, miehen kasvoista näkee, ketä hän ajattelee.
Kuten brittimestari Terence Daviesia, myös Aki Kaurismäen elokuvia on joskus syytetty passiivisuudesta. Niiden melankolia ja lakonisuus käsitetään usein väärin. Kuten Jonathan Rosenbaum kirjoitti Daviesin filmistä The Neon Bible, myös Kaurismäen Kuolleissa lehdissä on ”niin ekstaattisia hetkiä, että tunnet nousevasi penkistä”.
Kuolleet lehdet on ohjaajan kauneimpia ja romanttisimpia elokuvia. Siitä löytää samankaltaisia asetelmia kuin Kaurismäen mestariteoksessa ja parhaassa naiskuvassa, Tulitikkutehtaan tytössä, tai parhaassa mieskuvassa, Varjoja paratiisissa – mutta yhtä ankara uusi filmi ei ole, vaan tekijänsä kepeimpiä elokuvia.
Silti Kuolleissa lehdissä on tähtiparin aseistariisuvan rakkaustarinan sekä Ansan ja Holapan työkavereiden hauskannokkelan sanailun ohella myös sarvia ja hampaita. Taustalla vallitsee viiltävä pessimismi ja murhe maailmasta. Aina, kun radio pannaan auki, sieltä kuullaan roistovaltio Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Kalenteri seinällä näyttää, että vuosi on 2024.
Ansa kuuntelee sotauutisia yhtä paljon empatian kuin velvollisuudentunnon vuoksi. Voisiko radion sulkea vain siksi, että itse on jäänyt työttömäksi? Eikä se palkka ennenkään riittänyt uusien tutkimusten mukaiseen ”ihmisarvoiseen” elämään. Tai pystyisikö Ansa lakata kuuntelemasta ukrainalaisten kärsimyksistä sen takia, että hän vihdoin viimein näyttäisi löytäneen onnen monen aiemman pettymyksen jälkeen? Vai vielä pahempi: ehkä ei ole ollut edes niitä pettymyksiä.
Lopulta Ansa sallii itselleen tilaisuuden hengähtää ja vaihtaa iskelmäkanavalle. Kaurismäki antaa hahmoilleen ja samalla meille katsojille ”lyhyen onnen”, pienen hetken nauttia suurenmoisesta rakkaustarinasta. Kuten Buffy Sainte-Marie, joka laittaa albumeilleen aina sikin sokin niin rakkaus- kuin protestilauluja, Aki Kaurismäkikin näyttää maailman kokonaisena.
Siihen kuuluvat myös onni, hyvyys ja kauneus. Niiden välissä ohjaaja kuitenkin muistuttaa, että Ukrainan sota on yhä käynnissä. Ja meillä hallitus, joka vaikuttaa uskovan vain siihen Raamatun kohtaan, missä sanotaan, että sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.
Juttu on alunperin julkaistu suppeana versiona Kokkola-lehden printissä 21.6.2023, ja laajemmassa muodossa verkkosivuilla 21.6.2023. Kritiikki näkyy! -hankkeen julkaisu on verkkosivulla julkaistu versio.