Helsinkiläisestä näkökulmasta eräs kesän kiinnostavimpia näyttelyitä on enimmäkseen Vallisaareen asettautunut Helsinki Biennale. Arvioitakin jo on – eikä vain kiittäviä.
Kävin Helsinki Biennalessa pari viikkoa sitten. Näyttelyssä harmitti jokunen asia. Vaikkapa se, että kesäisen luonnon keskellä pitäisi kaivella puhelinta esille. Ilman lisättyä todellisuutta, puhelimen kautta saatavilla olevia teosten audio-osia tai mitä lie, ei kaikkia teoksia pystynyt tavoittamaan kokonaisuuksina. Viime vuosien etäilykausien ja virtuaalikorvikkeiden jälkeenkö pitää mennä Vallisaaren kaltaiseen vähintäänkin riittävän todellisuuden miljööseen, ja alkaa oma pikku käsitietokone kourassa ryhtyä augmentoimaan todellisuutta, joka puhelimen välittämänä on enää pelkkää dataa?
En sihdannut puhelintani yhteenkään QR-koodiin. Ehkä osittain siksi, että olin liikkeellä kahden muun ihmisen kanssa, oli näet hankkeen virkistyspäivä. Puhuimme keskenämme näyttelystä ja sen teoksista monta tuntia kävellessämme saaressa.
*
Sanna Lipponen ja Harri Mäcklin kirjoittivat dialogikritiikin näyttelystä Helsingin Sanomiin. Arvostelu oli yleissävyltään negatiivinen: vaikka kohokohtia löytyi, Helsinki Biennaali 2023 ei pysty hyödyntämään Vallisaaren luonnonympäristöä, vaan katoaa sinne. Ei lauttalipun arvoinen.
Hankkeessa on käsitelty ja myös julkaistu dialogikritiikkiä (vinkit löytyvät kirjoituksen lopusta). Opinnäytetyötään hankkeen ja Suomen arvostelijain liiton kanssa työstänyt Heidi Backström lähestyi kritiikkiä kohtaamisina Kritiikin Uutisissa ilmestyneessä artikkelisarjassaan, joista ensimmäinen käsittelee dialogikritiikkiä.
Dialogikritiikkiä verrataan artikkelissa esimerkiksi panoraamaan: se ennemmin levittäytyy kuin keskittyy. Havainto tuntuu oikealta Lipposen ja Mäcklinin tekstin äärellä.
Kuitenkin kritiikki herätti kommenttiketjussa kysymyksen siitä, sumentuuko kritiikin vastuu. Kritiikissä vastuu tuntuu aina latautuvan sen tekijään – nimenomaan yksilönä. Samalla usein kritiikin julkaisijan toimituksellinen vastuu vetäytyy näkyvistä. Journalistisen tekstin vastuu on joka tapauksessa kollektiivinen, silloinkin kun se on kritiikin tai kolumnin kaltainen, usein subjektiin nojautuva mielipiteellinen teksti. Mutta kysymys on hyvä.
Mikäli lähtee etsimään yksilöiden Lipponen ja Mäcklin vastuuta, se on haettava heidän esittämistään väitteistä, ja ne taas juuri tässä tekstissä palautuvat heidän ottamiinsa rooleihin.
Mäcklin puhuu yleisemmällä tasolla, kun taas Lipposen puheenvuorot painottuvat teoksia koskeviin havaintoihin. Käy, kuten keskustelussa yleensä: vaikka kokonaisuudessa on molempien mielestä merkittäviä puutteita, saavat yksittäiset teokset osakseen arvostavaa katsetta.
Mäcklin ja Lipponen keskittyvät siihen, miltä näyttely ja sen teokset tuntuvat. Heidän näkökulmansa asettuvat lopulta lähelle toisiaan, nimenomaan keskusteluna näyttelykokemuksesta.
*
Sen sijaan Helen Korpakin Kunstkritikk.com -lehdessä ilmestynyt arvio (ruotsiksi, tässä englanniksi). on kontekstoivampi ja selvästi tiukempi Helsinki Biennaalin teoksia ja kokonaisuutta kohtaan. Dialogitekstiin syntyy kahden kriitikon äänien kautta tiettyä toverillisuutta. Pettymyksen purkaminen ja perusteleminen pehmentyvät, ja kritiikkiteksti alkaa ainakin minulle muistuttaa tilannetta, jossa kaverin kanssa puhutaan näyttelystä, ja tähdennetään, että jätskihän parasta lopulta oli.
Korpak, kritiikissään, ei todellakaan käy jätskillä. (Toivottavasti vallisaarenkävijä-Korpak kuitenkin kävi!)
Korpak tarttuu samaan asiaan, joka meitä muitakin vaivasi: näyttelyn kokeminen edellyttää liikaa älypuhelimen käyttöä ja se tuntuu ristiriitaiselta. Mutta hän vie havaintoa pidemmälle, kohti oleellista ja hankalaa keskustelua. Korpak kirjoittaa, että on epärealistista odottaa näyttelyvieraan napsuttelevan puhelintaan niin upeassa luonnonympäristössä; ja ”tämä kuitenkin kalpenee sen surullisen tosiseikan rinnalla, että saastumista käsittelevä biennaali laskee niin paljon älypuhelimen kaltaisen pahamaineisen saastuttajan varaan”. Näin ”nykyelämän likaiset realiteetit” jäävät näyttelyn ulottumattomiin.
Taiteessa ja kulttuurissa trendannut uushenkisyys esiintyy Vallisaaressa ikään kuin koristuksena – tai näin tulkitsen Korpakin analyysia. Käsitän omaa näyttelykokemustani vasten, että näyttely puhuttelee liian sellaista universalisoitua ihmistä, jota vaikkapa pääosa astrologisista teksteistä puhuttelee. Näyttelyn nimi ”Uusia suuntia voi syntyä” kutkuttaa vähän samaan tapaan kuin siirtymä vesimiehen aikaan viisikymmentä vuotta sitten. Se lupaa uutta, toisenlaista, jotain muuta, sellaisella tavalla joka on kauhean epämääräinen ja liian riippuvainen jostain symbolisesta haltuunotosta (jonka minäkin kai voisin tehdä minulle tarjotun viisauden äärellä).
Korpak vaatii taiteelta enemmän. Arvion loppu on, no, tyly:
Det är alltså lättare för Helsingforsbiennalen att föreställa sig en framtid i vilken människan koloniserar yttre rymden än en i vilken vi kollektivt arbetar för att motverka klimatkrisen och det moderna slaveriet. Som ett ställningstagande i en biennal med temat förorening och «nya riktningar» är detta skakande. Var är de realistiska visionerna, var är tankarna om medveten återvildning av planeten, om postnationalistisk solidaritet, om en icke-accelerationistisk nedmontering av kapitalismen?
(It is easier for the Helsinki Biennial to imagine a future in which humans colonise the universe than one in which we collectively work to counter the climate crisis and modern slavery. This is a jarring position for a biennial addressing pollution and “new directions” to take. Where are the realistic visions? Where are the ideas of conscious rewilding of the planet, of post-nationalist solidarity, of a non-accelerationist dismantling of capitalism?)
En tiedä, minkä verran Korpakin tekstin luonteeseen vaikuttaa se, että se ei ole suomenkielinen eikä suomalaiselle taideyleisölle suunnattu, vaan se on ilmestynyt ruotsiksi ja englanniksi norjalaisessa Kunstkritikk-verkkolehdessä. Vaatimus on pitkälle viety, ja teksti on tuonut esiin seikkoja ja perusteluja, jotka oikeuttavat sen.
*
Tiedän, että on keinotekoista asettaa vastakkain kaksi arviota, joiden ei ole tarkoitus tulla verratuksi. Niiden kohde kuitenkin on sama, ja niiden yleisvaikutelma kohteesta on samansuuntainen erilaisista painotuksista huolimatta.
Tuntuu, että Backströmin artikkelissaan esille nostama haparoinnin mahdollisuus tai yhden kirjoittajan auktoriteetin mureneminen jollain tavalla tapahtuu Lipposen ja Mäcklinin tekstissä, vaikka sen julkaisija on Helsingin Sanomat (johon viitataan usein sanoilla ”Hesarin valta”, eli kiistattomana auktoriteettina). Toisaalta se ei tapahdu: kun lehdessä lukee otsikkotasolla (verkko-otsikko), että näyttely on “hämmästyttävän huono”, siinä eivät panoraamat auta.
Korpakin yksilökritiikki on ilmestynyt alan erikoislehdessä, joka tavoittaa erikoistuneita lukijoita ympäri maailman. Sekin luo auktoriteettia ja paikantaa vastuuta. Kuitenkin kehystystä enemmän vaikuttaa kritiikin kertojanääni, joka on koherentti ja kiertää kohdettaan monesta näkökulmasta, perustellen ja varauksia esittäen. Se ei haparoi.
Tekstinä se siis on aivan toisenlainen kuin dialogi. Itse koen Lipposen ja Mäcklinin tekstin huojuvana siitä huolimatta, että se sisältää täysin selkeitä ja kirkkaita väitteitä. Korpakin teksti vaikuttaa määrätietoiselta, juttutuokion vastakohdalta.
Siihen vaikuttaa tekstin tiukka sävy: jos on raskasta sanottavaa, sen joutuu perustelemaan raskaasti ja tarkasti. Dialogikritiikki saa vinon hymähdyksenkin vaikuttamaan pehmeämmältä: yksin kirjoittavalta on jotenkin brutaalisti sanottu, että kohokohta oli eväshetki.
Ehkä dialogin pehmennyksenä toimii se, että tekstissä läsnäolevat äänet toimivat jo yleisönä toisilleen.
*
Tietenkään yksi tapa tehdä kritiikkiä ei ole itsestäänselvästi toista parempi. Mäcklinin ja Lipposen teksti on ainakin minulle samastuttava – tekee mieli kommentoida väliin, ja teksti virtaa samaan tapaan ohi kuin keskustelu. Sen lukeminen ilahduttaa.
Korpakin tekstistä taas tunnen oppivani jotain: se pystyy antamaan jonkin selkeän hahmon, jonkin omanmuotoisensa työkalun ajattelun avuksi. En kuvittele olevani sen tasalla, mutta ajattelen ymmärtäväni jotain kirkkaammin luettuani sen. Omat mielikuvani Helsinki Biennaalin kokonaisuudesta ja teoksista jäsentyvät, omat miettimättä jääneet ärsytyspisteet saavat sanallisen hahmon, joka laajenee muihin konteksteihin.
Ja juuri tämä antaa myös mahdollisuuden tehdä siitä osan julkista keskustelua: sen pohjalta, sen voimin, voi sanoa joskus jotain muuta.
*
Hanke lomailee 3.7.-9.8.2023 – ja päättyy elokuun lopussa. Viimeisen kolmen viikon aikana nähdään vielä Kritiikin uudet tavat -kokonaisuus. Makupala Juho Kankaanpään Erittäin hyvä kriitikko -kokonaisuudesta on julkaistukin:
Kritiikki näkyy! -hanke toivottaa kuvailua, analyysia, kontekstointia ja arvotusta jokaisen kesään!
Kirjoittaja on Kritiikki näkyy! -hankkeen projektikoordinaattori.
Heidi Backströmin juttusarjan “Kohtaaminen kriitikon työkaluna” löydät Kritiikin Uutisista. Lehteä julkaisee Suomen arvostelijain liitto, joka on myös toteuttanut Kritiikki näkyy! -hankkeen.
Kohtaaminen kriitikon työkaluna
I Dialogi https://www.kritiikinuutiset.fi/2023/05/21/kohtaaminen-kriitikon-tyokaluna-osa-1-dialogikritiikki/
II Keskustele kriitikon kanssa -konsepti https://www.kritiikinuutiset.fi/2023/05/27/kohtaaminen-kriitikon-tyokaluna-osa-2-keskustele-kriitikon-kanssa-konsepti/
III Livekritiikki https://www.kritiikinuutiset.fi/2023/05/31/kohtaaminen-kriitikon-tyokaluna-osa-3-livekritiikki/
Kuokkavieraat – dialogikritiikki Be Flat -ryhmän osallistavasta parkourteoksesta Follow Me
Toiveena rohkeasti haparoiva kritiikki – dramaturgi ja kriitikko Ogutu Murayan audioesseen äärellä