Taidegraafikko Anna Alapuro (s. 1953) ja taidemaalari Ilkka Väätti (s. 1955) ovat taiteilijapariskunta, jonka yhteinen taival alkoi jo 1970-luvulla taideopintojen aikana. Vuosikymmeniin sisältyy merkittävä määrä yksin, yhdessä ja koko perheen kanssa tehtyjä ulkomaanmatkoja. Residenssikaudet ja muut matkat näkyvät keskimääräistä enemmän molempien taiteilijoiden taiteellisessa tuotannossa. Näyttelyn nimi Matkalla on siis varsin monitasoisesti tulkittavissa.
Retrospektiivisessa näyttelyssä on mahdollisuus seurata taiteellisen ilmaisun kehittymistä ja muutosta, teokset ryhmittyvät tiloihin vuosikymmenten mukaan. Varhaisessa tuotannossa vallitseva ajankuva näkyy kaikessa, niin aiheissa kuin käsittelytavoissakin. Teoksissa on esitetty arjen yksityiskohtia. Alapuron mustavalkoinen kivilitografia kuvaa välillä astioita pöydällä tai tiskialtaassa, välillä junamatkan tunnelmia.
Taiteilijapariskunnan teokset tarjoavat osin samoihinkin aiheisiin omanlaisensa näkökulman ja tulkinnan. Erilaiset lähestymistavat tulevat esiin taiteellisen tuotannon alusta asti. Vaikka varhaisvaiheen tuotannossa aiheena ovatkin kodinomaiset interiöörit, Ilkka Väätin maalauksissa on nähtävissä kiinnostus tilallisuuteen, konstruktioihin, selkeisiin ja eleettömiin väripintoihin.
Tuotannon alussa Väätin maalaukset ovat vielä pohjiltaan perinteisiä. Myöhemmin kehittyy omaleimainen tapa työstää maalauspohjia, joiden muoto syntyy puusta rakennetuista tasoista syvennyksineen ja kohoumineen. Toisaalta vuosien kuluessa ilmaisu myös pelkistyy. Muodot selkiytyvät ja värimaailma muuttuu murretuista sävyistä kirkkaammaksi ja puhtaammaksi. Maalauksissa valoa ja varjoa ei ilmennetä enää maalaamalla, vaan valon ja varjon elävä vaihtelu syntyy maalauspinnan kolmiulotteisuudesta.
Molemmat taiteilijat ovat tarkkailijoita, jotka tekevät matkoillaan huomioita näkemästään. Uran edetessä Alapuron ja Väätin taiteessa lähes kaikki lähtökohdan rönsyt karsiutuvat, teoksista tulee tavallaan hyvin neutraaleja. Abstrahointi tekee teoksista lähtökohtiaan ajattomampia, vaikka osa aiheista viittaakin itsensä ulkopuolelle.
Jokaisella kulttuurilla on omalle ajalleen ja paikalleen leimalliset koristeaiheet ja ornamentit. Näihin lukeutuvat niin arkkitehtuurin yksityiskohdat kuin painettujen ja virkattujen tekstiilien kuvioinnitkin. Toisaalta vaikutteet ovat aina kulkeutuneet aikakaudesta ja kulttuurista toiseen, usein muodin, arkkitehtuurin ja kuvataiteen välityksellä. Sekä Alapuro että Väätti toimivat tämän tradition jatkajina nykytaiteen kontekstissa. Väätillä työhön liittyy myös vankka tutkimuksellinen asenne.
Alapuron tapa kuvata aiheita on leikkisämpää ja välittömämpää. Matkoilla esineet, asusteet sekä mahdollisesti myös kirjaimet näyttäytyvät toisenlaisina ja mielenkiintoisina, teosten aiheina. Alapuron teokset muistuttavat taiteen muotoon saatettua matkamuistoarkistoa kaikesta visuaalisesti jännittävästä, mitä matkoilla on nähty, koettu tai kerätty. Tällainen tuore ja ennakkoluuloton lähestymistapa toimii hyvin sarjallisessa kuvailmaisussa. Kaikkia matkan tarjoamia elämyksiä ei ole tarpeen tiivistää yhteen teokseen, vaan usean teoksen sarjaan saa mahtumaan paljon enemmän mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tällaisiin ”matkapäiväkirjoihin” sisältyy matkalta mieleen jääneitä värejä, valoja, tunnelmia, kuvioita, yksityiskohtia. Monissa teoksissa voi tunnistaa viittauksia eri maiden ja kulttuurien estetiikkaan.
Grafiikan eri menetelmistä Alapuron käyttää useimmin carborundumia ja serigrafiaa. Aiheissa on painokuvamaisiaelementtejä; teokset muistuttavat usein pitsejä, painokankaita ja rasteripinnan kaltaista pintaa. Teoksiin tuo syvyyttä värien päällekkäinen käyttö. Usein taustakaan ei ole tasainen värikenttä vaan muodostuu lähes maalauksenomaisista vedoista alemman värikerroksen kuultaessa alta.
Alapuron teokset toimivat parhaiten melko tiiviisti ripustetuissa ryhmissä. Kajaanin taidemuseon alakerran isossa salissa erilleen ripustettujen teosten luoma tunnelma jää hieman hajanaiseksi. Yläkerrassa teoskokonaisuuksien intensiteetti on kohdillaan, ja grafiikka on täysin tasaväkistä Väätin suurten ja värikkäiden maalausten rinnalla. Tätä edistävät myös yläkerran rauhallisemmat ja korkeammat tilat.
Yläkerrassa teosten pohjamuotojen selkeys luo harmoniaa, samoin värimaailma, jossa näyttäisi olevan tarkoituksellisia samankaltaisuuksia ripustuksen yhtenäistämiseksi. Pienessä salissa Väätin ”Intia” (2017) ja ”Korea” (2019) pelaavat samoilla pyöreillä muodoilla ja väreillä kuin Alapuron puna-oranssi-keltainen ”Moika” (2018). Tällaisia ”koukkuja” on kiva huomata, kun ne eivät vaikuta teennäisiltä tai alleviivatuilta.
Suuressa salissa yhteyden luovat samantapaisen värimaailman kautta Anna Alapuron takaseinän täyttävästä teosryhmästä ”Pallo” (2007) ja sivuseinälle sijoittuva Väätin ”Taváran torni” (2005). Väätin teoksen lähtökohtana on teos Pohjois-Espanjasta 970-luvulta.
Kulttuurin kuvia ja kuvioita
Osalle näyttelykävijöistä ”Taváran tornin” muotokieli ja värimaailma – mustaa kulmikasta muotoa harmaalla reunalla kirkkaan punaista pohjaa vasten – ovat tuoneet mieleen natsien symboliikan, vaikka teoksessa ei esiinnykään idän uskontojen onnensymboli hakaristi. Tämä on esimerkki värin ja muodon voimasta herättää tunnetiloja ja mielleyhtymiä: historian vaiheista tuttu väriyhdistelmä ja muotokieli ovat syöpyneet ihmisten mieliin ja ponnahtavat esiin myös väärissä asiayhteyksissä.
Taiteen katsojan mielleyhtymät syntyvät oman kuvallisen ja kirjallisen tiedon sekä kiinnostusten pohjalta. Itse tunnistin Väätin 1990-luvun tuotannosta kahtamoisen pohjapiirroksen, ja tähtikuvioihin liittyvä symboliikka on aivan oma lukunsa. Muodot sekä symbolit kulkevat ja muuntuvat ajasta, kulttuurista ja uskonnosta toiseen. Niiden henkilökohtainen merkityssisältö vaihtelee. Sama pätee taiteen tekemiseen, kokemiseen ja tulkintaan.
Väätin ja Alapuron teoksissa on symboleiden kaltaista esitettävän aiheen pelkistystä. Ne eivät ole kuitenkaan perinteisiä symboleita syvällisine merkityksineen vaan enemmänkin kulttuurin kuvien kiteytymiä.
Ilkka Väätin abstraktin taiteen lähtökohtana toimii konkreettinen historiallinen artefakti, ja hän on usein Alapuroa uskollisempi lähtökohdan värimaailmalle. Maalausten visuaalinen lähtökohta ei ole alkuperäisessä kohteessa välttämättä keskeisessä osassa, oli kyseessä sitten taideteos, monumentti tai tekstiili. Massiivisissa maalauksissa historia esitetään kaikessa väriloistossaan, ei raunioina tai kulahtaneina pintoina.
Monikaan ei osaisi nimetä tietyn teoksen lähtökohtaa pelkästään värin ja kuvioiden perusteella. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Kun aihe on pelkistetty väriksi ja pinnaksi, kuvan välittämä informaatio jää niukaksi. Se on enemmänkin vihje tai viittaus – itsenäinen abstrakti maalaus. Teosnimet tuovat kuitenkin selvyyttä; tosin teokset toimivat värin ja rytmin voimalla, vaikka niiden tausta ei olisikaan tiedossa.
Väätin teokset ovat kookkaita, ja ne myös tarvitsevat paljon fyysistä ja mentaalista tilaa. Teoksia on hyvä katsella kauempaa, välimatkan päästä. Tämä tuo teoksiin juhlallisuutta ja ylevyyttä. Anna Alapuron teoksissa lähestymistapa aiheeseen on hyvin toisenlainen, ja teokset sekä niistä muodostetut teosryhmät vetävät tarkkailemaa vedoksia lähempää. Katsojan suhde teoksiin on spontaanimpi, sarjoja katsoessa kaunismuotoinen penkki ja suihkulähde vaikuttavat tutulta. Teosten idea näyttäytyy hieman kuin sekaisin menneenä valokuvalaatikkona: kuvat tuovat mieleen välähdyksenomaisia muistoja ja tunnelmia, vaikka ei oikein hahmottaisikaan, mihin aikaan tai paikkaan ne liittyvät. Tunnelmaan pääsee kuitenkin kiinni.
Välillä matka katkeaa
Kajaanin taidemuseon näyttelytila jakautuu kahteen kerrokseen, ja näyttelyt jatkuvat usein kerroksia yhdistävässä portaikossa. Ensimmäisellä käyntikerralla portaikko oli tyhjä, mikä tuntui niukassa ripustuksessa perustellulta ratkaisulta. Toisella käyntikerralla portaikon seinille oli ripustettu lasten taidetyöpajan tuotoksia, suuria värikkäitä ihmishahmoja. Vaikka lastenkulttuuri onkin kannatettava asia ja on tärkeää tutustua taidemuseoihin nuoresta iästä lähtien, on lasten tekemälle taiteelle aikansa ja paikkansa, eikä se tässä tapauksessa vaikuttanut onnistuneelta ratkaisulta.
Näyttely on harkittu kokonaisuus teemojen, teosvalintojen sekä ripustuksen osalta. Taidenäyttely on kokonaisvaltainen, toisinaan lähes harras kokemus. Nyt näyttelyä kiertäessä elämys katkeaa ikävällä tavalla. Jos lasten teoksia on välttämätöntä esitellä samanaikaisesti vaihtuvan näyttelyn yhteydessä, ehkä niille voisi olla varattuna oma rauhallinen soppi eikä tila, jonka läpi kuljetaan näyttelyä kiertäessä.
Matka jatkuu
Näyttelyssä on maistiaisia myös taiteilijoiden uudemmasta tuotannosta. Alapuron ”Apina II” (2022) poikkeaa huomattavasti muista teoksista. Se on näyttelyn ainoa kuva elollisesta olennosta, ellei tässäkin sitten ole kyseessä leluapina. Ihminen on läsnä kuvissa vain välillisesti materiaalisen kulttuurinsa kautta, mikä on tavalla tai toisella lähes kaikkien näyttelyn teosten aiheena.
Väätin teoksessa ”Hommage à Jean” (2021) ei ole taiteilijan tyylille leimallista värikkyyttä. Valkoisen neliön sisällä sommitelma rakentuu suorakulmion muotoisten syvennysten luomista valon ja varjon vaihteluista. Teosten lähtökohta on edennyt historian syövereistä 1900-luvun kuvataiteeseen.
Näyttely on onnistunut otos taiteilijoiden tuotannosta ja siitä, mitä matkan varrella on koettu ja nähty. Olisi ollut kiinnostavaa, jos taiteilijoiden kiinnostusta eri kulttuureihin ja teosten lähtökohtia olisi avattu enemmän.
Näyttelyssä korostuu erinomaisella tavalla esillepanon ja teosvalintojen merkitys. Molemmilla tekijöillä on pitkä ja tuottelias ura, joten rajauksia on täytynyt tehdä. Esimerkiksi Väätiltä on näyttelyssä ainoastaan maalauksia, vaikka hänen taiteellinen tuotantonsa sisältää myös arkkitektoneita ja taidegrafiikkaa. Vähemmän on enemmän. Harkittu, eheä kokonaisuus ja ripustus palvelee sekä katsojaa että taidetta.
Matkoja on monenlaisia, ja taiteilijuus on elämän mittainen matka. Anna Alapuron ja Ilkka Väätin taide tuo kaukomaat lähelle. Aina ei tarvitse matkata kauas. Vierailu taidemuseoon riittää, kun kaksi kuvataiteilijaa tarjoaa teostensa muodossa käsinpoimittuja yksityiskohtia kulttuurista, historiasta ja lukuisilta matkoiltaan.
Matkalla – Anna Alapuro ja Ilkka Väätti. Kajaanin taidemuseo 19.2.–14.5.2023.
Juttu on alunperin julkaistu kulttuurilehti Kaltion numerossa 3/2023.