Alkuvuodesta järjestettävät Göteborgin elokuvafestivaalit (27.1.-5.2.2023) ovat pohjoismaisten suurin elokuvatapahtuma. Festivaalit houkuttelevat monipuolisella tarjonnallaan puoleensa sekä paikallisia että kansainvälisiä ammattilaisia. Hyvän maineensa vuoksi tapahtuma on kiinnostanut minua jo pitkään.
Göteborgin, Berliniin ja Lontoon kaltaiset suuremman kokoluokan festivaalit levittyvät ympäri kaupunkia useille esityspaikoille useaksi päiväksi. Normikatsojalle satunnainen elokuvaelämys töiden jälkeen tuo piristystä arkeen, mutta elokuvakriitikon istumalihaksille se on puolimaraton, johon on valmistauduttava oikeaa nesteytystä ja tankkausta harjoittelemalla.
Kolmen päivän jälkeen löysin rutiinin ja vakiintuneen nesteytyspisteen. Hotelliaamiaisen jälkeen tavaksi muodostui napata ison kahvi mukaan Biopalatsetin viereisestä kioskista. Tervehdin muutaman suomenkielisen sanan osaavaa lehdistökoordinaattoria ennen kuin otan paikkani puolityhjässä salissa. Näin rutiinimaisesti alkoi usein kuuden tunnin katseluputki, jonka aikana saatoin pitää muutaman vessareissun pituisen tauon.
Monelle ulkopuoliselle tuntuu varmasti oudolta ajatus, että matkustaa ulkomaille vain ollakseen suuren osan päivästä pimeässä huoneessa. Göteborgissa tämä tuntui ajoittain minustakin oudolta.
Odotukseni festivaalista olivat korkealla. Korvissani kaikui ”Pohjoismaiden suurin elokuvafestivaali”, mutta todellisuudessa en monena päivänä nähnyt hirveästi ihmisiä. Missä oli energia ja kansainvälinen pöhinä? Lehdistönäytösten vakiokasvoihin kuului kolmen eläkeikäisen naisen trio, joista yksi nukahti jokaisessa näytöksessä, toinen kolisteli kävelykeppinsä kanssa ja kolmas otti valokuvia valkokankaasta ja nukkuvista ystävistään.
Olohuonefestivaali
Rajoihin ja rajoituksiin tottuneena suomalaisena minulle tuli suurena yllätyksenä, kuinka rennosti Göteborgissa ylitetään katu. Ihmiset vaihtavat puolelta toiselle oman arvioinnin mukaan silloin kun se on turvallista. Tämän mahdollistaa pitkälti se, etteivät raitiovaunujen kuskit ole murhanhimoisia kaasupohjassa kiihdyttäviä sadisteja, vaan lipuvat rauhallisesti symbioottisessa tilassa jalankulkijoiden kanssa.
Liikennevaloja ei ole monissa paikoissa ollenkaan, ja suojatiet ovat vain ehdotuksia. Ihmisen soljuminen paikasta toiseen loi keskustaan rennon ja olohuonemaisen tunnelman. Olohuonevaikutelma ei olisi täydellinen ilman televisiota, jonka roolin elokuvateatterit ovat ottaneet.
Göteborgista kotoisin oleva elokuvaohjaaja Ruben Östlund oli tänä vuonna nimetty festivaalin kunniapresidentiksi. Viime vuonna Cannesin Kultaisen palmun voittaneella Östlundilla oli festivaaleilla oma show, jossa hän provosoi ja ohjasi elokuvayleisöä reagoimaan uusimman elokuvansa Triangle of Sadnessin (2022) esityksen aikana.
Yksi Östlundin esityksen teeseistä oli, että ruotsalaisten pitäisi irrotella, näyttää tunteensa ja puhua vapaasti elokuvissa. Östlundin kommentit olivat osa laajempaa, jopa Helsingin Sanomissa huomioitua keskustelua, elokuvassakäyttäytymisestä ja hänen mielestään elokuvateatterien pitäisi muistuttaa enemmän pubia.
Itse sain oman käden kokemusta göteborgilaisten teatterikäyttäytymisestä, enkä sanoisi heidän todellakaan tarvitsevan patistamista.
Perjantai-illan tavallinen näytös monisaliteatterissa: Elokuvana esitettiin turkkilaisen Pelin Esmerin Cannesissa ensi-iltansa saanut korruptiotrilleri Burning Ground (2022). Sali oli ilahduttavasti täynnä, todistaen elävästä elokuvakulttuurista ja art house -sisällön vetovoimasta myös niin sanotulla prime time -paikalla. Koska olin suurimmaksi osaksi katsonut elokuvia tyhjissä pressinäytöksissä kolmen nukahtelevan mummon kanssa, täyteen pakattu sali herätti minussa hienoista klaustrofobiaa.
Pahempaa oli kuitenkin esityksen kaoottisuus. Vasemmalla puolellani istui kaksi teinipoikaa, jotka olivat tulleet suuren kauppakassin kanssa eväsretkelle: pitsaa, popcornia, sixpack olutta ja jälkiruuaksi nuuskaa. Oikealla puolellani ollut mies otti kengät pois ja hieroi jalkojaan. Edessä tilan puutteen takia kahdelle riville jakautunut perhe ojenteli juomia edestakaisin. Kirsikkana kakun päällä kuulin takanani suhisevaa ääntä ja kun käännyin katsomaan, hienostorouva viilasi kynsiään. Jos salissa olisi töpseli, hän olisi varmaan kuivannut hiuksiaankin.
Tämä loi täydellisen Dolby Surround -kokemuksen kaaosta ja kahinaa, jonka keskellä yritin keskittyä pienen turkkilaisen kylän maavajoamiin ja valtapeleihin.
Sisuskaluista suomalaiseen polyamoriaan
Göteborg on ansainnut maineensa elokuvaohjelmiston monipuolisuuden vuoksi. Se on yksi niistä vuodenvaihteen tapahtumista, jonne on kerätty kaikki kuluneen vuoden parhaimmat elokuvat kuin isoon elokuvarakastajan karkkilaariin.
Populaariosasto koostui tulevista Oscar-voittajista kuten Women Talking (2022) ja The Whale (2022), mutta suurin osa kokonaisuutta oli palkittujen festivaalivoittajien ja tuoreiden löytöjen tasapainoiluja. Mukaan mahtui myös laaja kirjo dokumenttielokuvia kuten hienovaraisesti luontosuhdetta kuvaava Geographies of Solitude (2022) tai body horror -leimalla mainostettu laparoskopiavideoita hyödyntävä De Humani Corporis Fabrica (2022), jonka sisuskaluissa ryömivät kuvat järkyttivät tusinan verran ihmisiä poistumaan näytöksestä.
Myös tuoreiden suomalaisten elokuvien edustus oli vähäisestä määrästä huolimatta hyvä. Festivaalin kilpasarjoissa nähtiin Selma Vilhusen Neljä pientä aikuista (2023) ja Sami van Ingenin ja Mika Taanilan ohjaama Monica in the South Seas (2023).
Vilhusen kolmas fiktioelokuva on tunteikas draama, joka ruotii aikuisten hämmennystä polyamorian maailmassa ja luottaa näyttelijöihinsä. Eero Milonoffin pettävä ja huumeita käyttävä pappi hämmentää enemmän kuin kiehtoo, mutta parhaana näyttelijänä festivaaleilla palkittu Alma Pöysti sekä Oona Airola tuovat roolisuorituksillaan valoa kokonaisuuteen.
Dokumenttielokuvan isän Robert Flahertyn jälkeläinen Sami van Ingen jatkaa 100 vuotta sitten alkanutta perhedynastiaa. Flahertyn tytär Monica palasi 50 vuotta Moana-elokuvan kuvaamisen jälkeen Samoalle kuvaamaan ja suorittamaan tutkimusta, jotta voisi luoda isänsä mykkäklassikkoon mahdollisimman autenttisen ääniraidan. Nyt 50 vuotta myöhemmin jälleen uusi perheenjäsen lähtee selvittämään, mitä tapahtui 50 vuotta aikaisemmin ja kokonaan arkistomateriaalin kautta.