Taideraatilaisuus on rakkauden työtä, mutta raatien ei tulisi koskaan sotkeutua yleisöäänestyksiin.
Viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä löysin itseni mätkimästä taiteen asiantuntijaraateja yhdessä miljoonien muiden kanssa. Jääkiekossakin tuomari on aina nuija, mutta viime kädessä katsojat ovat yhtä mieltä siitä, että nuija on välttämätön. Eurovision laulukilpailut taas ovat yleisön juhlaa, joissa asiantuntijoilla pitäisi olla tahdikkuutta luopua tuomiovallastaan, julistin.
Jo sunnuntaiaamuna kognitiivinen dissonanssi nosti krapulaista päätään. Minulla on pokkaa pitää itseäni taiteen asiantuntijana, olen asiantuntijaorganisaation hallituksen puheenjohtaja ja toimin tälläkin hetkellä useissa taiteen asiantuntijaraadeissa. Pidän luentoja asiantuntijatyön kauneudesta ja tärkeydestä, lobbaan asiantuntijoiden puolesta.
Voiko jyrkille euroviisunäkemyksilleni muka olla jokin muu syy kuin sinänsä ymmärrettävä toive Suomen voitosta? Hyppäänkö aina tilaisuuden tullen väkijoukkoon pieksemään ”kulttuurieliittiä”, vaikka en edes usko sellaisen olemassaoloon?
Taiteen asiantuntijatyö on uhanalaista ja myös tärkeää, koska ilman sitä hienot asiat yleensä jäävät löytymättä ja tärkeät keskustelut käymättä. Vaikka yhden laulukilpailun tulos ei miellyttäisikään, en kai nyt siitä syystä ala edistämään taide-ekspertiisin alasajoa?
Suljin siis Euroviisut sydämeeni ja tutkiskelin niitä, koska sellaista asiantuntijatyö on, outoa. Sydän sanoi näin: Ollakseen uskottava, joskus jopa rakastettu, asiantuntija tarvitsee kasvot ja äänen. Lisäksi hän tarvitsee oman palkintonsa jaettavaksi, yleisöäänestyksiin sekaantuminen on aina huono idea.
Euroviisuissa esimerkiksi voittaja voitaisiin päättää suoraan yleisöäänestyksellä, mutta palkintoraadit voisivat lisäksi jakaa oman tunnustuksensa. Palkitsemisen hybridimalli, jossa pieni piiri jakaa puolet äänistä ja suuri piiri toisen puolen, on omiaan nostamaan katkeruutta ja asiantuntijavastaista puhetta. Järjestelmä tekee karhunpalveluksen yleisölle, esiintyjille ja asiantuntijoille, siis kaikille.
Euroviisujen palkintojärjestelmä on niin huono, että se voisi olla käänteisesti esikuvallinen. Harmi vain, että paikka on noin näkyvä ja vaikuttaa tavalla tai toisella miljoonien ihmisten elämään. Silti jokainen omaa taidepalkintoaan suunnitteleva voi katsoa Euroviisuja ja ottaa mallia: ei ainakaan näin.
Yleisö maksaa euron per ääni, mutta palkkioita nauttivat pienet raadit voivat silti ajaa sen ohi. Jos tämä olisi poliittinen järjestelmä, raadin valitsemat edustajat voisivat sinänsä olla pätevämpiä kuin kansan suoraan valitsemat – joskin asiantuntijoiden lobbaaminen on vaivattomampaa kuin kansan.
Entä olisivatko kansalaiset tyytyväisiä osaansa? Aivan. Ketkä olisivat yhteiskunnan vihatuimpia? Aivan. Heidän nimensä tiedettäisiin, paljon muuta ei. Paska systeemi.
Esiintyjä haluaa massatapahtumassa esiintyä suurelle yleisölle, ei sikariportaille. Jos tulee valituksi voittajaksi asiantuntijoiden äänillä, kyseessä on Pyrrhoksen voitto.
Epeiroksen kuningas Pyrrhos (319/318-272 eaa.) voitti pienellä armeijallaan roomalaiset kaksi kertaa ja kärsi erittäin merkittäviä tappioita. ”Vielä yksi tällainen voitto ja olen hukassa”, hän totesi. Samaa voidaan sanoa Ruotsista ja Euroviisuista, joissa seuraava pienen asiantuntija-armeijan tuoma voitto johtanee jo kapinointiin.
Asiantuntijoiden asiaa edistetään parhaiten antamalla heidän perustella valintojaan puhumalla ja kirjoittamalla. Se on heidän työtään, ja jokainen itseään kunnioittava taide-ekspertti rakastaa julkista taidepuhetta. Pelkkien numeroiden esittäminen tekee ekspertistä kovin etäisen ja abstraktin, jolloin häneen on erittäin kätevä projisoida ikävimmät ennakkoluulonsa. Tein niin itsekin, vaikka olen samoissa hommissa.
Kriitikoiden maineessa on nykyiselläänkin parannettavaa, mutta millainen se olisikaan, jos ammatti koostuisi pelkästä tähtiluokitusten lätkimisestä ilman tekstisisältöä?
Alkuvuodesta jaettava Runeberg-kirjallisuuspalkinto julkaisi vuosina 2019 ja 2020 vajaan kahdenkymmenen kirjan pitkää listaa, josta kuitenkin omalla toimikaudellani luovuttiin, koska lähes kolmesataa kirjaa lukevilla raatilaisilla ei ollut resursseja laatia perusteluita kaikista listan kirjoista. Tilanne oli epäreilu kaikille niille sadoille kirjoille, jotka jäivät kilpailusta pois sekä niille, jotka putosivat seuraavassa vaiheessa. Moni nimi oli mainittu yhdellä listalla, mutta seuraavalta, joka sisälsi jo rakkauttakin perustelujen muodossa, puolet oli tylysti tiputettu pois.
Pelkkä asiantuntijan jakama palkinto ei riitä, hänen pitää tulla esiin komerostaan ja kertoa, miksi se on jaettu. Ja antaa yleisön jakaa omat palkintonsa.
Kirjoittaja on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja kuuluu Kritiikki näkyy! -hankkeen ohjausryhmään.