99 prosenttia popkappaleista kertoo toiseen ihmiseen kohdistuvasta rakkaudesta. Asia ei ole näin siksi, että esimerkiksi suofutis tai lintubongaus eivät herättäisi laulettavan suuria tunteita, vaan koska popissa tähdätään pienimpään yhteiseen nimittäjään, mahdollisimman suureen samastuttavuuteen. Ihmisen ikävä toisen luo oletetaan asiaksi, jonka kaikki muodossa tai toisessa jakavat.
Suurimman yleisön ympäristöissä kuten Euroviisuissa rakastumisen kaikkivaltaisuutta alleviivataan tavoilla, jotka täyttävät läheisriippuvuuden tai manian tunnusmerkit. Ruotsin Loreenin kumppani jää iholle kuin tatuointi. Espanjan Paloma Blanca’n kappale kumartaa hienosti runoilija Lorcan suuntaan: laulaja toivoo tulevansa haudatuksi kuuhun, josta hän voi nähdä rakkautensa kohteen aina. Kehtolaulumainen kappale on toki suunnattu lapselle, mutta toiselle ihmiselle yhtä kaikki.
It takes 2 to tango, lauloi jo Jari Sillanpää enkelinsiivet selässään. Mutta Cha cha chaa’hanpa tarvitaankin vain yksi, ja Käärijä erottuu viisujoukosta ja suurimmasta osasta popmusiikkia harvinaisen pitkälle viedyn solipsisminsa ansiosta.
Kappaleessa ei mainita lainkaan muita ihmisiä, ja myös esityksessä he tuntuvat epätodellisilta. Heti esityksen jälkeen tanssijoiden ulkomuoto haihtuu mielestä, vielä äsken irvokasta possujunaa tehneet sinänsä ilmeikkäät yksilöt katoavat kuin aaveet. Todellisuus on kova: siellä on olemassa vihreä bolero, paljas vatsa, tatuointi ja pottatukka. Ei muuta.
Toisin kuin standardi-iskelmässä, tässä kappaleessa yksinäisyys ei ole mikään ongelma tai itsesäälin aihe. Päinvastoin: vain yksin Käärijä voi nousta painostavan todellisuuden aallonharjalle ja surffata siellä hetkisen.
Yhtä hyvin kuin päihtyä yökerhossa Käärijä voisi kalsarikännätä kotona. Parketti, vaikka tuskin kalanruoto-, kutsuu sielläkin, piña coladan ainekset löytyvät jääkaapista ja puheen sammaltamisen huomaa illan mittaisen monologin aikana jo sankari itsekin.
Kriitikko samastuu Käärijään helpommin kuin tyypilliseen kahden kauppa -poppiin. Kuten Käärijä, hän on tottunut olemaan yksin taiteen äärellä ja tekemään siitä omat lahjomattomat johtopäätöksensä. Kriitikko uskoo jo työnsä puolesta muodonmuutoksiin, kuten Käärijäkin, ja että niitä voi kokea ollessaan kaksin taiteen kanssa.
Käärijän erilaisuudesta on kirjoitettu lukuisista eri näkökulmista, ja juttutyypin voi odottaa loppuviikkoa kohti yleistyvän. Viimeksi runoilija Satu Erra kiinnitti huomiota kappaleen sekä hahmon monitulkintaisuuteen ja ristiriitoihin, jotka ovat hyvän taiteen merkki. ”Huomaan kiertäväni kysymystä, mikä lopulta on autenttista ja mikä keinotekoista”, hän kirjoittaa. Tässä riittääkin kierrettävää, ja kuten Erra kirjoittaa, nykyrunoudessa on käsitelty aihetta tavattoman monimuotoisesti.
Monille tuntuu kuitenkin olevan sietämätön ajatus, että jokin kappale on samaan aikaan sekä vilpitön ja typerä juomalaulu että sellaisen sekä sellaisiin johtavan työelämän kritiikki että ihan vain yleistä pööpöilyä ja innostuksen nostattamista.
Lapsista ollaan huolissaan, kuten aina kun ollaan ilon pilaamisen asialla, mutta ainakaan omalla kuusivuotiaallani ei ole mitään suhdetta kappaleessa esiintyvään juomiseen, vaikka suhde itse kappaleeseen ja Käärijään on äärimmäisen innostunut. Lapsi ymmärtää Käärijän omista lähtökohdistaan ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Musiikinopettajana toimiva veljeni sanoi, että kukaan lapsi ei tunneilla nyt puhu mistään muusta kuin Käärijästä – tällaiselle innostuksen hyökyaallolle taidemoralismi tulee häviämään aina.
Ristiriidat ja erilaisuus onkin ainoa jokseenkin koeteltu suomalainen viisumenestysresepti. Se käyttää hyväkseen niitä harvoja mielikuvia, joita suomalaisista Euroopassa on: se tekee kaiken itse ja ihan tahallaan eri tavalla kuin muut. On viinaanmenevä, vähän pelottavakin, mutta sydän kultaa. Tietenkin.
Se osaa vain suomea ja rallia, jolla se sitten intoilee joistakin kauan sitten uransa lopettaneista urheilijanevahöödeistä, jotka jakavat sen kanssa kaukana pohjoisessa syntymisen epäonnen.
Todellisuudessa tämä on minun ja ehkä muidenkin suomalaisten jakama mielikuva siitä, millaisia mielikuvia Suomesta on maailmalla. Silti se toimii. Yksi asia ainakin kysytään aina: onko kylmä? Kylmän maan edustajan on oltava tavalla tai toisella viileä, luotettava omaan juttuunsa enemmän kuin muiden.
Antamalla jalustan tälle hahmolle, nostamalla hänet yleisöstä framille, Käärijä tekee merkittävämpää taidetta kuin Euroviisuissa on ollut tapana. Juominen on sivuseikka, joka tekee kappaleesta lähestyttävämmän, mutta oikeasti Cha Cha Cha kertoo kovemmista aineista: taiteesta ja sen muutosvoimasta.
Käärijä antaa toivoa jopa kriitikolle, tuolle julkisen keskustelun olennoista toivottomimmalle. Ehkä yksinäisellä työllä on arvostajansa, ehkä taiteen äärellä koetut hiljaiset muodonmuutokset vielä huomataan. Esitys säteilee merkitystä, joka tarttuu kuin tuhkarokko, mutta ongelmiin joudutaan, kun pitäisi selittää, mikä se merkitys on.
Toivottavasti hyviä ja kriittisiä Käärijä-analyyseja julkaistaan vielä paljon. Sesonki on nyt, rankka viikko vielä edessä. Mediat, takokaa.