Joensuulaisen Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut (Otava, 2023) jatkaa siitä, mihin edellinen romaani Punainen planeetta jäi. Romaanin päähenkilö on kertojan äiti, tai mitä hänestä on jäänyt jäljelle, Mikkoisän itsemurhan jälkeen. Romaanin alussa äiti haukottelee tavalla, joka ”tuntui imaisevan sisälleen koko kerrostaloasunnon ja sylkevän sen sitten tomuna ulos”.
Ongelmia aiheuttavat melkein kaikki perhettä ympäröivät ihmiset. Sosiaalityöntekijät syyllistävät äitiä, että tämän pitäisi hankkia itselleen mies, jotta voisi estää lasten huostaanoton. Kun äiti hankkii lehti-ilmoituksella itselleen miehen, tämä pelaa perheen rahat ja kuristaa äidin melkein hengiltä. Lapset soittavat poliisille, joka kehottaa soittamaan uudelleen, jos kuristaminen jatkuu. Kuntoutukseen ohjaava lääkäri kysyy äidiltä, miksi tämä ei ole tullut vastaanotolle aikaisemmin. Naapurit katsovat vierestä, miten perhe kärsii, eikä kukaan puutu asiaan. Onnellinen loppu koittaa vasta sitten, kun lapset pääsevät perhekotiin.
Toisessa aikatasossa aikuinen kertoja-Joonatan matkaa synnytyssairaalaan. Vertauskuva lapsen tuomasta uudesta alusta on ilmeinen, mutta sopii teoksen tunnelmaan. Suurimman osan ajasta perheen lapset yrittävät vain selvitä arjesta 80- ja 90-lukujen taitteen Rantakylässä. He tekevät sen, miten parhaiten taitavat. Vanhin sisko pitää huolta perheen taloudesta. Nuorempi sisko vetää talk-show’ta. Kertoja-Joonatan takertuu äitiin kaikin voimin. Nuorin veli sopeutuu laitosarkeen.
Tolan on onnistunut vangita lapsuuden mielenmaisema kaunokirjallisin keinoin. Hullut ihanat linnut vilisee mielikuvituksellisia yksityiskohtia, juuri sellaisia, joita vain lapsi voisi huomata. Kun nuoriso-ohjaaja Esa tunkee suuhunsa ”jättiläismäistä kaalikäärylettä”, näyttää se kuin hän söisi ”boakäärmeen”. Tai kun kertoja-Joonatan ja äiti käyvät pääsiäisenä ”nirhaamassa pajunkissoja”, näyttää äiti ”auton alle jääneeltä pontikkaa juoneelta pääsiäisnoidalta”.
Kerronnan lapsinäkökulma onnistuu välittämään traumaattiset tapahtumat monipuolisessa valossa, eikä kirja sorru alleviivaamaan kurjuutta. Tarkkuus toimii teoksen mustan huumorin lähteenä. Tuntuu kuin romaani väittäisi, etteivät asiat voi olla niin huonosti, etteikö niistä voisi puhua täsmällisesti. Esimerkiksi kun sosiaalityöntekijä syyllistää äitiä, että tämän takia lapset joutuvat vankilaan, vastaa äiti, etteivät lapset ”mihinkään vankilaan päädy vaan vankimielisairaalaan.”
Tolan teos lainaa nimensä äidin romaanikäsikirjoitukselta, mikä tuo Hulluihin ihaniin lintuihin tärkeältä tuntuvan metafiktiivisen tason. Kun äidin käsikirjoituksen lumihankeen kadottanut Esa kysyy, onko äiti kirjoittanut kaiken muistiin siksi, että hän ymmärtäisi, mitä hänelle on tapahtunut, ”ja lastenkin takia”, on kuin romaani esittäisi itselleen kysymyksen, johon se myös pyrkisi vastaamaan. Äidin kuollessa kertoja-Joonatanin ympärillä avaruus kaareutuu, ja hän kuulee mielessään äidin äänen:
”Edessä välähtivät kaikki koskaan eletyt ajat ja elämät, sitten kuva pysähtyi minuun ja tarkentui äitiin. Halasin äitiä ja äiti hymyili, nauroi, nuuhkin äidin ruskeaa pitkää tukkaa ja appelsiinin kuorilta tuoksuvia korvia, ja äiti sanoi, että minulla on maailman ihanimmat nappisilmät jotka hän haluaa hotkaista.”
Hullujen ihanien lintujen kantavaksi teemaksi nouseekin rakkauden voima. Kirjan edetessä äidistä piirtyy esiin moniulotteinen hahmo, joka edustaa aikuiselle kertojalle viimeistä linkkiä varhaislapsuuteen. Kertoja ei saanut elää lapsuuttaan turvallisessa ympäristössä, mutta lämmin suhde äitiin auttaa tätä huomaamaan rikkonaisen ajanjakson eheät puolet. Romaanisarja kirpaisee ja naurattaa, mutta erityisesti sille odottaa jatkoa.
Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut. Otava 2023.
Juttu on alunperin ilmestynyt Karjalan Heilissä 17.5.2023.