Jo-Jo-teatterin Poika-näytelmä ottaa sydäntäriipivällä tavalla kantaa nuorten mielenterveysongelmiin.
Turkulaisen Jo-Jo-teatterin tulkinta Florian Zellerin Poika-nimisestä näytelmästä ei voisi olla enempää ajan hermolla. Nuorten mielenterveysongelmien on kerrottu lisääntyneen jo 2010-luvun alkuvuosista lähtien, ja koronasulut sekä eristäytyneisyys ovat viime vuosina vain pahentaneet ongelmaa.
Suomessa ja kenties muuallakin maailmassa lasten ja nuorten mielenterveysongelmat painetaan turhan herkästi villaisella. On ”vaikeita vaiheita”, ”ystävävaihdoksia” ja ”uusia harrastuksia”. Aina löytyy jokin mukalooginen selitys, jolla varsinainen ongelman juurisyy saadaan piiloon. Mielen
eheytymistä odotellaan kuin se tapahtuisi itsestään, ja nuori jää ongelmiensa kanssa turhan usein yksin. Avunhuutoja ei kuulla, tai sitten niitä ei edes haluta kuulla.
Tämän ongelman ytimessä ollaan vahvasti myös Jo-Joteatterin tulkinnassa Pojasta. Poika, eli tässä tapauksessa lukion abivuoteen valmistautuva Niko (Lauri Hietanen) on aidosti hukassa näytelmän synkistä ensimetreistä lähtien. 17-vuotias Niko asuu kahdestaan äitinsä Annen (Jonna Henninen) kanssa, eikä ole käynyt lukiota enää kolmeen kuukauteen. Asia tulee yllätyksenä niin äidille kuin myös jo uuden perheensä kanssa elävälle isä-Petrille (Mika Timmerheid).
Tilanteen ratkaisemiseksi Niko muuttaa asumaan Petrin ja tämän uuden vaimon Sofian (Päivi Sippola) luo, mutta jo pian käy selväksi, että muutos ei ole hyväksi mieleltään yhä synkemmälle nuorelle. Poika huutaa apua ja puhuttelee yleisöä, ja vaikka vanhemmat nuoren ympärillä yrittävätkin ratkoa pulmia, tuntuvat aikuisten oman elämän haasteet menevän jatkuvasti nuoren murheiden edelle.
Kun pian 18 vuotta täyttävän Nikon kuulee sanovan äidilleen Annelle, ettei haluaisi enää elää, murtuu myös katsojan mieli. Miten sellainen ihminen, jolle on koko maailma avautumassa juuri eteen, voi sanoa tuollaista? Aihe on sydäntäriipivä, ja pienen alkukankeuden jälkeen myös näyttelijäviisikko on uskottavuudessaan Zellerin huipputragedian tasolla.
Poikaa esittävän Hietasen roolisuoritus on vakuuttava, ja nuoren mielen synkkyys avautuu hyvin Jo-Jo-teatterin katsomon viimeiselle penkkiriville asti. Myös paimiolaisen Hennisen synkkä tulkinta karusti jätettynä Annena, joka rakastaa vilpittömästi poikaansa haikaillen samalla menneeseen, on uskottava.
Vanhemman tuskan voi aistia myös Timmerheidin esittämästä Petristä, jonka oma ongelmainen isäsuhde luo omat äärimmäisen tummat varjonsa myös seuraavan sukupolven ylle. Vaikka hän varmasti pyrkii poikansa näkökulmasta parhaaseen, tuntuvat vahvan ja vaativan auktoriteetin ratkaisut olevan kerta toisensa jälkeen yhtä huonoja. Roolihahmolla ei kerätä sympatiapisteitä, mutta Timmerheid jättää siitä huolimatta taatusti kaiken itsestään lavalle.
Pepe Hakalan ohjaamassa näytelmässä elämä keskittyy arkeen ja monelle tuttuihin asioihin. Miten sovittaa perhe ja työelämä? Jääkö lapsille riittävästi aikaa, ja miten paljon heiltä ylipäänsä voi vaatia? Ehkä juuri asioiden tavanomaisuus tekee Pojasta näytelmän, mikä tempaisee myös katsojan mukaansa synkkiin vesiin.
Tarina etenee, kuten Zellerin alkuperäistekstikin, tiiviissä tahdissa turhia rönsyilemättä eteenpäin. Asioita ei liiemmin taustoiteta, vaan eteenpäin mennään suoraviivaisesti ja vauhdilla. Siten kahteen tuntiin saadaan pakattua tragedian kaari, joka kouraisee ainakin jokaista vanhempaa syvältä sisältä.
Kun esirippu laskeutuu, jää päällimmäisenä mieleen kysymys: Mikä tässä yhteiskunnassa ajaa yhä useammat nuoret mielenterveysongelmiin?
JoJo-teatterin Poika ei ole mikään perjantai-illan kevyt draamapala, vaan tuhti annos tärkeää ja äärimmäisen ajankohtaista tragediaa.
Florian Zeller: Poika. Jo-Joteatteri (Itäinen Rantakatu 64B, Turku), 25.3. asti.
Juttu on alunperin ilmestynyt Kunnallislehdessä 3.3.2023.