Kritiikki herättää mielipiteitä, etenkin jos huomaa olevansa eri mieltä kriitikon kanssa. Yhä useammin teokset jäävät sivuun, kun keskustellaankin siitä, saako kriitikko kirjoittaa näin – tai saako kriitikko ylipäätään kirjoittaa.
Kun kritiikistä kohutaan, pintaan nousee tyypillisiä väitteitä. Kriitikot itse tietävät tämän hyvin, keskustelu tuppaa olemaan aina kovin tuttua. Poimin tähän kirjoitukseen muutaman tyypillisen yleistyksen.
1. Mikä oikeus kriitikolla on kirjoittaa näin – tai mikä oikeus kriitikoilla yleensäkään on arvostella muiden tekemisiä?
Kritiikkiä ilmestyy tavallisesti toimituksellisessa mediassa, jolloin journalismin käytännöt ovat kritiikinkin taustalla. Kriitikko ei siis yksin oikeuta toimintaansa, vaan toimii osana journalismin rakennetta. Arvottava ja kontekstoiva kirjoittaminen taiteesta ei tässä kehyksessä ole pelkästään oikeus, vaan se on kriitikon työtä – hänen velvollisuutensa.
Taide julkisena toimintana kuuluu julkisen keskustelun piiriin. Yksi julkisen keskustelun peruspiirteistä on juuri kriittisyys, siinä mielessä että se on arvottavaa ja kontekstoivaa. Ja kritiikki, nimenmukaisesti, on juuri sellaista.
2. Miksi kriitikko ei keskity vain teokseen, vaan sotkee siihen muita asioita?
Tärkeä osa kritiikkiä on kontekstointi. Teokset eivät ole tyhjiössä. On totta, että kritiikissä on tärkeää tehdä huomioita teoksesta itsestään, jotta lukijalle syntyy luotettava käsitys teoksesta. Tärkeää on myös paikantaa teos taiteen kentälle – esteettisesti tai rakenteellisesti. Esimerkiksi paljon puhutussa kritiikissään Kiira Korven teoksesta Arttu Seppänen paikansi teoksen kirjallisuuden kentän rakenteisiin. Se on täysin mahdollinen ja perusteltavissa oleva näkökulma.
3. Miksi kriitikko kuvittelee olevansa oikeassa?
Kritiikkiin sisältyy merkittävä väärässä olemisen riski, ja sen tietää jokainen kriitikko. Silti kriitikko voi esittää perusteltuja näkemyksiä, asiantuntevaa kontekstointia ja totuudenmukaista arvottamista. Jos kirjoittaa omien havaintojensa ja vaikutelmiensa vastaisesti, lakkaa puhumasta totta. Oikeassa olemisesta ei siis ole kyse. Sen sijaan, että ajattelisi kritiikin olevan objektiivisuutta tavoitteleva kuvaus tai satunnaisen nettitrollin tuuttaus, voi ajatella, että kritiikki on ammattimaisesti perusteltu puheenvuoro. Tiedän työni puolesta, että vain harvoin ammattitaidoton kriitikko pääsee kirjoittelemaan lehtiin ammattitaidottoman toimituksen takaamana. Eri mieltä teoksesta saa olla, sitä pitää kriitikkokin aivan kohtuullisena ja jopa toivottavana.
4. Onko tämä taas esimerkki kriitikon ja lehden naisvihasta?
Vihjaus misogyniasta nousee esiin kritiikkikohujen yhteydessä usein silloin, kun kriitikko tunnistetaan mieheksi. Vihjausta tai väitettä ei yleensä tarkastella lainkaan suhteessa saman kriitikon aiempiin kirjoituksiin, eli hänen historiaansa kirjoittajana. Usein perusteettomalla vihjailulla on seurauksia – esimerkiksi, että mieskriitikot välttävät naisten teoksista kirjoittamista. Se ainoastaan kärjistää toista tunnettua ongelmaa: miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja.
En kiellä misogynian olemassaoloa tai sen rakenteellista luonnetta. Kun lähdetään tarkastelemaan tietyn kriitikon yhtä tekstiä, se täytyy kuitenkin suhteuttaa hänen muihin teksteihinsä. Kritiikki on luovaa työtä, ja kriitikon oppii tuntemaan vasta useamman jutun luettuaan.
Misogyyninen käytös paljastuu usein juuri toiston kautta – etenkin jos yksittäinen teksti itsessään ei sisällä avointa naisvihamielistä puhetta, vaan epäily kohdistuu eleeseen. Valitettavasti tiettyyn julkaisuun tai jopa kritiikkiin yleisellä tasolla kohdistuvat misogyniasyytökset sivuuttavat usein naiskriitikoiden tai feministisistä lähtökohdista kirjoittavien työn.
Minuakin kiinnostaa, mikä on naisvihan todellinen sakeus taidekritiikissämme ja valtamedioissa. Olen kuitenkin huomaavinani, että taidekeskustelu on viime vuosina tasa-arvoistunut ja aidosti naisvihamielisiä tuuttauksia näkee yhä harvemmin. Pelkästään sellainen asetelma, jossa mies arvottaa naisen työtä negatiivisesti, ei ole naisvihamielinen. Misogyniaa saattaa ilmetä muuallakin kuin räikeältä vaikuttavissa asemissa, koska sen tavallisia toimintakeinoja ovat hiljentäminen, sivuuttaminen ja näkymättömäksi tekeminen.
*
Se, että ihminen päätyy kirjoittamaan julkisesti taiteesta, johtuu enemmänkin vahvasta sisäisestä motivaatiosta kuin rahan-, vallan- tai näkyvyydenhimosta. Saati tarpeesta kiusata taiteen tekijöitä.
Taidekeskustelun taso saattaisi kohentua, jos useampi keskustelija kunnioittaisi kriitikkoa puheenvuoroaan punninneena ammattilaisena. Sellaisia kriitikot nimittäin tavallisesti ovat.
Kirjoittaja on Kritiikki näkyy! -hankkeen projektikoordinaattori ja kirjallisuuskriitikko, joka kirjoittaa arvioita mm. Helsingin Sanomiin.