Kaitafilmit väpättivät ALA-festivaalin performanssissa.
Teosten lisäksi festivaaleissa on kyse tilanteista ja tunnelmista. Niiden osalta sunnuntai-iltainen käyntini Alert Live Art Festivalilla osui täsmällisesti lokeroon ”taiteilijavetoisten gallerioiden tapahtumat”.
Istuimme pimennetyssä Yö-galleriassa Helsingin Kampin laitamilla noin kymmenpäisenä yleisönä seuraamassa analogisilla kaitafilmiprojektoreilla toteutettua esitystä. Vain festivaalin järjestäjän, projektoreita käyttäneen Marek Pluciennikin ääni kuului hajanaisesti, ja häntä ympäröineestä suomalaistyypillisestä hiljaisuudesta huolimatta tilanne oli matalakynnyksinen ja lämminhenkinen.
Alert Live Art Festival eli ALA on Catalysti ry:n tuottama ja Pluciennikin järjestämä kaksiviikkoinen tapahtuma, joka koostuu elokuva- ja videoinstallaatioista, äänitaiteesta ja improvisoidusta musiikista sekä performanssi- ja esitystaiteellisista tekijöistä.
Järjestäjä kutsuu festivaalia ”eläväksi näyttelyksi”, mikä tuntuu luontevalta sikälikin, että tapahtumapaikka Yö-galleria on taustaltaan kuvataiteellinen tila. Sen taustaorganisaatio Yö ry järjestää tilassa taas huhti-toukokuussa Yöfestin, joka on monin tavoin ALA:n henkinen sukulainen.
Taiteellisena kontekstina sekä ALA:lle että Yöfestille voi nähdä sen, miten monitaiteisuus, eri taiteenlajien yhdistäminen, on 2000-luvun mittaan muodostunut taiteilijoille kokeellisten poikkeuksien sijaan yhä yleisemmäksi lähtökohdaksi. Ajattelu on kypsynyt taidemaailman (usein poikkikulttuurisissa) marginaaleissa, kuten kiinnostavilla asioilla on tapana, mutta hiipinyt myös valtavirtaan, mistä vaikkapa viimevuotinen, Markus Kåhren kuratoima Mäntän kuvataideviikot oli hyvä esimerkki.
Myös tammikuisen sunnuntai-illan teos – tai esitys tai performanssi – Super8 Scott rakentui monitaiteisesti. Lähtökohdan teokselle muodostivat
kanadalaisen taiteilijan Scott Elliotin Pluciennikille lähettämät 20 vuotta vanhat kaitafilmit, joiden sisällöstä ei etukäteen ollut täyttä varmuutta. Pluciennikin projisoidessa keloja tilan kaiuttimista alkoi kuulua Elliotin lausumien introsanojen jälkeen hieman tuskaisen oloisesti vääntelehtivää, digihäiriöistä äänimaisemaa, jota ei ollut synkronoitu kuvan kanssa.
Rakeisenpehmeä kuvavirta näytti esimerkiksi kaupunki- ja luontonäkymiä, leikkiviä lapsia ja rock-keikkaa, mutta Pluciennikin työskentelylle tyypillisesti huomio kiinnittyi elokuvaan muistamisen välineenä ja filmiin materiaalina. Materiaalisuus korostui, kun projektorit eivät suostuneet pyörittämään osaa filmeistä, ja abstraktisti väpättävässä kuva-alassa alkoi nähdä omiaan. Oli tämä ”epäonnistuminen” osa performanssia tai ei, se sopi mainiosti festivaaliin, jonka ytimessä ovat kertaluonteiset, muistikuvien myötä haihtuvat tilaisuudet.
Juttu on julkaistu maaliskuun 2023 Iso Numero -lehdessä.