Sauvon Scrooge-musikaali osoittaa yhteisöllisyyden voiman.
Charles Dickensin Saiturin joulu on klassinen joulutarina, johon törmää melkein välttämättä jossain muodossa joka joulu, joko televisiossa tai teatterilavalla. Tälläkin hetkellä tarinasta voi nähdä omat versionsa niin Åbo Svenska Teaterissa kuin Sauvon Elävän Kulttuurin Seuran lavalla.
Selkun lavallakaan vanha saituri, Ebenezer Scrooge ei ole ensimmäistä kertaa. Ensimmäisenkerran Hannele Moilanen on ohjannut Sauvoon Saiturin joulun vuonna 2014. Metallimusikaali Scrooge puolestaan nähtiin lavalla vuonna 2017. Tämän joulun Scrooge-musikaali on jo Moilasen kolmas ohjaus samasta tarinasta ja uusittu versio vuoden 2017 metallimusikaalista.
Vaikka tarina on varmasti jokaiselle tuttu, on joulun aika armollinen toistolle; onhan tapana myös syödä samoja juhlaruokia vuosikymmenestä toiseen, laulaa samoja lauluja ja seurata samoja tv-ohjelmia – miksei siis katsoa samaa näytelmääkin, varsinkin jos sen sovitus on tuore. Toivottavasti vain Sauvon kokoisessa kunnassa riittää tarpeeksi katsojia tälle uudelleenlämmitetylle joulutarinalle.
Toimisi suuremmalla lavalla
Dickensin vuonna 1843 kirjoittama joulutarina kertoo saidasta ja rikkaasta Ebenezer Scroogesta, joka vähät välittää joulusta tai köyhistä kanssaihmisistään. Joulun edellä hänen omaatuntoaan saapuu kolkuttelemaan henkiä, jotka osoittavat Scroogelle hänen itsekkyyteensä seuraukset.
Sauvon Scrooge-musikaali noudattaa juoneltaan melko tarkasti alkuperäistä tarinaa. Lähes 200 vuoden takaiset teemat yhteiskunnan eriarvoisuudesta ja köyhyydestä toimivatkin valitettavan hyvin edelleen.
Suurin eroavaisuus tarinasta aiemmin tehtyihin teatterisovituksiin on tietysti Scrooge-musikaalin hevimusiikki. Kun ensimmäinen laulu kajahtaa lavalla soimaan, seuraa kuitenkin vaivaantunut hämmennys: kovaääninen hevilaulanta tuntuu aivan liian mahtipontiselta pieneen olohuoneen kokoiseen teatteritilaan ja tuntuu, että esityksen heviversio toimisi paremmin jopa suuremmalla lavalla.
Sinänsä rouhea hevimusiikki kuvaa kuitenkin hyvin Scroogen kovuutta ja esimerkiksi aaveen ja häntä seuraavan zombieryhmän olemukseen hevimusiikki istuu hyvin. Musiikki myös pehmenee sitä mukaa kuin näytelmässä edetään. Tämä ratkaisu perustelee näytelmän heviversion: kun Scroogen sydän alkaa heltyä, samalla musiikki siirtyy ronskista hevistä eri musiikkityyleihin.
Näyttelijät ovat päässeet harjoittelemaan laulamista oopperalaulaja Ann-Marie Heinon johdolla, ja tämän huomaa erityisesti Tarja Airolan mykistävästä oopperavedosta näytelmän loppupuolella. Vaikka suurin osa musikaalin musiikista on heviä, kuullaan toisella puoliajalla jopa taistolaishenkistä laulantaa ”onko ihminen kivestä, kun ei lasten nälkää huomaa” -tyyppisellä sanoituksella, joka on oivaltava ratkaisu näytelmän yhteiskunnallisia teemoja ajatellen.
Hevikliseillä leikittelyä?
Musiikin lisäksi metalliteema näkyy musikaalin puvustuksessa. Voisi kuvitella, että Dickensin maailman englantilainen 1800-luvun maalaistyyli ja hevityyli olisivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta Sari Stenlund on yhdistänyt puvuissa saumattoman onnistuneesti ja hienovaraisesti niin englantilaishenkistä ruutua ja tweediä kuin rockimpaa nahkaa, tyllejä ja korsettejakin. Vain Bob Cratchitin niittipipo, pitsipaita ja housuihin kirjailtu pentagrammi ovat niin yliampuvan silmiinpistäviä, että ne on pakosti tarkoitettu tahallisen övereiksi.
Samalla tavalla Matti Moilasen sanoittaman hevimusiikin sanoituksissa on välillä Teräsbetoni-yhtyeen tapaan niin liioiteltuja loppusointuja ja maneerisia tekstikulkuja, että herää kysymys, onko tämä tahatonta vai leikitelläänkö tässä tarkoituksella hevikliseillä.
Leikittely on kuitenkin hienovaraista, eikä liian monista kesäteattereista tuttua mukahauskaa kikkailua tai hassuttelua, jolta sauvolaisissa näytelmissä on onneksi aina vältytty. Nytkään ei sorruta kalastelemaan yleisöstä väkisin nauruja, vaikka Scrooge sketsihahmojen tapaan hokeekin ehkä muutaman kerran liikaa joulun olevan ”hölynpölyä ja humpuukia”.
Erityismaininnan ansaitsee musiikaalin hieno, Tapio Väntsin valosuunnittelu, joka herättää musikaalin sinänsä yksinkertaisen lavastuksen eloon. Sama lavastus muuttuu pelkästään valoilla niin Scroogen kodista köyhän perheen kellariasunnoksi kuin katunäkymästä hautausmaaksikin. Myös kummittelu ja aaveet on toteutettu hienosti valaistuksella.
Lapset tuovat lämmön
Sauvolaista näyttelijäntyötä katsoessa unohtaa helposti, että kyseessä on harrastajateatteri, eivätkä näyttelijät ole ammattilaisia. Erityisesti Wille Heino on roolissaan uskottava ja Tarja Airola tuo rooliin kuin rooliin eloa.
Tässä musikaalissa lapsinäyttelijät ovat kuitenkin näytelmän sydän. Dickensin tarina on pohjimmiltaan lämminhenkinen ja tunteita herättävä ja erityisesti lapset tuovat näytelmään siinä kaivattua eloa, iloa ja lämpöä. Kukaan ei ylinäyttele, lapset artikuloivat selvästi ja näyttelemisen aito ilo välittyy katsomoon saakka.
Saiturin joulu -tarinan sanoma on joulun sanoma; täytyy muistaa läheisiä, kukaan ei pärjää yksin ja raha ei tuo onnea. Sauvossa tämä välittyy paitsi itse näytelmän sisällön kautta, myös koko näytelmätuotannon kautta; siinä, miten pienessä kylässä on puhallettu yhteen hiileen ja tehty selvästi valtavalla innolla toimiva musikaali.
Jos ei joulun tunnelma välity jo siitä kun Scroogen sydän pehmenee, niin viimeistään siitä kun katsoo esityksen lapsinäyttelijöitä ja heidän esiintymisen riemuaan.
Teksti on julkaistu alunperin Kunnallislehdessä 9.12.2022