Mielipiteellisille teksteille ei ole Journalistin ohjeissa mitään väljempää linjausta tosiasioista, kirjoittaa SARV:n puheenjohtaja Vesa Rantama.
”Tulkinnallisiin teksteihin oikaisu on huono työväline”.
Näin toteaa päätoimittaja Matti Kalliokoski Helsingin Sanomien jutussa, jossa käsitellään Jukka Mallisen lukuisia virheitä sisältänyttä Parnasso-artikkelia Meri Valkaman Sinun, Margot -romaanista (Parnasso 3/2022). Lehti päätyi oikaisemaan väitteen kirjailijan isän kuolemasta, mutta ei tekstin muita asiavirheitä. Seurauksena kirjailija aikoo viedä tapauksen Julkisen sanan neuvostoon.
Oli työväline huono tai hyvä, Journalistin ohjeisiin sitoutuneen julkaisun olisi sitä noudatettava. Ne eivät anna mielipiteellisille teksteille minkäänlaisia erivapauksia tosiasioiden suhteen. Yhdessä pykälässä todetaan kielteisen julkisuuden kohteeksi joutuneen oikeuksista: ”tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi sekä vastaavan muun mielipiteen esittäminen ei kuitenkaan synnytä oikeutta kannanottoon.”
Uusimmassa numerossaan (4/2022) Parnasso kuitenkin linjaa, että Mallisen essee ei ollut ”tavanomainen kulttuurikritiikki”. Lehti julkaisi Valkaman laajan vastineen eli kannanoton, mikä oli täysin Journalistin ohjeiden mukainen teko. Mutta miksi vastaava tuottaja Karo Hämäläinen oli näyttänyt Valkamalle etukäteen kattavampaa oikaisua kuin mikä lehdessä julkaistiin? Harhaanjohtava tieto vaikutti suoraan vastineen sisältöön. Tämän voi Journalistin ohjeiden yhteydessä rinnastaa siihen, että toimittaja näyttäisi haastateltavalle eri sitaatteja kuin ne, jotka päätyvät lehteen. Voi toki kysyä, onko hyvän journalistisen tavan mukaista edes näyttää oikaisua ennen julkaisua, koska kyseessä on riski toimituksellisen vallan siirtymisestä ulkopuolisille.
Tapauksessa olisi ollut joka tapauksessa helppo toimia ainakin kirjailijaa miellyttävällä tavalla: hänen hyväksymänsä oikaisu olisi vain painettava lehteen. Näin ei kuitenkaan toimittu, vaan päätettiin sen sijaan koettaa journalistisesti venyttää mielipiteiden aluetta tosiasioiden kustannuksella.
Olisi todella tervetullutta, että Julkisen sanan neuvosto tarttuisi jupakkaan. Lehden linjaus nimittäin asettaa yksittäisen kriitikon, kolumnistin tai esseistin vallan tulkita tosiasioita epäterveelle tasolle. Jos kritiikissä, esseessä tai kolumnissa ei voi väittää elävää kuolleeksi, mutta muut henkilöä koskevat tosiasiaväitteet taas ovat vain tulkinnallisia asioita, pötypuheen kynnys journalismissa madaltuu huolestuttavasti.
En pysty toimituksen puolesta ottamaan kantaa Valkaman oikaisuvaatimusten asiallisuuteen, mutta mielestäni on ilmeistä, että väite isän kuolemasta ei ole Mallisen tekstin ainoa oikaistava asia. Mallinen hämärtää kirjoituksessaan järjestään fiktion ja todellisuuden välistä rajaa ja tekee sen tavalla, josta voi olla haittaa todellisille henkilöille. Tämä on suorastaan tekstin strategia, joka mahdollistaa poskettomien väitteiden esittämisen kirjailijasta ja hänen isästään. Siinä lihavoidaan romaanihenkilöiden nimiä, kun ne esiintyvät ensi kerran, ja jätetään lihavoimatta historiallisia henkilöitä.
Romaanin sisällöstä annetaan väärää tietoa. Toden ja tarun rajaa hämärtämällä saadaan kompleksisen fiktiivisen maailman luonut kirjailija yhdistettyä sekä vanhavasemmistolaiseen neuvostomielisyyteen että (vasemmisto)nuorison oletettuun reaalipoliittiseen vastuuttomuuteen.
Kun mielipiteellisen tekstin toimittaja sotkee kirjailijan yksityiselämän tämän luomaan fiktioon, Journalistin ohjeiden mukaan saattaa olla asianmukaista antaa tämän kommentoida asiaa jo samassa julkaisussa: ”Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.”
Olen kriitikko, ja siis teen työkseni mielipiteellisiä kirjoituksia. Niiden tosiasiaväitteitä on oikaistu viimeksi elokuussa. En halua mitään erivapauksia itselleni verrattuna muihin journalisteihin, ja tiedän, että harva kolleganikaan haluaa.
Jokaisessa kritiikissä on aivan selkeästi osoitettavissa, mihin mielipiteen alue päättyy ja mistä tosiasiat alkavat. Kritiikistä, kolumnista tai esseestä ei pidä tehdä toimitusten vapaudu vankilasta -korttia kiusallisten virheiden käsittelyyn.
Edit 7.9.2022 klo 10.07: Jutusta korjattu Valkaman romaanin nimi oikeaan muotoon sekä muutettu lause “On todella tervetullutta, että jupakka käsitellään Julkisen sanan neuvostossa” ehdolliseksi, koska etukäteen ei voida tietää, käsitteleekö JSN kantelun.
Lue myös Rantaman aiempi juttu “Kritiikin faktoja ei tarkisteta”.
Kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja kuuluu Kritiikki näkyy! -hankkeen johtoryhmään.