Arvioista ei makseta vaarallisen työn lisää. Kriitikon vastuuta teroitetaan, mutta taiteilijankin on hyvä tietää, että kritiikkikiistoissa yleisöllä on taipumus asettua hänen puolelleen. Vesa Rantama ehdottaa, että tuohtunutkin taiteilija lukisi kritiikin ajatuksen kanssa ennen ulostuloa.
Kritiikillä on lajina vaarallinen maine. Usein toistellaan kuin tosiasiana, että yksi arvio voi tuhota kokonaisen uran. Esimerkkejä tällaisesta en tosin ole kuullut, mutta on joka tapauksessa selvää, että julkisena mielipidevaltana kritiikillä voi olla ei-toivottuja vaikutuksia. Ne vain on pystyttävä erottamaan siitä, miltä taiteilijasta tuntuu sen jälkeen, kun hän on lukenut kritiikin teoksestaan.
Toisin kuin usein luullaan, taiteilijalla on oikeus kommentoida kritiikkejään ja osallistua teoksestaan käytävään julkiseen keskusteluun. Itse kriitikkona toivoisin, että tämä olisi yleisempää. Liian usein asiallinenkin sanottava hukkuu asian oudon tabuluonteen alle, eikä kriitikolle tule tilaisuutta korjata toimintamallejaan palautteen pohjalta.
Kriitikot näkevät paljon vaivaa perehtyessään teoksiin ja taiteen traditioon ja tehdessään aiheesta ymmärrettäviä tekstejä. Kritiikkiä kommentoivan taiteilijan minimivaatimus on, että hän lukee kritiikkitekstin huolellisesti ja tarkistaa, mitä väitteitä sen pohjalta voi esittää. Kriitikon henkilöstä voi väittää kovin vähän, aiheista paljon.
Jos yhdistät kritiikin johonkin raskauttavaan, sinulla on paras olla hyvä todistusaineisto. Näin teki Anna Eriksson viimeaikaisissa ulostuloissa yhdisti Helsingin Sanomien ja Suomen kuvalehden kritiikit misogyniaan, mitä käsiteltiin edellisessä blogissa. Erikssonin tapauksessa sitä ei ole lainkaan, paitsi kriitikoiden (oletettu) sukupuoli.
Loukkaantuneen taiteilijan voi olla vaikea tätä huomata, mutta kyseessä on hyökkäys erästä demokraattisen yhteiskunnan peruskiveä, vapaata tiedonvälitystä, vastaan. Sikäli kuin pitää paikkansa, että Erikssonin uuden elokuvan eräs teema on eurooppalaisen demokratian heikkous, toivon, että hänen ulostulonsa todistavat päinvastaisesta. Että meillä kunnioitetaan lehdistönvapautta ja puolustetaan viimeiseen asti kriitikon oikeutta kertoa asiallisesti oma mielipiteensä.
Kritiikin seuraukset eivät yleensä johdu kriitikon ilkeydestä. Jos kritiikkiä luetaan viimeisenä sanana eikä keskustelunavauksena, jollaiseksi se on tarkoitettu, se voi koteloitua aavesäryksi julkiseen tilaan. Käsittelemätön negatiivinen kritiikki myrkyttää ilmaa, ja siihen liittyvä johtoajatus on lohduton: teoksella oli yksi mahdollisuus julkisuudessa, ja nyt sille kävi näin.
Vastaus tähän ongelmaan ei ole kritiikin vähentäminen, vaan sen lisääminen ja monimuotoisuus. Keskustelukulttuurin avaaminen, jatkojuttujen tekeminen. Uteliaisuus: haukuttu näytelmä vaikuttaa tosi kiinnostavalta, käynpä katsomassa mistä on kyse.
Koska julkisen vallankäytön asetelma pelkistyy turhan herkästi muotoon ”kriitikko vainoaa taiteilijaa”, on alleviivattava erästä itsestäänselvyyttä: Kritiikillä on taiteilijoille lähes yksinomaan positiivisia seurauksia. Lisätty panostus taidekritiikkiin on rahaa taiteilijoiden pankkiin. Se tarkoittaa aina, että entistä useampi taideteos pääsee julkisen huomion kohteeksi.
Kriitikot eivät ole savusukeltajia tai muita vaarallisen työn ammattilaisia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka tarvitsevat työrauhaa ja turvallisuutta. Jos kriitikko tekee työnsä asiallisesti, hän ei arvota tekijää vaan teosta, josta antaa uskottavan, monipuolisen kuvan. Jos tästä huolimatta vaarana on henkilökohtainen lokakampanja, muutenkin uhanalaisuuden partaalla keikkuva kriitikon ammatti tuskin pian houkuttelee monia. Sanon tämän kriitikkona, joten ottakaa suolahippu, mutta pelissä on paitsi kritiikki, myös taideinstituutio ja julkinen sana.
Kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja kuuluu Kritiikki näkyy! -hankkeen johtoryhmään.