Kriitikko Vesa Rantama neuvoo tietokirjailijaa ja auteuria ainoassa asiassa, jonka osaa: lainausmerkkien käytössä.
Viimeisen viikon aikana on puhuttu niin paljon siteeraamisesta, että haluan heittää toivomuskaivoon oman kaksisenttiseni. Kirjallisuuskriitikko nimittäin ”on” lainausmerkkien käytön ammattilainen, joka kulttuuritoimitusten kutistuvien merkkimäärien puristuksessa onnistuu kerta toisensa jälkeen sankarillisesti erottelemaan kohdeteoksen mestarilliset taidesanailut omista senttarinkyhäilyistään.
Siksi hänen on ”hieman” hankala ymmärtää toimittaja Maria Petterssonia, joka ilmeisesti luettavuuden nimissä joutui helposti vältettävissä oleviin vaikeuksiin. Vaikuttaa siltä, että hän on lainannut tekstiä muilta merkitsemättä sitä sitaatiksi. Huonot maskeerausyritykset eivät muuta asiaa toiseksi, vaan pikemminkin alleviivaavat sitä: jos teksti etenee yhden lähteen kronologian mukaan ja noudattaa sen pääpiirteissään sen lauserytmiä, on ilmeistä että metodina on copy/paste. Viestintäyrittäjä Jan Erolan mukaan käytäntö on todella yleinen populaareissa tietokirjoissa.
On vähintäänkin kiinnostavaa, jos suosittua kirjallisuudenlajia todella ihan rutiinilla tehtaillaan tekijänoikeuslain pykälän 22 vastaisesti (”Julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”). Hyvään tapaan kuuluu yleisen tulkinnan mukaan sitaatin erottaminen tekijän omasta tekstistä esimerkiksi lainausmerkeillä.
Kustantamo Atenan käyttämille juristeille nämä tulkinnat tosin ilmeisesti ovat tuntemattomia. Heille lähteen merkitseminen teoksen lähdeluetteloon tarkoittaa, että sitä ei teoksessa voi plagioida. Tulkinta mahdollistaisi esimerkiksi kokonaisten uusien teosten koostamisen pitkistä, merkitsemättömistä sitaateista, sillä hyvä tapa ei yleisen tulkinnan mukaan sinänsä rajoita sitaatin pituutta. Siteerata saa ”tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”. Ja tarkoitus, sehän pyhittää keinot.
Siis kustantamot, ilouutisia, ideani ehtii vielä joulumarkkinoille! Galaksin kaikista jännimmät rosvot -teos pohjaa googlekäännöksiin englanninkielisistä Wikipedia-artikkeleista, mutta ammattilaisina keksitte varmasti keinon kätkeä asian lukunautintoa hamuavalta yleisöltä.
Saavutetuista eduista on ihmisen ja tietokirjailijankin vaikea luopua, mutta tässä tapauksessa olisi syytä. Ei nimittäin ole kenenkään mistään aiheesta kiinnostuneen etu, että samaa tekstiä kierrätetään ja laimennetaan kirjasta toiseen. Kun kirjailija muotoilee omat lauseensa, hän samalla jalostaa tietoa ja tuo siihen uusia sävyjä.
Kriitikon niksini tietokirjailijoille: pidä käsikirjoituksen sitaattisi aina lainausmerkeissä, äläkä koskaan muokkaa niitä. Jos sitaatit ovat mielestäsi tekstiin liian pitkiä, mieti, miten ilmaisisit asian uudella tavalla. Näin tuotat paitsi uusia lauseita, lopulta myös uutta tietoa.
Kun oikeutettuun kritiikkiin, jossa toimintaa ei edes väitetty laittomaksi, vastaavat Kustannusyhdistyksen asioita ajavat juristit, kustantamon toiminta ei näyttäydy erityisen ihmiskasvoisena. Toivoisinkin, että kustantamot ja tietokirjailijat olisivat valmiita käymään keskustelua kirja-alan käytännöistä myös ilman juristien apua. Tulisi takuulla halvemmaksikin.
***
Jos Pettersson jätti lainausmerkit väliin, auteur Anna Eriksson käytti niitä liiankin kanssa. Taiteilija antaa markkinoidussa Facebook-päivityksessään ymmärtää, että joko Helsingin Sanomien Tero Kartastenpää tai Suomen Kuvalehden Kalle Kinnunen olisi kirjoittanut näin: ”näytellä vain itseään”, ”riittämätön”. Sitaatit Eriksson yhdistää omiin ajatuksiinsa siitä, että nainen ei saisi taiteessa symboloida ihmistä yleensä vaan pelkästään itseään, mutta kumpikaan kriitikko ei teksteissään lausu mitään tämän suuntaistakaan.
(Mies)kriitikoiden syyttäminen misogyniasta on helppoa ja sillä saa takuulla hetkeksi somehuomiota, mutta näin jyrkkien syytösten tulisi ehdottomasti perustua kriitikoiden omaan tekstiin. Karstastenpää kirjoittaa iskelmälaulajasta ja hallikeikoista, mutta Erikssonin irtautumista tuolta alueelta hän pitää ilmiselvästi positiivisena asiana, samoin kuin W:n saamaa elokuvateatterilevitystä.
Kinnunen puolestaan tölväisee W:tä kriittisen mutta asiallisen arvionsa lopussa: ”Sen kutsuminen itseparodiaksi olisi lempeää.” Erikssonin villisti pyörivässä sitaattimankelissa asia kääntyy näin: ”Kun nainen irtautuu hänelle sopivaksi määritellyltä alueelta, eli pyrkii muuttumaan naisesta ihmiseksi, hänestä tulee ’itsensä parodia’”.
Parodiahorisontti tosiaan karkaa tässä keskustelussa jo aika laajaksi. Kun Kinnunen haluaa puhua teoksesta eli taiteesta eli yleisistä asioista, Eriksson itse kääntää keskustelun koskemaan vain itseään. Jos kriitikkona haluaisin olla tarpeettoman ilkeä ja hyödyntää sitaatteja hyvän tavan vastaisesti eli kyseenalaisessa asiayhteydessä, ”pyrkii muuttumaan naisesta ihmiseksi” (Eriksson) voisi täyttää misogynian tunnusmerkit.
Kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja kuuluu Kritiikki näkyy! -hankkeen johtoryhmään.
Lisää lukemista:
Susanna Välimäki, Maarit Leskelä-Kärki, Juha Torvinen, Nuppu Koivisto-Kaasik: Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset. Suoni, 22.9.2022.
Ville Hämäläinen: Jännät paikat tiedonvälitykselle. Kiiltomato.net, 26.9.2022