Kriitikoita syytetään usein korruptoituneisuudesta, mutta hienotunteisina esittäytyvät syyttelijät eivät useinkaan tarjoa esimerkkejä. Vesa Rantaman blogi löytää välineitä taidekentän analyysiin Aikuiset-sarjan uudelta kaudelta.
Aikuiset-sarjan tuoreen kauden jaksossa Sunny Car Center Arttu (Elias Salonen) kohtaa itsensä kymmenen vuotta vanhempana ja kauhistuu näkyä. Hyvinkääläisellä kirpputorilla keramiikkaansa kauppaava ITE-taiteilija (Markku Haussila) toimittaa vereslihaisen monologin suomalaisesta taidekentästä ja sitä ohjaavista sisäpiireistä. Vuodatus päättyy itsensä kumoavaan vakuutteluun:
Ja hei, mä en oo katkera, en yhtään. Katkeruus, pois se minusta, saatanan iljettävä limainen hylje. Minä olen iloinen. Ja taide, taide on ihana asia.
Arttu ei ole vakuuttunut, mutta ei halua myöskään haastaa, vaan itselleen ominaisesti keksii tekosyyn ja ryntää ulos. ITE-taiteilija edustaa dantelaista elämän keskipäivää. Synkän ryteikön uumenista paljastuu kaikki se raskas ja vakava, jonka Arttu hautaa kevyen kulttuurimonologinsa alle. Kirpputorilla Arttu näkee in flesh sen umpikujan, johon mihinkään tyydyttymätön pätemisen tarve voi ihmisen ja taiteilijan johtaa:
Viikonloppuna osallistuin pariin keskusteluun, joiden lähtökohtana oli erikoinen oletus: kriitikot arvioivat kaveriensa teoksia ja päälle hypettävät niitä sosiaalisessa mediassa. Nämä kaverit ovat taide-eliittiä ja sattumalta myös poikkeuksellisen hyvännäköisiä. Käsky vouhkata heidän mitättömistä teoksistaan ei silti tule suoraan kavereilta, vaan ”jostain ylempää”.
Mediapomot haluavat myydä lehtiä kriitikoiden kaverien naamoilla, ja jopa Yle on juonessa mukana. Normiviikonloppu internetissä, siis. Yhtäkään esimerkkiä ei mainittu, koska tämä ei olisi hienotunteista. Hienotunteisuuden huippu on nähtävästi koko kriitikoiden ja kulttuuritoimittajien ammattikunnan leimaaminen korruptoituneeksi.
Likainen totuus salaliiton takana on, jälleen kerran, huomattavasti tylsempi. Minua on ”jostain ylempää” ohjattu tekemään esimerkiksi alle 4000 merkin mittaisia tekstejä, mutta niiden sisältöön ei ole puututtu. Samalta taholta minulle on teroitettu, että ystävien teosten arvioiminen ei kuulu alan käytäntöihin. (Sitäkin toki alalla tapahtuu, mutta se on niin poikkeuksellista, että minun on varmaan kirjoitettava aiheesta myöhemmin, toisessa tyylirekisterissä.) Jääviyspannassa ovat myös työkaverit ja luottamustehtävien kontaktit, tosin näissä jääviys ei yleensä ole ikuisuusluonteista.
Monet ovat sitä mieltä, että kriitikon ei kuuluisi liikkua nk. taidepiireissä, vaan olla vapaa, riippumaton, analyyttinen ja mielellään anonyymi. Itse taas uskon, että tällaiseen tavoitteen jahtaaminen voi johtaa eristäytymiseen paitsi taidepiireistä, myös relevantista uudesta taiteesta. Tästä syystä taidepiirit eivät myöskään ole niin läpitunkemattomia kuin usein väitetään: ne ovat (joskus pakonomaisen) kiinnostuneita uudesta. Taidepiirit elävät uusista teoksista ja ideoista, siksi ne ovat mainettaan lähestyttävämpiä.
Taidepiirit ymmärretään väärin, jos niitä ajatellaan vain sosiaalisen erottautumisen kautta. Eivät taiteilijakontaktit johdata kriitikkoa korruptioon, vaan taiteen äärelle. Jääviys ei ole yleinen perisynti, vaan käytännöllinen asia. Se on arvioitava jokaisen tekijän kohdalla erikseen.
***
Anna Brotkinin käsikirjoittamaa Aikuiset-sarjaa olisi helppo lähestyä kuvauksena etuoikeutetusta sisäpiiristä. Taiteen parissa puuhaaviin, Kalliossa asuviin nuoriin liittyy tällainen leima, josta on toiston kautta tehty ilmassa leijaileva totuus. Kun heistä tehdään komediaa suurelle yleisölle, asetelma on valmiiksi mielessä, vaikka katsoja ei sitä allekirjoittaisikaan.
Onkin ilahduttavaa huomata, että Aikuisissa sisäpiiri on jotain epätodellisempaa ja samalla todellisempaa, siis kangastus, kulttuurinen mielikuva, joka ohjaa toimintaa mutta ei näyttäydy todellisuudessa. Yksikään sarjan hahmo ei koe edustavansa sisäpiiriä. Vaikka Arttu saa jatkuvasti apurahoja ja hulppeita työtarjouksia, hän tuntee haahuilevansa todellisen taidemaailman liepeillä epävarmana siitä, mitä haluaa sanoa ja tehdä. Hän on jättänyt Aalto-yliopiston kesken, ja pelkää että ratkaisu kostautuu, mutta hän ei myöskään haluaisi edustaa taiteen instituutioita.
Kun Arttu tai Oona (Anna Airola) sitten kohtaavat sisäpiiriä, siis kulttuurisesti merkittävinä pitämiään hahmoja, heidän reaktionsa eroavat toisistaan paljastavasti. Arttu, joka kokee uransa olevan pelissä, muuttuu varjoksi suvereenista itsestään, ei ota sisäpiiriin mitään kontaktia ja liukenee paikalta.
Oona ei ole taiteilija, mutta hänellä on taiteilijan mimeettinen lahja: hän pyrkii muuttumaan toiseksi ihmiseksi kulloisenkin ympäristön mukaan. Sisäpiirin läsnäolo tekee toimenpiteestä raskassoutuisen ja väkinäisen, kun samalla on aistittava sen (enimmäkseen kuvitteellisia) käyttäytymissääntöjä.
Kun Oona pyrkii vakuuttamaan taidenäyttelyssä kohtaamansa vanhemmat feministit tai Vallilan kallioilla näyttäytyvän poliittisen skenen siitä, että tietää tasan tarkkaan, mistä nykyään puhutaan ja mitkä sanat ovat hyväksyttäviä, harva vakuuttuu. Oona saattaa itse luulla olevansa täysin kujalla piirien jutuista, mutta todellisuudessa näin ei ole: itse tavoite (juuri oikein käyttäytyminen) on absurdi, ei sen toteutus.
Niinpä sisäpiiri, joka ei tietenkään tunnista itseään sisäpiiriksi, vaikenee hämmentyneenä. Sisäpiiriä ei ole, siksi se ei kuole koskaan.
Kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama on Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja kuuluu Kritiikki näkyy! -hankkeen johtoryhmään.