Vulvan ja binäärisen sukupuolirakennelman kulttuurihistoriaa valottava Kielletty hedelmä luottaa siihen, että puhuminen keventää mieltä. Millä tavalla tekijän näkökulma voisi olla läsnä kritiikissä? Hyvin lähelle tekijöitä menevän haastattelutyön toteuttivat Onni Härkönen ja Taisiya Kostyuk. Teksti on osa opiskelijatöiden julkaisukokonaisuutta Kritiikin uudet tavat -sarjassa.
I Viis muodollisuuksista: Helsingin Ylioppilasteatterin Kielletty hedelmä
Helsingin yliopiston Kaisa-talo alkaa hitaasti hiljentyä, kun perjantai-iltapäivä vaihtuu illaksi. Kirjaston työpisteet tyhjenevät. Lyijykynänjäljet ja pyyhekuminpurut odottavat puhdistusta vaaleilla työpöydillä. Joistakin ryhmätyötiloista kuuluu edelleen enemmän tai vähemmän kovaäänistä puheensorinaa ja nauruhelinää.
Yksi ryhmätyötiloista on kirjaston neljännen kerroksen huone 4038b. Odotamme Sulo Siikarantaa ja Maria Viitasta Olemme sopineet heidän kanssaan haastattelun Ylioppilasteatterissa esitetystä Kielletystä hedelmästä. Talvikaudella 2021-22 pyörinyt esitys perustuu ruotsalaisen sarjakuvataiteilija ja feministi Liv Strömqvistin samannimiseen sarjakuvaan.
Lähestymme tilannetta kuitenkin hieman eri vinkkelistä kuin haastatteluissa yleensä, koska tunnemme Marian ja Sulon jo entuudestaan. Haluamme luoda keskustelutilanteen, joka on mahdollisimman salliva ja rento ja josta puuttuu pönötys – kaikki ilmaisut ovat sallittuja, kaikki ajatukset ovat rikkaita eikä väärin voi nyt sanoa.
Höpöttely ja väljyys ovat myös enemmän kuin tervetulleita, eikä kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Jos Ylioppilasteatterin Kielletty hedelmä osaisi puhua, sitä esitys ehkä itsekin sanoisi.
Tarkoitus on raivata tie Kielletyn hedelmän hehkuvanpunaista säihkyvään sydämeen ja selvittää, missä valossa esityksen kaksi näyttelijää, Sulo ja Maria, näkevät harjoitteluprosessin, esityksen tematiikan ja oman työnsä. ysymykseen myös kuuluu, miten tämän tekstin kirjoittajat, Onni ja Taisiya, kaikkea edellä mainittua tulkitsevat – niin sellaisenaan kuin myös suhteessa KOM-teatterin Lou Saloméen ja Kansallisteatterin Hamletiin. Tekstin lopusta, lukija, löydät linkin audiohöpöttelyyn kokonaisuudessaan, sekä Marian suositukseen Omaa luokkaa -podcastin jaksoon, jonka lupaamme tarjoavan reilusti ajatuksen aihetta!
Jo esityksen takana seisominen vaatii tiettyä arvomaailmaa: sukupuolijärjestelmän moninäkökulmainen käsittely
Vulvan ja binäärisen sukupuolirakennelman kulttuurihistoriaa valottava Kielletty hedelmä luottaa siihen, että puhuminen keventää mieltä. Inhottavien, alaspolkevien totuuksien valopöytään iskeminen ei tarvitse tuntua ikävältä, koska maailma ja asenteet voivat edelleen muuttua.
Likainen stigma on rikottavissa, ja oma katse otettavissa sen varastaneilta takaisin.
Saarnaaminen ei Jenni Korpelan ohjauksen piiriin koskaan kuulu, mutta vulvaan liittyvä häpeä on murrettava. Suuret historian herrat ovat pitkään sanelleet, miten vulvallisten ihmisten – varsinkin naisten – tulee omaa kehoaan kannatella ja omaan seksuaalisuuteensa suhtautua. Historia on muovannut vulvasta sukuelimenä verrannollisen johonkin likaiseen, johonkin alempaan.
Kielletyn hedelmän harteilla on siis painoa tonneittain ja lopultakin on ihme, että vene ei uppoa. Sen sijaan se iloisesti purjehtii läpi myrskyn kuin myrskyn ja rakentaa kollaasimaisen tilkkutäkin kankaanpalasista karnevalistisen juhlatilan, jonka absurdiudelle saa nauraa.
Absurdius todella naurattaakin.
Esityksen aikana välillä silmissä sumenee, koska naurattaa niin paljon.
Tuntuu hyvältä nauraa.
Kuten Maria haastattelun aikana sanoo, jokaisella vulvallisella on jonkinlainen suhde omaan vulvaansa ja siksi myös Kielletyn hedelmän pyörittelemään tematiikkaan. Vulvapuheen äärelle katsoja kuin katsoja – vulvallinen tai ei-vulvallinen – rentoutuu, koska esitys ei synkistele, eikä soimaa, vaan leikkii ja roiskii ronskisti. Monet asiat ovat tässä maailmassa systemaattisen vinoutuneita, mutta ehkä nauraminen pystyy auttamaan niiden suoristamisessa.
Kielletyn hedelmän ottaminen osaksi Suomen suurimman ylioppilasteatterin ohjelmistoa on tärkeä valinta, kuten Maria kiteyttääkin: ”Jo esityksen takana seisominen vaatii tiettyä arvomaailmaa.”
YT:n syksyn 2021 hakuvaiheessa ollaan jo tiedetty, mitä seuraavalta esitykseltä odotetaan tai mitä sen halutaan käsittelevän. Ylioppilasteatterin ennakkotehtäviin ja valintakokeisiin sisällytettiinkin jo otteita suoraan Strömqvistin tekstistä. Ylioppilasteatterille on siis tänä vuonna hakuprosessin rakenteen vuoksi päätynyt jäseniä, jotka ovat kiinnostuneita feministisistä taiteista ja Strömqvistin harjoittamasta dekonstruktiivisesta, historian merkittävien herrojen ajatusten ja tapahtumien kaanonin kyseenalaistavasta luennasta.
Se myös viestii Ylioppilasteatterin arvoista. Suomen ammattiteatterissa sukupuolen moninaisuutta, binäärisen sukupuolijärjestelmän konstruktiota sekä intersektionalisuutta ja queer-teemoja on käsitelty lähinnä melko kapeasta, heterosta cis-näkökulmasta käsin. Empaattisen katseensa vuoksi tämä näkökulma voikin auttaa purkamaan stigmoja, mutta se on silti usein huomaamattaan sisällöissään ja näkökulmissaan toiseuttava.
Strömqvistin alkuperäisteksti ja sarjakuvan runkoa melko tarkkasti iteroiva Jenni Korpelan, Elena Rekolan ja Reetta Kinnarisen sovitus ovat kuitenkin niin syviä ja ottavat huomioon niin paljon tapahtumia, hetkiä, materiaalia ja puheita, ettei Kielletyn hedelmän näkökulmaa voi koskaan kutsua kapeaksi. Esityksen dramaturgia tulvii ideoita, ajatuksia, historiallisesti merkittäviä hetkiä ja niissä mukana olleita henkilöitä ja kasaa ne yhteen räävittömäksi farssiksi, joka on kaikessa anteeksipyytelemättömyydessään raikas ja paikoitellen kaikessa absurdiudessaan niin osuvan kamala, että naurujen lomassa kurkkuun isketyt palat saavat yleisön välillä yskimään.
Kiellettyä hedelmää täytyy siis sulatella, koska se ei tarjoa yleisölleen mitään valmista mallia, jonka avulla esityksen tapahtumia ja teemoja käsittää tai käsitellä. Faktat kuin faktat isketään pöytään ja on yleisö saa itse leipoa niistä päässään juuri sen makuisen mansikkakakun, joka itselle maistuu.
Etenevän esityksen rytmi löytyi kokeillen
Puhumme luottamuksesta ja esityksen soljuvuuden syntymisestä.
Ei minkään esityksen – varsinkaan sellaisen, joka haluaa puhutella ja kertoa yleisölle niinkin paljon kuin Kielletty hedelmä – pinnalla pysyminen ole itseisarvo tai itsestäänselvyys. Maria ja Sulo palaavat keskustelun aikana toistuvasti siihen, miten kollektiivista työryhmän työskentely on ollut, ja miten maaliin ollaan ylipäätään päästy.
Keskustelussamme korostuu työryhmän keskinäinen, jatkuva luottamus muiden ja omaan työhön harjoittelukauden aikana. Vaikeiden aihekokonaisuuksien äärelle pysähdytään aina, kun on tarpeen, mutta muuten asioita saa hoidettua ja esitystä edistettyä vain roiskimalla. Vasta myöhemmin voi tarkkailla, miltä moniväriset roiskeet esityksen kokonaiskuvassa näyttävät. Tunteiden tuulettaminen on myös olennainen osa ryhmässä tekemistä, ja se saavutetaan vain avoimuudella. Esityskauden jälkeisessä, työryhmän sisäisessä anonyymissa palautteessa onkin Sulon ja Marian mukaan korostunut avoimuus ja luottamus koko ryhmän kesken. Se kielii onnistuneesta ja turvallisesta yhteisestä tekemisestä.
On helppoa huomata, kun jokin esitys ei solju luontevasti tai kun se tökkii.
Sujuva eteneminen ei Kielletyn hedelmän tapauksessa ole syntynyt automaattisesti, vaan sitä on viilattu ja terävöitetty toiston ja kokeilemisen avulla niin kauan, että tavoitteet ovat täyttyneet. Sulon ja Marian mukaan monet asiat ovatkin loksahtaneet vasta esityskaudella kohdilleen: työryhmä omaksui jo aikaisin prosessissa harjoittelukäyttöönsä devising-menetelmän, jonka avulla yhteisestä tekemisestä ja tekstipohjaisesta harjoittelusta on muodostunut hedelmällinen ja rakentava rutiini. Korpela on ohjaustyössään asettanut Ylioppilasteatterin Kielletyn hedelmän maailmalle raamit, jossa se sijaitsee, ja luonut rytmin, jonka tahtiin se liikkuu. Raamien sisällä ja rytmin tahtiin ovat näyttelijät ja muut taiteilijat saaneet luoda ja kokeilla, tarjoilla ja ehdottaa vapaasti.
Sen esityksessä huomaa. Esiintyjillä on selkeästi koko kahden ja puolen tunnin keston ajan valtavan hauskaa.Se helpottaa esityksestä nauttimista yleisön osalta. Jos joskus joku esiintyjistä rytmistä tipahtaa tai pokkansa menettää, se ei mitään haittaa – laiva jatkaa käyntiään ja aina mennään eteenpäin. Sulo ja Maria molemmat monta kertaa keskustelun aikana alleviivaavatkin: “Uudelleenratkominen ja intuitiolla eteneminen on hedelmällistä ja hauskaa!”
Lukekaa faijat se sarjakuva, vulvapuhe kehittyy!
Kun höpöttelyn lomassa keskustelemme inklusiivisuudesta, Sulo ja Maria kertovat monen katsojan varmasti tienneen, mitä on luvassa. Pelkästään Strömqvistin nimen, suositun sarjakuvateoksen ja Ylioppilasteatterin esitysversion saaneen mediajulkisuuden perusteella on tieto Kielletystä hedelmästä valunut laajemmalle kuin ylioppilasteattereiden esitykset yleensä. Keveys ja nauraminen avaat Kielletyn hedelmän teemoja ja mahdollistavat jokaiselle yleisön jäsenelle katsomiskokemuksen, joka on lempeä, hyväksyvä, ymmärtävä ja leikkiinsä kutsuva.
Nauramme hetken sille, mitä tässä nyt esityksen tuhansista asioista toisi tärkeimpinä ja alleviivatuimpina esiin. Sulo alleviivaa kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän konstruktiivista, päälleliimattua luonnetta ja Maria puolestaan esimerkiksi kuukautisten ja vulvallisten ihmisten sairauksista muodostuneiden tabujen keskeneräistä nostamista osaksi arkipuhetta. Vaikka Kielletty hedelmä siis selkeästi puhuu paljon, ovat Sulon ja Marian mainitsemat pointit sen ytimessä.
Esityksen arvot puhuvat puolestaan, eivätkä ne ole piiloonommeltuja – päinvastoin.
On esitystä katsomassa varmaan heitäkin, joille on ollut epäselvää, miten päin esityksen jälkeen olla. Hämmennys ja hölmistyneisyys ovat sallittuja tunteita ja vulvapuheen kehityksen kautta varmasti jopa hedelmällisiä. Esitys kuitenkin kutsuu ratkomaan näitä tunteita, vaikka keskustelemalla asiasta ratikkamatkalla kotiin teatteriseuran kanssa tai lainaamalla Strömqvistin sarjakuvan kirjastosta.
Maria ja Sulo yhteen ääneen kehottavat niitä faijoja ja muita, joilla saattaa esityksen jälkeen kasvaa harmaita hiuksia: “Lukekaa se sarjakuva!”
Arvonanto kritiikille tuottaa uudistumista
Keskustelumme tavoitteena on rikkoa taiteilijan ja siitä kirjoittavien välisiä hierarkisia suhteita ja muodostaa dynaamista, dialogista kirjoitusta taiteesta. Kritiikon omien tulkintojen ja analyysien lisäksi otetaan huomioon myös taiteentekijöiden tulokulmat. Katseen alaisena on, minne kritiikki voi tällaisenaan, näillä rahallisilla resursseilla laajeta – voiko minnekään?
Rahoituksen vähyys automaattisesti supistaa taidekritiikkiä ja kulttuurijournalismia usein vain alan sisällä pyöriväksi, kuihtumisen vaarassa olevaksi olennoksi. Ongelmat kritiikin rahoituksessa alkavat olla niin kauaskantoisia, että on vaikea enää edes tunnistaa, mistä alan vähäinen arvostus johtuu.
Ratkaisuehdotuksia kuitenkin on mahdollista vielä kehitellä ja ehdottaa – tämä haastattelu ja sen pohjalta ponnistettu kirjoitus on niistä yksi! Keskustelevuus on puhdistavaa ja ideoiden pallottelu taiteilijoiden ja taiteesta kirjoittavien välillä ihanaa ja parhaimmassa tapauksessa valtavan rakentavaa, jokaiselle keskusteluun osallistuvalle osapuolelle.
Kritiikki – ja taiteiden tutkimus – uudistuu, silloin kun osoitamme sille arvon – eikö olisi sille jo aika?
II Kielletty hedelmä suhteessa KOM-teatterin Lou Saloméen ja Kansallisteatterin Hamletiin
Ylioppilasteatterin Kielletty hedelmä tarjoaa ajankohtaisen feministisen ja dekonstruktiivisen näkökulman historian tapahtumiin. Kulttuurissa ja taiteessa puretaan patriarkaalista historiankirjoitusta laajemminkin, ja tähän tarpeeseen vastaavat juuri Kielletyn hedelmän tapaiset esitykset.
Koska Kielletty hedelmä sulautuu nykypäivän taiteen kaanoniin niin herkullisesti , vertailemme sitä parin muun viime kuukausina pinnalle noussen teoksen kanssa. Koska haastattelimme Kielletyn hedelmän työryhmän jäseniä, on meillä kriitikkoina tähän kyseiseen produktioon myös laajempi näkemys ja tiedollinen tulokulma. Näkökulmamme vertailun kohteena oleviin produktioihin on siis erilainen.
Historiankirjoituksen uudistamista: KOM-teatterin Lou Salomé
KOM-teatterin Lou Salomé sai ensi-iltansa 24.9.2021. Riikka Oksasen ohjaama, Aina Bergrothin tekstiin perustuva näytelmä on leikkisä ja näyttävä spektaakkeli ” oman identiteetin haltuunotosta, tilan raivaamisesta ja läpi elämän kulkevasta intohimoisesta suhtautumisesta työhön ja elämään.” Värikäs esitys tuo esille tarinan tärkeästä filosofian historian henkilöstä, esityksen nimikkohenkilöstä Salomésta itsestään, joka on vahvasti vaikuttanut filosofian ja psykoanalyysin kaanoniin, mutta jonka nimeä ei enää muisteta ja josta ei historiassa kirjoiteta.
Lou Saloméssa ja Kielletyssä hedelmässä löytyy samanlaisuuksia miltei jokaiselta tasolta. Esitysten jaetut teemat ovat ajankohtaisia: naisten historiallisesti murretun aseman pintaan nostaminen sekä seksuaalisuuden käsittely ovat molempien esitysten keskiössä. Esitykset yhtälailla kaivavat taskuistaan yleisölle paljon uutta informaatiota, mutta tekevät sen kevyesti, huumorin keinoin, eivätkä tunnu saarnaavilta. Molemmissa esityksissä historiaan vaikuttaneet miehet kuvataan karikatyyrimaisesti ja näyttelijät itse pilkkaavat roolihahmojaan. Hauskana kuriositeettina molemmissa esityksissä Sigmund Freud esiintyy koomisesti kritisoituna hahmona, jolle on lupa nauraa.
Teosten välisessä näyttelijäntyössä on myös samankaltaisuuksia. kaikilla näyttelijöillä on monta roolia, joiden välillä heidän pitää hyppiä: Lou Saloméssa päähenkilöä ja narraattoria näyttelee taitavasti Vilma Melasniemi yksin, Kielletyssä hedelmässä kertojat puolestaan vaihtuvat jokaisen episodin jälkeen. Esityksissä on kuitenkin selkeä kertoja, joka ohjaa katsojaa koko ajan eteenpäin. Kertojat keskustelevat yleisön kanssa ja kertovat, mitä menneisyydessä oikeasti tapahtui.
Myös esitysten skenografiat ja visuaaliseet ilmeet ovat häikäisevän samankaltaiset: värikkäät ja runsaat lavasteet Lou Saloméssa ja etenkin puvustus Kielletyssä hedelmässä tekevät kaoottisista kokonaisuuksista ehyitä. Molempien esityksistä lavasteista löytyy freudilaiseen tapaan fallisia ja vulvamaisia yksityiskohtia, jotka sopivat esitysten tematiikkaan – kukkien runsaus molemmissa esityksissä on silmiinpistävän kaunis yksityiskohta. Ne toimivat hienona metaforina naiseudelle ja uudelleensyntymiselle.
Eroavaisuuksia esityksistä myös löytyy, varsinkin rakenteesta. Lou Salomé on selkeä elämäntarina, jonka katsominen tuntuu omaelämäkerran lukemiselta. Vaikka lavalla tapahtuukin paljon kaikkea, se tapahtuu aina jäsennellysti. Katsoja on kuitenkin tapahtumista vieraantunut, ja vaikka Loun monologit muistuttavat suoraa puhetta katsojalle , on raja lavan ja yleisön välillä kaikessa etäännyttävyydessään huomattava. Kielletyssä hedelmän rakenne on sen sijaan luentomaisen sarjakuvamainen, jossa katsoja otetaan reippaasti mukaan esityksen leikkiin.
Kuka teatterissa näkyy ja puhuu? Ja miten? Keskustelu inklusiivisuudesta: Kansallisteatterin Hamlet
Tällä hetkellä on kentällä käynnissä oleellinen keskustelu inklusiivisuudesta ja representaatiosta teatterissa. Kuka saa äänivaltaa, kuka esittää ketäkin ja millä keinoin? Millä tavalla vähemmistöjen representaatio onnistuu luontevasti ja tasavertaisesti?
Keskustelussa mukana on ollut Kansallisteatterin Hamlet, joka markkinoinnissaan lupaa kääntämään shakespearelaisen maailman ylösalaisin. Samuli Reunasen ohjaama ja Aina Bergrothin sovittama spektaakkeli pyrkii tuomaan Hamletin samaistuttavaksi nykynuorisolle ja tekemään vaikutuksen. Markkinoinnissa kerrotaankin, että Fanni Noroilan Ofelia nostetaan Hamletin tasolle, hänestä tulevan kokovaltainen, oman äänensä ja katseensa hyppysissään pitävä ja oman valtansa tiedostava hahmo.
Reunasen sovitus onkin rohkea ja tapahtumatäyteinen siinä missä Olavi Uusivirran Hamlet on hurmaava ja karismaattinen. Kielletyn hedelmän tavoin on myös Reunasen Hamlet runsaan spektaakkelimainen, josta oivana esimerkkinä toimii molemmissa esityksissä kuultava Britney Spears ja muut kutkuttavat populaarimusiikin hykelmät.
Onkin virkistävää nähdä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä näin äänekäs spektaakkeli, joka pyrkii tuomaan vähemmistöihin kuuluvia hahmoja esille. Esityksen jälkeen saattaa katsojalle jäädä kuitenkin olo, että produktion inklusiivisuus on performatiivista. Siinä missä Kielletyssä hedelmässä on selkeä näkökulma, jonka mukaan luonnollinen inklusiivisuuden tunto on tarttunut, Hamletissa se tuntuu osittain pakotetulta ja näennäiseltä. Odotukset ovat korkealla, koska esitys itse povaa nostavansa queerhahmoja ja feminististä näkökulmaa keskiöön, mutta eipysty lunastamaan omia lupauksiaan. Toki on myös ymmärrettävää, että Hamlet on jo valmiiksi dramaturgisesti / audiovisuaalisesti niin tuhti paketti, ettei se pysty syventymään kaikkeen. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että esityksen tärkeimmät aiheet ja temaattiset päämäärät jäävät musiikin, lavasteiden ja mielipuolisen huutamisen alle.
Toisaalta, olisiko kyseessä Hamlet ollenkaan, jos esityksen loppupuolella eivät kaikki lavalla nähdyt henkilöhahmot sekoaisi täydellisesti ja yhtyisi kakofoniseen huutokuoroon?
Tässä ajassa on tärkeää liittyä omalla taiteella ajankohtaiseen keskusteluun ja olla aktiivisesti inklusiivinen. Jos inklusiivisuus tapahtuu kuitenkin vain trendin takia tai representaatiota luodaan aina pelkästään valkoisen cis-miehen näkökulmasta, tuntuu se hieman teennäiseltä. Performatiivinen representaatio ja queerbaiting (eli vihjaus potentiaaliseen queer-representaatioon, esimerkiksi romanssiin, joka jää kuitenkin toteutumatta) ovat edelleen merkittäviä ongelmakohtia taiteen dialogissa, joita on syytä pyrkiä näivettämään.
Tämän vuoksi mielestämme on tärkeää ylläpitää nimenomaan aktiivista keskustelua taiteilijoiden, taiteiden tutkijoiden ja yleisön välillä. Tähän vuorovaikutukseen on vuosien varrelta syöpyneet selkeät hierarkiat, jotka eivät enää palvele uutta taiteentekemisen tai -tutkimisen sukupolvea.
Ratkaisematta kuitenkin jää, miten kaikki osapuolet pysyisivät dialogissa mukana ja miten emme sivuuttaisi keskustelusta ketään.
*
Voisimme pohtia loputtomiin, miten nykypäivän inkluusioon ja representaatioon liittyvä keskustelu näkyy suomalaisten teattereiden näyttämöillä: Mitä otetaan huomioon nyt, muttei otettu vielä muutama vuosi sitten? Miten näiden kolmen esityksen päämäärät ja representaatiot eroavat toisistaan – onko joku näistä tavoista oikeampi. Vai toinen lopulta sittenkään huonompi? Mitä oikeanlainen inkluusio edes todella tarkoittaa?
Koemme, että jokaisen alalla toimivan täytyy olla valmis käymään näistä aiheista keskustelua, eikä sivuuttaa ketään keskustelun piiristä pois Voimme oppia toisiltamme huimaavan paljon uutta.
Onni ja Taisiya haastattelevat Maria Viitasta ja Sulo Siikarantaa.
Marian Omaa luokkaa -pocast-suositus liittyen kritiikin elitistisyyteen.
Kielletty hedelmä. Ylioppilasteatteri, 11.12.2021-11.3.2022. Alkuperäisteos: Liv Strömquist. Suomennos: Helena Kulmala. Dramatisointi: Jenni Korpela, Elena Rekola ja Reetta Kinnarinen. Ohjaus: Jenni Korpela. Näyttämöllä: Oskari Eskola, Roope Kovalainen, Heidi Lalli, Miika Luukko, Linda Manelius, Suvi Mäkinen, Tiina Romppainen, Clarissa Rosi, Sulo Siikaranta, Netta Simola, Velma Tiusanen, Fanni Vihersaari ja Maria Viitanen.
Lou Salomé. KOM-teatteri, 24.9.-11.12.2021. Näytelmäkirjailija Aina Bergroth. Ohjaus Riikka Oksanen. Näyttämöllä: Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Miiko Toiviainen, Eva Louhivuori.
Hamlet. Kansallisteatteri. Teksti: William Shakespeare. Suom. Matti Rossi. Sovitus: Aina Bergroth, Samuli Reunanen. Ohjaus: Samuli Reunanen. Näyttämöllä: Ola Blick, Karlo Haapiainen, Aleksi Holkko, Timo Kämäräinen, Esa-Matti Long, Fanni Noroila, Paula Siimes, Timo Tuominen, Olavi Uusivirta, Matti Uusivirta.
Kritiikin uudet tavat on Kritiikki näkyy! -hankkeen uusia kritiikin muotoja ehdottava osa-alue. Nyt julkaistavat työt ovat valmistuneet Helsingin yliopiston teatteritieteen kritiikkikurssilla kevään 2022 aikana. Kurssia ohjasi Katri Tanskanen.