Teatteri Takomon Kipeä esitys kutsuu käsittelemään kroonista kipua. Puhekielisen dialogikritiikin toteuttuvat Nelly Hakkarainen ja Aida Piirainen. Teksti on osa Kritiikin uudet tavat -sarjaa.
NELLY: Oltiin katsomassa Kipeää esitystä Takomolla 02.04.2022, mutta päätettiin käydä esityksen jälkeinen keskustelu näin kirjallisesti dialogimuodossa. Oli vaikea pidätellä, että ei heti esityksen jälkeen alettu purkamaan kokemusta.
Kipeä esitys on Julia Lappalaisen, Ella Mettäsen ja Antti Lehtisen kollektiivisesti käsikirjoittama ja esittämä teos. Tragikoomisessa esityksessä kulkee lomittain yhteiskunnan, ja toisaalta teatterin vaatimukset toimintakyvystä. Siinä on läsnä myös dokumentaarinen ote. Lappalainen ja Mettänen kamppailevat itse arjessa kivun kanssa. Lisäksi esityksessä kuultiin pätkiä kipukroonikkojen, CP-vammaisten ja terveydenhuollon haastatteluista. Esitys oli siis varsin moniääninen.
Hauska sattuma: luin vasta esityksen jälkeen käsiohjelmasta, että työryhmä oli käyttänyt työskentelyn pohjana Critical Response Process -metodia, jossa palautteenanto tapahtuu dialogisesti kysymysten ja vastausten sarjana. Olemme tästä tietämättöminä valinneet kirjoittaa kritiikkiä dialogissa, esityksen kokijoina ja katsojina toisillemme kysymyksiä esittäen, hyväksyen sen, että saatamme olla asioista myös eri mieltä.
Esitys kroonisesta kivusta ei aiheena ollut järin kutsuva. Ajattelin kuitenkin, että siitä voisi aueta mielenkiintoisia keskusteluja. Jokainen varmaan pystyy jollain tavalla samaistumaan kipuun, vaikka ei kipukroonikko olisikaan. Olin myös kiinnostunut siitä, tarjoaisiko esitys jonkinlaista uutta kokemuksellista tietoa kroonisesta kivusta, lisäisikö se empatiaa.
AIDA: Kiva päästä purkammaan esityskokemusta siun kanssa!
Mainihit, että krooninen kipu ei aiheena ollut kovin kutsuva, minkä kyllä itekkin allekirjoitan. Kuitenkin ite esitys oli miusta hyvin helposti lähestyttävä. Se toivotti katsojan osaksi ommaa keppeen kirpaisevaa maailmaansa. Vakavasta aiheestaan huolimatta teoksen tunnelma oli miusta lempee.
Esityksen perusasetelma oli metateatterillinen tilanne, jossa esiintyjät valmistivat, kommentoivat ja esittivät esitystä. Jokaisella esiintyjällä oli oma esiintyjähahmo tai alter ego. Näyttämöllä meitä viihyttivät Hype (Ella Mettänen), Rage (Julia Lappalainen) ja Depis (Antti Autio), jotka jutustelivat rennosti yleisön kanssa. Hyö näyttelivät meille muun muassa Talvikin fiktiivisen kertomuksen kroonisen kivun kanssa elämisestä sekä tulkinnan Frida Kahlon ja Virginia Woolfin välisestä kohtaamisesta. Nää fiktiivisyyen tasot limittyivät esityksen rakenteessa dokumentaaristen nauhoitteiden kanssa.
Minnuu kiinnostaiskin kuulla, miten sie koit tän esityksen rakenteen?
NELLY: Mun mielestä esityksen dramaturginen asetelma, joka yhdisti henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen oli lähtökohtana kiinnostava. Aiheen henkilökohtainen käsittely jäi tosin hyvin yleiselle tasolle. Näyttelijähahmot nosti esiin enemmänkin erilaisia suhtautumistapoja kipuun kuin rakensi syviä henkilöhahmoja.
Välillä oli katsojana vähän vaikea pysyä perässä, missä nyt mennään, kun tasoja ja ääniä oli niin paljon. Tämä johtuu varmaan siitä kollektiivisesta työtavasta, että esityksessä ei ollut ohjaajaa, vaan työryhmän kaikki ideat on saaneet rönsyillä ja kukoistaa.
Esimerkiksi Frida Kahlon ja Virginia Woolfin yhtäkkinen ilmaantuminen näyttämölle oli yllätys. Ehkä sen kohtauksen tarkoitus oli kommentoida osaltaan kysymystä, jos kipu olisi taideteos niin millainen se olisi? Tai purkaa kärsivän taiteilijuuden myyttiä, tai sitä, että kivusta pitäisi tehdä joku herooinen selviytymistarina.
AIDA: Onpa kiinnostavvaa, ite en nimittäin kokenu esityksen dramaturgiaa vaikeesti seurattavaksi, vaikka kyllä mie ymmärrän mistä tämmönen kokemus kumpuaa. Miusta teoksen moniääninen, limittyvän lomittuva sillisalaattimainen dramaturgia oli nimenommaan osa teoksen viehätystä ja sanomaa.
Teos antoi monia näkökulmia aiheeseen: niin fiktiivisiä kuin todellisiakin, koomisia ja vakavia, symbolisia ja konkreettisia. Tän moniäänisyyen kautta pyrittiin kurottammaan kohti hyvin subjektiivisesti koettua kipua ja toisaalta sitä ympäröiviä yhteiskunnallisia ongelmia. Teos ei tarjonnut valmiiksi pureskeltuja näkemyksiä. Miusta just leikkisä materiaalien yhistäminen ja limittäminen loi yhteyksiä materiaalien välille ja voimisti niitten sanomaa samalla jättäen esityksen merkitykset avoimiksi.
Tää monitasoinen dramaturgia heijastu myös esityksen skenografiaan (Henri Tuulasjärvi), joka ei tarjonnut yhtä yhtenäistä kuvaa tai tulkintakehystä esitykselle. Näyttämöllä nähtiin fyysisestikkin lähinnä erilaisia materiaaleja: pehmeä patja, tyynyjä, harsoja, projisointipinta, kettinkiä, valtava lankakerä ja niin eespäin. Nää materiaalit taipuivat monneen tarkoitukseen ja synnyttivät erilaisia mielikuvia, mutta ne ei koskaan pelkistyneet yheksi yhtenäiseksi kokonaisuueksi.
***
NELLY: Asiasta toiseen, miten koit teoksen huumorin?
AIDA: Miusta huumorilla oli tärkee asema teoksen kokonaisuuessa ja se teki esityksestä lähestyttävämmän. Huumorissa piili miusta paljon kritiikkiä, mutta samalla se myös näyttäyty selviytymismetodina: eihän kivusta pääse yli eikä ympäri, joten välillä sillekkin on naurettava.
Mieleenpainuvin oli vertaistukiryhmän motto “ei haittaa”, jota ylleisökin pääsi yhteen äänneen ruumiillistammaan. Taustalla on tapa sannoo lapsille ei haittaa, kun heihin sattuu. Hokema oli täynnä ironiaa ja kritiikkiä: kyllä se nimittäin ussein haittaa. Samalla hokema kuitenkin sisälsi myös lempeen viestin siitä, että tosiaan ei haittaa, jos sattuu, hyväksymme siut silti juuri tuollaisena.
Entä mitä ajatuksia huumori siussa herätti?
NELLY: Aluksi, kun näyttelijät esittäytyivät Hypeksi, Rageksi ja Depikseksi eli Extreme Buubsoneiksi, olin ihan että voi ei, minkälainen esitys tästä onkaan tulossa. Mutta täytyy myöntää, että pikkuhiljaa lämpesin huumorille. Koin sen, niinku sanoit, selviytymisen muotona.
Huumori oli jotenkin koskettavan inhimillistä, kuten juuri tuo yleisön osallistaminen “ei haittaa” hokemaan. Muutenkin yleisö oli jotenkin tosi avoinna, harvoin oon ollut tragikomediassa jossa yleisö samalla tavalla nauraa höröttäisi ja nyyhkisi mukana. Esitys onnistui luomaan turvallisen ja sallivan tilan myös yleisön reaktioille.
AIDA: Joo miulla oli ihan samanlainen kokemus! Huumori teki esitystilanteesta rennon ja avoimen jakamisen tilan. Se yhisti ylleisöö ja katsojia.
Mainihitkin Hypen, Ragen ja Depiksen hahmoista. Minnuu kiinnostas kuulla, miten koit niitten merkityksen esityksessä? Hahmot toivat esitykseen just tätä rentoutta, mutta karikatyyrimäisen essiintymisen syvempi merkitys jäi askarruttammaan minnuu.
Lopussa hahmojen naivilta kuullostavat toteamukset esimerkiksi siitä, miten oma kipu pittää hyväksyä ja kuinka voisimme luoda sallivamppaa kulttuuria, töksähtivät miun korvaan. Kohtaukset muuttuivat kiusallisen osoitteleviksi ja opetusnäytelmämäisiksi, ja muuten tutkiskeleva ja moniääninen teos lässähti hetkellisesti ainakin omissa silmissä.
NELLY: Mä tulkitsin, että Hype, Rage ja Depis olisi karikatyyrejä siitä, millaisia suhtautumistapoja kipuun kliseisesti hahmotetaan. Siis niinku yksilön ulkopuolelta tulevia oletuksia siitä miten ihmisen ajatellaan kipuun tai sairauteen reagoivan. Lopussa Depis ei halunnut, että häntä kutsutaan Depikseksi vaan halusi määritellä itsensä uudella nimellä.
Mietin myös Extreme Buubsonien viittausta Extreme Duudsoneihin, jotka on tehnyt itsensä satuttamisesta viihdettä. Olisiko tässä joku linkki näyttelijän työhön ja siihen, miten näyttelijän kehon ajatellaan täytyvän pystyä mihin vaan.
Aattelin, että nuo mainitsemasi lausahdukset esimerkiksi oman kivun hyväksymisestä ja muut latteudet toivat esiin enemmänkin sellasta yleistä suhtautumista kipuun, että sitä yritetään painaa villaisella, kivusta halutaan nimenomaan tehdä henkilökohtainen ongelma, eikä sille yhteiskunnassa haluta antaa tilaa. Mua ei häirinnyt tämä kohta, koska nämä hahmothan olivat alusta alkaen karikatyyrejä.
AIDA: Juu, miustakin kyllä pääpiirteissään hahmot toimivat juurikin tuomalla koomisesti essiin esimerkiksi halluu peitellä ommaa kippuu sekä erityisesti just tuota näyttelijöihin kohistuvvaa vaatimusta fyysisestä pystyvyyestä. Tää olikin miusta hirveen kiinnostavvaa ja tärkkeetä pohdintaa. Kun näyttelijäntyötä tehhään ruumiilla, niin siihen kohistuu erityisiä vaatimuksia pystyvyyestä.
Teoksessa pohittiin myös sitä, voiko pystyvä ruumis kuitenkaan kunnolla saavuttaa kykenemättömän ruumiin kokemusta ja näin esittää sitä. Teos siis haastoi ajatusta, että pystyvä ruumis olisi kuin tyhjä taulu, josta voijaan muokata mitä vaan. Näin siis sivuttiin myös kysymystä siitä, kuka saa ja kenen tulisi esittää ketäkin.
Ihanaa, että jaoit tän ajatuksen Extreme Duudsoneista. En ollut ite pysähtynyt miettimään nimmee, mutta tuohan on selkeä viite esityksessäkin nähtävään esiintyjien oman kehon ruoskintaan.
***
NELLY: Entä miten teoksen dokumentaarinen ote sun mielestä toimi?
AIDA: Miusta dokumentaariset haastattelunauhoitusten pätkät oli esityksessä yksi vaikuttavimmista elementeistä. Ne sito esityksen voimakkaasti todellisuuteen ja todellisiin ihmisiin aitoine ja arkisine kokemuksineen. Äänitteet tuli tosi lähelle katsojjaa ja koskettivat ainakin minnuu.
Oli onnistunut ratkaisu soittaa materiaali suoraan haastattelunauhoitteilta ja antaa niissä kuulluu materiaalin raakuus: nauhoitteet ei ollu siloteltuja studioäänitteitä vaan aitoja tutkimusnauhoitteita, joissa kuului todellisten kipukroonikoien äänet. Tää oli tyylillisesti vaikuttavaa ja lisäsi aitouen tunnetta. Harmillisesti vaan välillä puheesta oli vaikkeeta saaha selvää.
Samaistuttava oli esimerkiksi yhen haastateltavan pohinta siitä, että meillä on vahva usko lääkäreihin ja sairaaloihin, että kun sinne päässee niin kaikki selviää ja parannee. Sitten onkin shokki, jos niin ei käykkään. Muistan ite pelästynneeni ihan saman oivalluksen eessä. Tää nosti hienosti esille sen illuusion mikä meillä on omasta kaikkivoipaisuuesta ja ruumiista jopa jonkinlaisena konneena, jonka voi aina korjata.
NELLY: Niinpä, se muistutti ihmiskehon kompleksisuudesta, aina kivulle ei edes löydy diagnoosia. Mua järkytti myös ajatus siitä, miten vaikea apua voi olla saada. “Hyvinvointiyhteiskunta” pompottelee kipupotilasta lääkäriltä toiselle. Tuli sellainen turhautunut olo päähenkilön puolesta, ite en kyllä jaksais todistella kipujani kerta toisensa jälkeen. Esityksessä Talvikki sitten sai loppujen lopuksi masennuslääkkeet selkäkipuihinsa.
AIDA: Tuo vaikutti myös minnuun vahvasti. Tää yksilön turhauttava pompottelu tuli esille myös, kun kuvailtiin työelämään liittyviä vaikeuksia saaha osatyökyvyttömyyseläkettä. Kohtauksessa henkilöt vuoronperrään makasivat lattialla ja nousivat seisoen puolustammaan itteensä: enkö saisi tehä töitä vaikka en pystykkään ennää kaikkeen? Musiikin tahdittama rytmikäs liike ja esiintyjien aina vain sinnikäs ylösnouseminen loivat hengästyttävän tunteen byrokratiaa vastaan taistelemisesta.
Esitys oli itseasiassa tosi poliittinen, mikä vähän yllätti minnuu. Kritiikkiä kohistettiin niin terveydenhuollon rakenteellisiin ongelmiin, kuin työelämänkin joustamattomuuteen sekä yleisempään arvomaailmaan, jossa terveys ja pystyvyys on kaikessa toiminnassa normi ja ussein myös osallistumisen ehto.
Tää dokumentaarisen materiaalin käyttö ja yhteiskunnan rakenteellisten epäkohtien esille nostaminen liittää teoksen poliittisen dokumenttiteatterin perinteeseen. Mieleen nousee vertailukohtana esimerkiksi Susanna Kuparisen teokset.
Erona on toki se, että tässä esityksessä dokumentaarisuus on vain yksi näkökulma fiktiivisten näkökulmien rinnalla. Poliittisuuen rinnalla kulkeekin jatkuvasti myös henkilökohtaisempi yksilön kokemuksiin pureutuva taso.
NELLY: Joo, esitys sai ajattelemaan nykyistä terveydenhuollon tilaa nimenomaan systeemin tasolla. Ei se ole yksittäisten lääkäreiden tai hoitajien vika, että syvällistä hoitosuhdetta potilaaseen ei ehditä muodostaa. Sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien työtaakka on usein jotain ihan epäinhimillistä ja mun mielestä tilannetta voisi edesauttaa ensi kädessä hoitajien työoloja ja palkkausta parantamalla.
Jos ne, joiden tehtävä on auttaa muita on ite ihan rikki ja loppuunpalamisen partaalla, eikä edes saa työstään korvausta, jolla tulisi toimeen, niin miten tämän yhteiskunnan olis tarkoitus pysyä pystyssä pidemmän päälle.
***
AIDA: Joo tää oli kyllä tässäkin mielessä tosi ajankohtainen esitys. Entä miten sie koit esityksen ilmentävän ite kivun kokemusta?
NELLY: Vähän yllätti se että kivun käsittely oli esityksessä oikeastaan aika epäsuoraa ja yleismaailmallista. Kipu ei kohdistunut mihinkään, sen syitä ei avattu. Mikään sairaskertomus tää teos siis ei ollut, onneksi.
Mulle näyttämöllä olevat materiaalit loi vahvoja kehollisia assosiaatiota siitä miltä kipu tuntuu. Oli rikkirevittyä harsoa, josta tuli mieleen kivun repimät kudokset ja kalisevaa kahleketjua. Kontrastina oli pehmeitä elementtejä, näyttelijät kantoivat mukanaan pitkulaista tyynyä ja valtavaa vaaleanpunaista lankakerää.
Kipu voi tuntuu just siltä, että haluu vuorata itsensä jollain pehmeällä ja käpertyä. Yleisölle annettiin myös mahdollisuus siirtyä lojumaan mukavampaan asentoon, mikä oli mun mielestä kiva ajatus. Kipu tai epämukavuus on yleensä jotain, mikä julkisessa tilassa pitäisi piilottaa.
AIDA: Miustakin ite kivun kokemus jäi välillä syrjään. Sitä ei usseinkaan välitetty yleisölle niinkkään tekstin tai kohtausten sisällön kautta vaan just skenografian, musiikin (Antti Autio) ja näyttelijöien elleiden kautta.
Itelle jäi erityisesti mieleen siun mainihtemat harsot, jotka verhosi muun muassa mikrofoneja ja kangasta, jolle heijastettiin kuvvaa. Mie puolestani tulkihin, että harso kuvasti kippuu, joka muodostaa ikkään kuin sumuverhon maailman ja kokijan välille ja hämärtää aistihavaintoja. Myös musiikin jyske muistutti sykkivästä kivusta.
Kiinnostavvaa oli just tuo, että lopulta skenografia ei muodostunut kuitenkaan epämiellyttäväksi vaan juurikin lempeeksi ja pehmeeksi, ikkään kuin myötätunnon kuvaksi.
Ehkä selvimmin kivun kokemukseen pureuttiin taidevertauskuvien kautta. Haastateltavilta kysyttiin, että jos heijän kipunsa olisi taideteos, millainen taideteos se olisi. Vastaukset vaihtelivat hyvin paljon ja ne tarjosivat todella erilaisia mielikuvia kivun kokemuksesta.
Esityksen ote oli lempee ja se tuntu pyrkivän kohti ymmärtävämpää ja empaattisemppaa suhtautumista niin itteensä kuin muitakkii kohtaan. Kroonisen kivun aiheen parissa vietetty aika vei ajatukset automaattisesti myös itteensä: Miltä itestä tuntuisi, jos omat viikottaiset päänsäryt eivät helpottaisi juuri koskaan? Mitä jos pistävälle selkäkivulle ei olisi löytynytkään mitään syytä tai parannuskeinoa?
Oman kivun kautta pystyi lähestymään myös kipukroonikoien mahollisia kokemuksia ja pyrkiä ymmärtämään niitä. Kipu on siitä kiinnostava ilmiö, että kaikki on kokeneet jonkinlaista kipua. Kuitenkin kipu on hyvin subjektiivista ja kaikki kokevat sen eri tavalla. Kroonisen kivun kokemus eroaa normaaleista päänsäryistä ja niinpä, kuten esityksessäkin todettiin, ei sitä voi lopulta ymmärtää kukkaan ennen kuin on sen kokenut.
NELLY: Tuli sellainen olo, että kipu on normaali osa elämää, eikä se automaattisesti tee elämästä pelkkää tragediaa. Sen kanssa olisi helpompi elää, jos yhteiskunnan rakenteet ei luokittelisi meitä mustavalkoisesti joko terveiksi ja tuottaviksi tai sitten ei. Muistan jonkun hahmoista todenneen “haluaisin olla kehoni kanssa, en siitä huolimatta”, mikä resonoi mussa vahvasti ja kiteytti mun mielestä koko esityksen sanoman.
Kipeä esitys. Teatteri Takomo 2.4.2022. Käsikirjoittajat: Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen. Näyttämöllä: Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio. Esitysdramaturgi: Antti Lehtinen. Säveltäjä: Antti Autio. Valosuunnittelija: Riikka Karjalainen. Äänisuunnittelija: Jani Orbinski. Tilasuunnittelija: Henri Tuulasjärvi. Videosuunnittelijat: Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen. Pukusuunnittelu: Työryhmä. Näyttämötekniikka: Aleksi Karjalainen
Kritiikin uudet tavat on Kritiikki näkyy! -hankkeen uusia kritiikin muotoja ehdottava osa-alue. Nyt julkaistavat työt ovat valmistuneet Helsingin yliopiston teatteritieteen kritiikkikurssilla kevään 2022 aikana. Kurssia ohjasi Katri Tanskanen.