Vuosi 2021 jää kulttuurialan muistiin paitsi pandemian toisena vuotena myös vuotena, jolloin sai alvariinsa olla kirjoittamassa jotain vetoomusta, kannanottoa tai mielipidekirjoitusta.
Ensin rajoitteet, jotka estivät ihmisiä tekemästä työtään (ja saa nähdä mitä on vielä tulossa), sitten budjettileikkausten uhka, joka siirtyi onneksi vähän eteenpäin, ja vielä monia pienempiä riesoja: kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki, tekijänoikeuslain uudistus ja nyt vielä akateemisen taiteentutkimuksen uusin rappio sekä ruotsinkielisessä julkisuudessa Huvudstadsbladetin päätös vähentää kritiikkiä kulttuurisivuilta 15-25%. Varmaan unohdan monta asiaa, mutta tämä vuosi on ollut… pitkä.
Taiteentutkimuksen opintosuuntia kuten teatteritiedettä, estetiikkaa, musiikkitiedettä ja yleistä kirjallisuustiedettä uhkaa Helsingin yliopistossa sivuainekokonaisuuksiksi muuttuminen. Sama koskee humanistisen tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaan mukaan useita muitakin pieniä opintosuuntia.
Ylioppilaslehden jutussa lokakuulta Hiidenmaa kuvailee tarkemmin rahoitusvajetta. Kuusi vuotta sitten tehty korkeakoulu-uudistus iski ison loven Helsingin yliopiston budjettiin. Pieniin opintosuuntiin ei ole palkattu uutta henkilökuntaa. Jutun mukaan humanistinen tiedekunta on tarjonnut vuoden 2020 aikana vain 30 000 tuntia opetusta, aiemman noin 45 000 asemesta.
”Säästö on siis jo tullut, sillä meiltä on hävinnyt 15 000 työtunnin verran työvoimaa. Tarkastelemme nyt, miten pystymme vähentyneellä opetusmäärällä tarjoamaan tutkinnot niin, että ne vastaavat sitä, mitä opiskelijoille yliopistoon hakiessa on luvattu”, Hiidenmaa kertoo Ylioppilaslehdessä.
Kehitys vaikuttaa täysin selvältä, mutta silti näivetyspolitiikan tulokselta. Näyttää siltä, että ensin pieniä opintosuuntia kutistetaan ja sitten säästöt niiden kohdalla osoittautuvat lopullisiksi. Käsi sirpin varressa on näkymättömissä byrokratian ja uudistusten takana. Pienen opintosuunnan professorit joutuvat puhumaan omiensa puolesta, kuten teatteritieteen professori Hanna Korsberg Tinfon haastattelussa:
“Mikäli nyt keskustelussa oleva tapahtuisi, esittävän taiteen tutkimuksen – teatterin, tanssin, sirkuksen ja esitystaiteen – opetus ja tutkimus vaikeutuisivat huomattavasti eikä kentälle enää saataisi asiantuntevaa henkilökuntaa. Samalla Suomi lakkaisi esittävän taiteen osalta noudattamasta Unescon kansainvälistä sopimusta, joka suojelee aineetonta kulttuuriperintöä”. Korsbergin mukaan teatteritieteen tuntiopetus maksaa tiedekunnalle vuosittain noin 5000 euroa. On selvää, että tämä summa on osa paljon isompaa – mutta aika vähällä opiskelijoille saadaan tarjottua opetusta. Tälläkö hinnalla Suomen ainoaa tutkimusyliopistossa sijaitsevaa teatterin tutkimuksen oppisuuntaa kannattaa nävertää?
Onko pienen maan akateemisella kulttuurilla aidosti varaa luopua pienistä aloista, semminkin kun ne ovat ainoita – saati sitten horjuttaa yliopistoautonomiaa, kuten Tampereella on tapahtunut?
Kritiikin kannalta kysymys pientenkin taiteen tutkimuksen opintosuuntien turvaamisesta on olennainen. Tuore akateeminen tutkimus on monelle kriitikolle tärkeää taustatietoa. Monella on taustallaan opintoja tai tutkinto taiteentutkimuksen aloilta. Kun nykykritiikissä erityisesti korostetaan asiantuntemuksen roolia, eräs tuon asiantuntemuksen kivijaloista näyttääkin huojuvan. Suomalaisen kritiikin historia on tärkeä osa suomalaisen teatterin historiaa. Nykypäivän teoreettiset painotukset läpäisevät taideyliopistojen teatterikoulutusta ja taiteellista tutkimusta, tutkimusyliopiston taiteentutkimusta ja taiteesta kirjoittamista eri tavoin. Alat kietoutuvat toisiinsa taidekentän nykyhetkessä ja tekevät mahdollisiksi erilaiset positiot kentällä – tuottajista tutkijoihin, ohjaajista arvostelijoihin.
Vähäisiltä vaikuttavia rakenteita on helppo rikkoa, viiden tonnin säästö riittää. Sorrun nyt halpaan monimuotoisuusvertauskuvaan, mutta vaikuttaa siltä että leikkaajat menevät kuin maa- ja metsätalousministeri vesuri kourassa korpeen. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä totesi taannoin, puhuessaan hakkuiden aiheuttamasta uhasta monimuotoisuudelle: ”En ole huolissani, että luonnon monimuotoisuus katoaisi. Se vain muuttaa muotoaan”.
Ei muuta. Se katoaa. Metsän hakkaamisen seuraus on aina lajiston yksipuolistuminen. Siksi elämme sukupuuttoaallon keskellä. Nyanssien synty vie paljon aikaa. Myös inhimillinen toiminta on monimuotoista. Sama perusidea pätee senkin piirissä. Kun ihmisryhmiä on estetty käyttämästä kieltään, se on kadonnut, ja samalla on kadonnut ajattelu siinä kielessä.
Tieteen rakenteeseen kuuluvat kumuloituneen tiedon ja sen prosessien lisäksi keskustelut ja yhteydet. Tutkimus on sellaista. Jos puheen ja ajattelun rakenteet hävitetään, niitä on vaikea rakentaa uudelleen.
Adressin teatteritieteen säilyttämisen puolesta voi kirjoittaa täällä: https://www.adressit.com/teatteritiede_sailytettava_opintosuuntana_ja_sen_tulevaisuus_tieteenalana_turvattava
Kritiikki näkyy! -hanke palaa joulutauolta 10.1.2022. Facebookin kautta voi seurata ajastettuja päivityksiä, ja tutustua niiden avulla verkkosivujen sisältöihin.
Kritiikki näkyy! -hanke toivottaa rauhaisaa joulunaikaa ja iloa uuden vuoden alkamiseen!