Kiviluodon esikoisromaani on pakattu täyteen herkullisen karikatyyrimaisia henkilöhahmoja, mutta Casa Dementerian pohjavire säilyy surumielisenä.
Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria. Docendo. 300 sivua.
Casa Dementerian koskettavimmassa kohtauksessa alati hymyilevä apumies Kupta kertoo pakolaistarinansa Bengalista helvetillisen Kalkutan ja vielä kuumottavamman Dubain orjatyöleirin kautta Portugalin etelärannikolle, suomalaiseen rikkaiden vanhusten hoivakotiin.
“Olen olemassa”, lausuu perille päässyt onnellinen mies lopuksi, ja juuri tällaisissa hetkissä kiteytyy Mikko J. Kiviluodon kirjailijanlaatu: kepeällä otteella mennään, ja välillä juttu luiskahtaa kerrassaan farssin puolelle, mutta kaikilla hopeareunuksilla on aina pilvensä ja romaanin pohjavire säilyy jollain tarkemmin määrittelemättömällä tavalla surumielisenä.
Päällisin puolin Casa Dementeria kulkee nuoren Lasse Lehtisen, keski-ikäisen Arto Paasilinnan ja ikääntyneen Kalle Isokallion viitoittamalla polulla. Veijariromaaniksi Kiviluodon esikoisteos on kaiketikin kirjastoluokiteltava, onhan sen päähenkilö Carlos Mäkinen melkoinen veijari ja monitoimiliikemies.
Hunttalan Matti osti aikoinaan Suomen, mutta valelääkäri-Carlos nurkanvaltaa manner-Euroopan läntisimmän kolkan. Kuin ihmeen kaupalla hänen hoivakotinsa toimii myös asiakkaiden näkökulmasta, mikä todistaa jälleen Kiviluodon viistosta huumorintajusta. Olisikin ollut tylsää jos Carlos olisi vain suoraviivainen huijari nauramassa koko matkan pankkiin kuolemansairaiden vanhusten rahoilla ostetussa Maseratissaan.
Parhaimmillaan Kiviluoto on päästessään piirtämään karikatyyrimaisia sivuhahmoja, jotka vain piipahtavat tarinassa. Niistä herkullisin on hoivakodin toimintaa rahoittava tekolordi, jonka esikuvaa ei järin kaukaa tarvitse etsiä. Tältä osin Casa Dementeria on kuin kauan kaivattu täydennysosa Janne Kuusen karnevaaliromaanille Banksteri.
Kovasti naurattaa myös hoivakodissa vieraileva Vatikaanin edusmies, joka korkeasta hengellisestä asemastaan huolimatta osoittautuu vielä Carlos Mäkistäkin kovemmaksi ylellisen elämäntavan kannattajaksi. Syy hengenmiehen vierailulle on Casa Dementeriassa työskentelevä katolilainen nunna, joka tekee ihmeitä. Paitsi että nunna sattuu olemaan Suomesta rontattu entinen ilotyttö seksikaupan roolileikkitamineissa.
Täysin absurdille vaihteelle Kiviluoto lyö jutun edetessä ja aluehallintoviraston kiinnostuessa Carlos Mäkisen liiketoimista. Avi lähettää paikkaa auditoimaan viinaanmenevän hobitin, joka omien sanojensa mukaan on viraston kiintiökääpiö.
Avarassa katsannossa Casa Dementeria kiinnittyy samaan viitekehykseen monien viimeaikaisten vanhuuskuvausten kanssa. Etsimättä mieleen tulee Ronald Harwoodin näytelmä Kvartetti sekä sen elokuvasovitus. Kvartetin vanhusten tavoin Casa Dementerian asukkaatkin ovat eloisaa väkeä eivätkä vain vegetatiivisessa tilassa kuolaa paidanrinnuksille valuttavia dementikkoja – ja osaavat kvartettilaisten tavoin myös nauraa omalle ikääntymiselleen.
Hyvän mielen romaaniksikin Casa Dementeriaa voisi kuvailla, ellei lukijan päässä takoisi koko ajan epäilys siitä, että Mikko J. Kiviluoto laatii sittenkin taiten verhottua pilkkakirjoitusta hoivabisneksen seitinohuesta moraalista.
Ainakin kuolemansairaat vanhukset ovat monitoimiyrittäjä Mäkiselle niin sanottu asset eli omaisuuserä, joka ei menetä arvoaan kuoleman jälkeenkään. Olettaen tietysti, että kalmo säilötään pakastimeen ja kuukausimaksut peritään omaisilta säntillisesti kuten ennenkin.
Casa Dementeriassa morbidi ja leikkisä lyövät iloisesti kättä, kuten kaikissa merkittävissä kuolemaa käsittelevissä romaaneissa.
Arvostelu on julkaistu alun perin Salon Seudun Sanomissa 7.10.2021