Valtion leikkausbudjetti osuu niihin, jotka ovat jo kärsineet eniten pandemian aikana. Noin 135 000 kulttuurialalla työtään tekevää ihmistä on joutunut poikkeukselliseen tilanteeseen, joka on jatkunut puolentoista vuoden ajan, ja josta aletaan hiljalleen nousta. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään paluusta kuin uudelleenrakentamisesta.
Toimijoiden budjetit ja sitä myöten edellytykset toiminnalle ovat jo pienentyneet. Koronan aikana rahaa ei suinkaan ole säästynyt, vaan poikkeuksellinen tilanne on rökittänyt kenttää laajalti. Nyt lasku lähetetään jälleen samaan osoitteeseen: toisin kuin on luvattu, rahapelitoiminnan voittojen (aiemmin veikkausvoittovarojen) vähenemistä ei hyvitetä täysmääräisenä Opetus- ja kulttuuriministeriön toiminnanaloille. Kulttuurin ja taiteen piirissä toimivilta leikataan ensi vuonna 18,4 miljoonaa euroa lisää.
Suunnitellut leikkaukset kurittavat laajasti taiteen kentän toimijoita. Kulttuurilehtien ja kirjastojen lisäksi leikkauksista kärsivät esimerkiksi myös taiteen ja kulttuurin yhteisöt, museot, lastenkulttuuri ja mediakasvatus. Esimerkiksi 15 prosentin leikkaus avustuksesta on millä tahansa alalla suuri, mutta taidekentän pienille toimijoille se voi olla kohtalokas.
Myös kritiikki on osa kulttuurin kenttää
Ennen kevään 2019 eduskuntavaaleja Suomen arvostelijain liitto, SARV, järjesti yhdessä Kultti ry:n kanssa paneelikeskustelun kulttuurilehtien tilanteesta. Kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta kannattivat pienlehtien tuen pitämistä ennallaan ja suurin osa oli tuen korottamisen kannalla. Iso osa oli jopa valmis nostamaan Suomen kulttuurilehtituen tason suhteellisesti samansuuruiseksi Ruotsin kulttuurilehtituen kanssa. Se olisi tarkoittanut kulttuurilehtituen lähes kaksinkertaistamista silloisesta tasosta. Kahden ja puolen vuoden kuluttua tuosta paneelista, missä yksimielisesti ylistettiin kulttuurilehtiä, ollaan tekemässä historiallisen suuria leikkauksia.
Suomen arvostelijan liiton jäsenille kulttuurilehdiltä leikkaaminen on äärimmäisen kohtalokasta.
Valtaosa kritiikin tekijöistä on joskus kirjoittanut arvosteluja kulttuurilehteen. Niihin kirjoitetaan merkittävä osa kritiikistä. Ne ovat oikeita paikkoja opetella kritiikin tekemistä, testata uusia asioita ja viedä järjestelmällisesti journalistista huomiota marginaaleihin tai katvealueille. Hyvä esimerkki tästä on kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato.net, joka on vasta sitoutunut lastenkirjakritiikin säännölliseen julkaisemiseen. Se paikkaa suorastaan nolon aukon kritiikin kentällä.
Leikkaus saattaa valtion kassavirran kokonaisuudessa vaikuttaa pieneltä. Se on kuitenkin elintärkeä alan toimijoille. Leikkaus vaikuttaa myös järjestöihin kulttuurilehtien julkaisijoina. Tuella ei makseta kulttuurilehtien tekemistä kokonaisuudessaan, vaan leikkaukset vaikuttavat myös lehtiä julkaisevien järjestöjen ja muiden toimijoiden rahoitukseen. Näin esimerkiksi kulttuuri- ja taidekentän toimijoilla on entistä huonommat lähtökohdat hoitaa leiviskäänsä tapahtumien järjestäjinä, kouluttajina – ja lehtien julkaisijoina. Kenttä toimii toisiinsa yhdistyvinä rakenteina, joiden mahdollisuudet ”tehdä rahaa” itsenäisesti ovat olemattomat tai täysin vastoin niiden toimintaperiaatteita.
Leikkaus tekee täysin selväksi miten vihamielisesti ja yliolkaisesti hallitus toisensa jälkeen suhtautuu kulttuurin ja taiteen tekijöihin: millään muulla alalla ei voi kuvitellakaan tilannetta, jossa työtään tekevät ihmiset kamppailevat jo arjessaan mahdollisuuksista tehdä työtään – ja lisäksi aina välillä tuon työn olemassaolosta. Valinta on selkeä: joko valtio päättää taata kulttuurin ja taiteen toimintaedellytykset Suomessa tai sitten ei. Nyt niitä on heikennetty johdonmukaisesti.
Toimiva kulttuurilehdistö on kaikkien etu
Kokonaan poistettavaksi on esitetty kirjastoille jyvitettyä kulttuurilehtien tilaustukea (noin 185 000 euroa) ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotukea (noin 835 000 euroa). Niiden summat ovat suhteellisen pieniä (yhteensä noin miljoona euroa) mutta niiden katoaminen on toimivan rakenteen rikkomista. Yksittäisenä tekona tämä pieni säästö hajottaisi paljon, ja vaikuttaisi esimerkiksi yksilöiden mahdollisuuksiin toimia kriitikoina ja korkeatasoiseen, innovatiiviseen ja eri näkökulmista käytyyn keskusteluun taiteesta.
Valtio itse edellyttää kulttuurilehdiltä valtakunnallisuutta ja saavutettavuudesta huolehtimista, ja kirjastoille maksettu tilaustuki on keskeinen väline tässä. Kyse ei ole niinkään kulttuurilehdille kiertoteitse menevästä rahasta, vaan monipuolisen journalismin saatavuuden takaamisesta koko maassa. Vähälevikkisen kirjallisuuden tuessa kyse on samasta. Kirjakaupat ovat monesta kunnasta näivettyneet pois, ja isommillakin paikkakunnilla niitä riivaa valikoiman täydellinen mielikuvituksettomuus – Suomalaisen kirjakaupan valikoimiin kulttuurilehdet eivät kuulu ollenkaan. Onko mitään muuta saavutettavaa instituutioita kuin kirjastot, jotka antaisivat kansalaiselle mahdollisuuden tutustua monipuolisesti suomeksi (tai ruotsiksi tai vähemmistökielillä) kirjoitettuun journalismiin ja kirjallisuuteen? Kyse on kansalaisten demokraattisten oikeuksien turvaamisesta.
Kulttuurilehtituki taas on pienenemässä lähes 100 000 eurolla, mikä on 8% lasku tämän vuoden tasosta. Noin 890 000 eurolla tehdään tässä maassa melkoinen määrä kulttuurilehtiä – samalla summalla ei pysty palkkaamaan kuin noin 18 henkilöä vuodeksi töihin suomalaisten mediaanipalkalla.
Kulttuurilehdet työllistävät sivutoimisesti – ja joskus päätoimisestikin – ja muodostavat oman osansa monien freepohjalta työskentelevien tulovirrassa: kirjoittajien, graafikoiden, kuvaajien, kuvittajien.
Elävä kulttuurilehdistö on osa elävää journalismia. Sen tuntuvat valtavirran journalistit itsekin unohtavan, mutta pienempien lehtien näkökulmasta suunta on selvä: taitavat tekijät, uudet näkökulmat ja aiheet ovat usein juuri niitä, jotka nousevat esille myös valtavirran mediassa. Muutama vuosi sitten Ylellä oli radiossa viikoittainen kulttuurilehtikatsaus, jossa tehtiin nostoja kulttuurilehdistä. Se lakkautettiin, ja samalla kulttuurilehtien näkökulmat painuivat taas hieman lähemmäs ruohonjuuritasoa.
Kulttuurilehtien etu on koko kulttuurin etu tässä maassa. Niiden etu on journalismin etu. Kulttuurilehdet toimivat uusien ryhmien tunnistajana ja antavat niille äänitorven. Ne antavat alustan ruohonjuuritason kansalaistoiminnalle. Vähemmistöt ja erityisryhmät tulevat sitä kautta demokraattisen keskustelun piiriin ja pienlehdet antavat turvallisen tilan myös keskustella keskenään ja kehittää omaa keskustelukulttuuria, ilman että vähemmistön pitää koko ajan selittää asioitaan enemmistölle. Tässä vain muutama esimerkki kulttuurilehtien näkymättömiin jäävästä työstä, joka integroi ihmisiä yhteiskuntaan ja antaa heille kansalaisuuden kokemuksen.
Kulttuurilehdet ovat paitsi kirjoittaja- ja toimittajakoulu, myös paikka, missä uusien alojen keskustelukulttuuria ja kritiikkiä kehitetään. Eli ilman niitä kritiikki ei uudistu eikä uusia lajeja tule kritiikin piiriin ilman pienlehtien vetoapua. Kritiikki ja sitä myöten kulttuurijournalismi näivettyvät ilman kulttuurilehtiä.
Leikkausuutiset ovat järkyttäneet syvästi koko kulttuurin kenttää. Toteutuessaan leikkaukset halvaannuttavat ja suorastaan amputoivat, vielä sen jälkeen kun koko ala on ensin ajettu nurkkaan pandemiarajoitusten varjolla. Eduskunta voi vielä päättää asiasta toisin. Päätös on poliittinen, ei budjettitekninen, ja sen seuraukset kansanedustajien vastuulla.