Yliopistot ovat nousseet viime aikoina tapetille monessa mielessä. Budjettileikkausten uhka ja yliopistouudistuksen seuraukset ovat synnyttäneet aiheellista huolta yliopistojen asemasta. Samalla vihamielisyys tutkijoita ja tiedettä kohtaan on vastassa yhä useammin. Rasismin ja populismin tutkijat ovat jo valitettavan tottuneita häirintään, mutta jonkinasteinen vihamielisyys ja tarkoituksellinen tietämättömyys tuntuvat läpäisevän joskus jopa journalismia.
Olen viime aikoina miettinyt suhdettani tieteeseen. Olen saanut koulutukseni Helsingin yliopistossa, valmistunut yleisen kirjallisuustieteen oppiaineesta 15 vuotta sitten ja aloitellut kahta eri väitöskirjaa kahdessa eri yliopistossa, mutta päätynyt lopulta töihin kulttuurijournalismin pariin.
Yliopistoissa tapahtuvat muutokset ovat olleet keskustelunaiheina jo pitkään. Joissakin paikoissa, kuten alma materissani, tilanne on mennyt varsin huonoksi. Keväällä ilmestyi juttuja HY:n taiteiden tutkimuksen opetuksen ongelmista, joista keskeisin on yksinkertaisesti riittämätön rahoitus ja jatkuva mylläys. Opiskelijoille ei riitä aikaa tai asiantuntemusta burnoutissa kärvistelevältä opinahjolta. Tampereen yliopiston tilannetta olen seurannut sivumpaa, mutta yliopiston hallinnon järjestämiseen liittyvät ongelmat ovat ilmeisiä. Pitkäjänteisen korkeakoulutuksen ja akateemiseen tietoon ja sivistykseen sitoutumisen arvo yhteiskunnassa on vähäinen, siltä ainakin tuntuu.
Olen vähän nörttityyppinen kriitikko. Haluan tietää, mitä lähimmällä alallani, kirjallisuudessa, tällä hetkellä tutkitaan. Tiedän, että ne kirjailijat ja teokset, aiheet ja näkökulmat, jotka tällä hetkellä kiinnostavat tutkijoita, tulevat pian muidenkin puheenaiheeksi. Luen kritiikkiä tehdessäni usein aiheeseen liittyvää tutkimusta, tänä vuonna olen lukenut esimerkiksi short story cyclesta pohjoisamerikkalaisessa kirjallisuudessa ja etsiskellyt lähteitä jälkipastoraalista. Tyypillisesti etsin opinnäytteitä tai tutkimusartikkeleita tarkistaakseni käsitteitä tai syventääkseni omaa ymmärrystäni. Siten uskon voivani kirjoittaa paremmin arvion, joka välittää paitsi tiedon uutuusteoksesta myös jotain laajempaakin tietoa taiteesta itsestään.
Kritiikkiä ei kirjoiteta tutkijan tarkkuudella (koska se ei tosiaan ole tutkimusta), mutta siinä voi hyödyntää tutkimuksen näkökulmia. Tajusin tätä kirjoittaessani, etten yhtään tiedä, miten muut kriitikot käyttävät taiteentutkimusta oman työskentelynsä lähteinä. Asia ei ole koskaan tullut edes puheeksi! Jos innostaa kertoa, laitathan minulle sähköpostia.
*
Harva lukee ja tulkitsee aineistoaan yhtä tiukan seulan ja moninaisten näkökulmien läpi kuin tutkija. Harva joutuu perustelemaan omaa työtään yhtä täsmällisesti ja laajasti vain saadakseen rahoituksen. Siksi minua kiukutti, kun tunnetut toimittajat jokin aika sitten Twitterissä kyseenalaistivat joitakin viikkoja sitten Suomen Akatemian rahoitusmyöntöjä. Toimittajien tiedeavautumisia summaa esimerkiksi historiantutkija Jussi Jalonen, kommentoi tutkijataustainen kansanedustaja Veronika Honkasalo (vas), mediatutkija ja sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen nostaa esille kulttuurisota-argumentin tutkimuksesta kirjoitettaessa. Kun pilkka (joka ei ansaitse tulla kutsutuksi kritiikiksi) kohdistuu tieteeseen, kyse on yleensä humanismista tai taiteentutkimuksesta. Alan tutkimuksesta puhuttaessa ”tavikset” ja muut maallikot saattavat olettaa, että heidän pitäisi oman valistuneisuutensa turvin ymmärtää tieteen kysymyksenasettelut pelkän otsikon perusteella. Onneksi ei tarvitse! Onhan siihen syitä, että tutkijat käyttävät vuosia ja vuosikymmeniä kouluttautumiseen ja perehtymiseen. Tieto ei tartu ilmasta.
Pystyn lukemaan, ymmärtämään ja soveltamaan kirjallisuudentutkimusta, koska olen seurannut sitä säännöllisesti valmistumiseni jälkeen. Pystyn lukemaan muuta taiteentutkimusta, estetiikkaa ja jossain määrin filosofiaa ymmärtääkseni asioita paremmin, mutta tajuan etten pysty ilman suurehkoa työmäärää soveltamaan ideoita ja käsitteitä vaikkapa ekofilosofian tai objektiorientoituneen ontologian teksteistä. Minulla on vain valmiuksia lukea ja ymmärtää niitä riittävällä tarkkuudella.
Tämä kuvaa sitä, että suoraan tutkimukseen tarttuva toimittaja pystyy hyödyntämään tiedettä ”raakana” (ei siis esim. tutkijan popularisoimana) vain oman syventyneisyytensä ja harrastuneisuutensa myötä.
Toimittajia ei tarvita naureskelemaan sille, mitä eivät ponnistelematta tajua. Heitä tarvitaan ottamaan selvää ja välittämään ja tulkitsemaan tutkimustietoa selkeäsanaisesti suuremmalle yleisölle. Luonnontieteiden (lääketiede, tähtitiede, biologia jne.) tuloksia esittelee tiedetoimittaja, ja tiedesivut käsittelevät poikkeuksetta kovien tieteiden löytöjä. Humanistisesta tutkimuksesta vain luonnontieteestä tuttuja menetelmiä soveltavat kuuluvat säännöllisen tiedeuutisoinnin piiriin: tiedämme mitä jäämies Ötzi viimeiseksi söi, tiedämme, että eräs Suomesta on löydetty vauras muinaisvainaja oli muunsukupuolinen. Sen sijaan esim. historian tiedeuutisointi on pitkälti kulttuurisivujen varassa, koska niillä arvostellaan tutkijoiden tekemiä populaareja tietokirjoja. Humanistisen alan ja taiteentutkimuksen tiedelehtiä seuraavia toimittajia… onko teitä?
Viime aikojen keskusteluissa on ollut hyväkin puolensa: tieteentekijät ovat ottaneet typeriinkin möläytyksiin kantaa, ja Twitterin #minätutkin-aihetunnisteen selaaminen tuntuu ajattelun ja tiedon karkkikaupassa pyörimiseltä.
Voi olla, että jopa toimittajat vihaavat humanismia. Voi olla, ettei humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella ole omia tiedetoimittajiaan ainakaan valtamedioissa. Voi olla, että kulttuuritoimittajat pitävät kuranttina tietona tutkimuksesta sitä, mitä ovat itse opiskelleet vuosikymmeniä sitten. Kokemukseni mukaan tutkijat ovat usein jo siellä, minne muut kömpivät vähintään viiden vuoden viiveellä. Esimerkkinä kirjallisuuden puolelta käy autofiktion käsite, joka populaarikäytössä sekä kuulostaa pätevältä että kattaa käytännössä kaiken, jonka voidaan vähänkin katsoa liittyvän tekijän elämään. Samalla tutkimusta läimitään muotitermi-leimakirveellä. Se on sekä pejoratiivista että laiskaa: perehtymällä saattaa huomata, että tutkimus onkin perusteltua.
Tämä oli pitkä johdanto Kritiikki näkyy! -hankkeen uusimpaan vaiheeseen!
Ensi viikon englanninkielinen webinaari keskittyy inkluusion ja diversiteetin kysymyksiin. Se on tuotettu yhdessä pohjoismaisen mediainstituutti Nordicomin kanssa. Sen verkkosivuihin kannattaa tutustua, sieltä saa hyvän yleiskuvan siitä, mistä median ja journalismin tutkimus on kiinnostunut. Webinaari on torstaina 7.10. klo 14-16 Zoomissa. Webinaaritallenne on myöhemmin katsottavissa. Huomaathan, että webinaarin teemoista on koulutusta viikkoa myöhemmin, hanke järjestää yhdessä Suomen arvostelijain liiton kanssa inkluusiotyöpajan (14.10. klo 13-15.30, Zoomissa). Työpajassa voi asiantuntevien ohjaajien avulla miettiä inkluusion kysymyksiä oman työnsä kannalta.
Ensi viikolla julkaistaan myös Pienen Karanteenikirjakerhon kanssa tehty podcast. Toisin katsottua kritiikkiä toimittaja Taru Torikan luotsaamana on luvassa kolme jaksoa syksyn mittaan. Ensimmäinen jakso pureutuu feministisen ajattelun historiaan ja oppineisuuden merkitykseen teoksen Miesvaltaa murtamassa – varhaisten feministien filosofisia kirjoituksia myötä. Mukana kirjan toimittaja Martina Reuter (filosofian dosentti ja sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori). Kritiikin näkökulmaa keskusteluun tuon minä.