Parkour keskiluokkaisessa, uudessa lähiössä herättää kysymyksiä tilasta ja luokasta. Cirkon maahantuoma esitys sai Matti Tuomelan ja Petteri Enrothin, duonimeltään Seiskan pojat, miettimään nykytaiteiden monialaisuutta sekä paikkasidonnaisuuden yhteyksiä luokkakysymyksiin ja (kriitikon) kuokkavierauden kokemukseen.
Matti: Belgialainen akrobaattiryhmä Be Flat vieraili Kalasatamassa erilaisiin kaupunkitiloihin mukautuvalla Follow Me -esityksellään. Parkour-henkisessä teoksessa akrobaatit Ward Mortier ja Thomas Decaesstecker kuljettavat yleisöä korttelin ympäri tehden samalla näyttäviä temppuja ympäröivien rakennusten seinillä, ikkunalaudoilla, kaiteilla ja parvekkeilla.
Perjantai-iltana yleisössä oli enimmäkseen nuoria aikuisia ja lapsiperheitä, joskin esityksen luonteeseen selvästi kuuluu, että sen katsojaksi voi tulla kuka tahansa paikalle sattumalta saapuva. Siksi onkin vähän outoa, että esitykseen myytiin lippuja. Toisaalta näinä maailman aikoina ja taidekentän resursseilla ratkaisu on täysin ymmärrettävä, enkä ajattele, että taiteilijoiden pitäisi työskennellä ilmaiseksi. Maksullisuus vain tuntuu ristiriitaiselta tämän esityksen kohdalla, sillä ajattelin teosta alusta asti eräänlaisena julkisen tilan taiteena.
Parkourissa, kuten yleisemminkin akrobatiassa, on mielestäni jokin anarkistinen ulottuvuus. Esiintyjät voivat vaivatta hyppiä julkista tilaa rajaavien esteiden yli, he uhmaavat painovoiman ohella rakennetun ympäristömme kahleita. Esityksen alkupuolella, kun taiteilija nousi muutamalla loikalla jonkun parvekkeelle, sanoitkin minulle osuvasti, että keskiluokkainen reaktio tähän olisi kauhistua siitä, miten helppo kotiin on parvekkeen kautta murtautua.
Välillä minun on jopa vaikea erottaa taidetta ympäristöstä. Luen tämän kuitenkin teokselle eduksi.
Ajatus julkisen tilan taiteesta tuli mieleeni heti, kun saavuin esityspaikalle Kalasataman Dirika-korttelin sisäpihalle, ja näin siellä keoksi kasatut retkituolit, jotka myöhemmin jaettiin katsojille. Myönnän kuitenkin, että julkisten tilojen taide on minulle verrattain outo ilmiö, enkä juurikaan osaa nimetä tunnetuimpia sen alan teoksia tai tekijöitä. Välillä minun on jopa vaikea erottaa taidetta ympäristöstä. Luen tämän kuitenkin teokselle eduksi, sillä se voi myös olla merkki tasapainosta. Uskon, että huomaamatonkin julkisen tilan teos voi toimia rakennetussa ympäristössä eräänlaisena henkisenä pakopisteenä, tunnelman diskreettinä hallitsijana.
Jos julkisen tilan taide onkin usein staattista ja ikään kuin maiseman paikoilleen naulitsevaa, niin Follow Me panee maiseman liikkumaan murtamalla rakennetulta ympäristöltä sen funktionaalisen perustan. Kalasataman peruskoulun ja päiväkodin kaltaisten instituutioiden seinät ja tasot menettävät totutun merkityksensä muuttuessaan akrobaattien leikkikentäksi. Kaiteet, joiden tarkoitus on suojata lapsia tippumasta ylimmästä kerroksesta, muuttuvat uhkarohkeiksi temppuradoiksi. En totta puhuen pystynyt kunnolla edes katsomaan, kun toinen akrobaateista taiteili koulun ylimmän kerroksen kaiteen päällä.
Kalasataman puistossa olevan ahtaustyöntekijöiden muistomerkin äärellä tapahtuva finaali herkistää katsojan entistä vahvemmin julkisen tilan taiteelle. Muistomerkki on vanha Suomenlinnasta peräisin oleva tihtaali, eli merenpohjassa käytettävä kiinnitystuki, joka mitä ilmeisimmin on valmistettu raudasta ja betonista. Follow Me:n työryhmä on kasannut sen päälle pienen rumpusetin, jolla esitykseen yllättäen mukaan tuleva kolmas esiintyjä säestää akrobaattien breakdance-tyylistä loppunumeroa. Vaikuttavaa osiota voisi pitää lähestulkoon ylistyslauluna kaikille niille lukuisille monumenteille, joita ihmiset kantakaupunkien tiloissa lähes päivittäin ohittavat.
Hauska yksityiskohta muuten: melko kattavassa parkouria käsittelevässä WIkipedia-artikkelissa todetaan sivumennen, että parkour tuo rajattomuudessaan mieleen avantgarde-aatteen. Teoksen päättyminen merestä nostetulle tihtaalille, siis eräänlaiselle readymade-teokselle, tulee puolivahingossakin vahvistaneeksi tätä mielleyhtymää parkourissa.
Petteri: Kiinnostavaa, että mietit esitystä julkisen tilan taiteen käsitettä vasten. Itselleni se ei tullut totta puhuen mieleenkään, vaan pyörin jossain osallistuvuuksissa, paikkasidonnaisuuksissa ja populaaritaiteissa. Tämä johtunee siitä, että liitän julkisen taiteen niin välittömästi plastisuuteen ja jonkinlaiseen muhkeaan toisaalle – aikaan, paikkaan, ihmiseen jne. – viittaamiseen. Be Flatin teos oli suunnilleen mahdollisimman kaukana kummastakin.
Ohjaankin heti vähän toisaalle, sillä tästähän aukeaa kritiikin kannalta ilmeisen keskeinen teema eli kontekstointi, joka tietysti liittyy suoraan pätevän arvioinnin kriteereihin. Follow Me’n kaltaisen teoksen arviointi tapahtuu ilmeisimmin (nyky)sirkuksen viitekehyksessä, johon mitenkään elimellisessä suhteessa eivät ole parkour tai julkinen taide sen enempää kuin osallistavuus tai paikkasidonnaisuus. Tai breakdance, jota esityksen loppupuolen koreografiaan oli sisällytetty.
Nämä ovat pikemmin asioita, joihin kriitikko saattaa joutua tilanteen pakottamana erikseen perehtymään. Harvahan meistä on niin kova sveitsiläinen linkkari, etteivät nykytaiteiden poikkialaisuudet välillä pistäisi hartaaksi. Lisäksi mediasta riippuen teokset täytyy joko tiukemmin tai löyhemmin iskeä jonkin tietyn taiteenlajin kehykseen, mikä saattaa lisätä ristivetoa ja jopa etukäteen herättää epäilyksen, pitäisikö paikalle lähettää teatteriin, musiikkiin vai lavasteiseen nykytaiteeseen erikoistunut kirjoittaja. Joka tapauksessa on hienoa jos kriitikko ehtii ja jaksaa tämän perehtymisen tehdä, mutta tällaiset haasteet ovat myös hyvä esimerkki siitä, että joskus vaikkapa merkkiraja saattaa olla ystävä. Voi lohduttautua sillä, ettei mahdu nostamaan esiin puoliakaan kiinnostavista näkökulmista, ja kirjoittaa enemmän vaikka suositus- tai laadunvalvontahengessä.
Ja toki jokin hyvistä viitepisteistä saattaa mennä yksinkertaisesti ohi, kuten minulla oli käydä. Onneksi en olekaan sirkuskriitikko, vaan saan tässä pohtia kanssasi tätäkin asiaa.
Osallistavuuteen liittyen ja muistakin syistä Follow Me on mielestäni paraatiesimerkki teoksesta, jossa kriitikon kannattaa, ehkä suorastaan tulee, sanoa jotain myös yleisön reaktioista. Esitys ei ainoastaan ole fyysisesti riippuvainen yleisön kehollisesta osallistumisesta koreografiaan retkituoleineen kaikkineen, vaan kaatuisi poikkeuksellisen hirveään kiusallisuuteen, jos porukka ei olisi hengessä mukana. Tästäkin syystä Mortier ja Decaesstecker kenties pitivät yllä huudatusta, joka muistutti välillä rokkikeikasta ja välillä kuntosaliohjauksesta. Se ei tuntunut itselleni missään kohtaa väkinäiseltä vaan oli ainoastaan sympaattinen ja luonteva osa kokonaisuutta.
Kuten mainitsit, esitystä pystyi periaatteessa seuraamaan kuka tahansa paikalla ollut. Lipun ostamisesta minulle tulee mieleen se klisee ja tosiasia, että ihminen spontaanisti arvostaa enemmän asioita, joista on maksanut (silloinkin kun hintaa ei käytännössä makseta, kuten meidän tapauksessamme). Kuvittelen, että ihmisten aktivoiminen olisi vaikeampaa, jos paikka olisi vain varattu. Tällöin myös osa aina jää helpommin tulematta, mikä hankaloittaisi tällaisen esityksen kulkua.
Paikalla olleet vaikuttivat saavan esityksestä paljon irti ja suhtautuivat siihen välittömästi ja kannustavasti.
Ja kuitenkin mielestäni riemastuttavimmat reaktiot tulivat koulun pihan kiipeilytelineessä leikkineiltä lapsilta. Kun toinen esiintyjistä tarttui parvekkeen kaiteeseen ja väänsi itsensä pelkkien käsien varassa vaaka-asentoon (tälle on varmaan olemassa termi), yksi lapsi huusi ”Mä en usko tota!”, toinen ”En mäkään!”, ja molemmat alkoivat ekstaattisen jee-huudon.
Muutenkin kaikki paikalla olleet vaikuttivat saavan esityksestä paljon irti ja suhtautuivat siihen välittömästi ja kannustavasti. Mitään ylevää ”yhteisen kokemuksen” äärellä olemista ei kohdallani ilmennyt, mutta tietynlaista kyläjuhlan tuntua kaikessa oli. Se johtui varmasti osin siitä, että paikalliset saivat parkour-elementin kautta ikään kuin ulkopuolisen katseen omaan arkiympäristöönsä, ikään kuin heidän kulmiaan olisi juhlistettu muuttamalla se leikkikentäksi. Ja ulkopuolisia katseitahan me suomalaiset muutenkin janoamme; en itsekään aivan täysin välttänyt fiilistä, että kivaa kun lahjakkaat mannereurooppalaiset tällä tavalla nyt “tunnustavat” kotikaupunkini asuinalueen. Tunnelmaa lisäsivät joidenkin mukaansa ottamat koirat, jotka eivät olleet pysyä nahoissaan kaikesta ympäröivästä touhuamisesta. Näin jälkikäteen ajatellen on kuitenkin melko selvää, että jonkinlainen kokemuksellinen ero välttämättä rakentui paikallisten ja meidän muiden välille.
Matti: Nykysirkuskonteksi tuntuu esitykselle sopivalta siksikin, että se on järjestetty yhteistyössä Cirkon kanssa. Mitä yleisön osallistamiseen tulee, pidän sitä melko elimellisenä osana ainakin perinteistä sirkusta. Follow Me:ssä paninkin merkille tietyn mutkattomuuden, jolla esiintyjät ottivat yleisön osaksi teosta. Olin näkevinäni siinä lievää kulttuurieroa suomalaisten ja belgialaisten esiintyjien välillä niin, että suomalaiset ovat tunnustelevimpia, kun taas muualla Euroopassa yleisöön ollaan rohkeammin kontaktissa.
Olen samaa mieltä, että esityksessä oli korttelijuhlan tuntua. Silti näin jälkikäteen huomaan ajattelevani teosta formalistisen suodattimen läpi. Ajattelen kaikkia niitä stuntteja, joita yleisölle esitettiin, mutta en pääse niistä eteenpäin. Tunnistan taidokkuuden, jolla esiintyjät orkestroivat yleisöä ja sen liikkeitä, tunnistan yhteen tulemisen, mutta en yhteenkuulumista. Olimmeko me sittenkin kuokkavieraita?
Miten se istuisi sosioekonomisesti toisenlaiseen ympäristöön, mikä muuttuisi, vai muuttuisiko mikään?
Kenties tähän tunnelmaan minut johdatti teoksen paikallisuus ja paikkasidonnaisuus. Se ei tuntunut ainoastaan korttelijuhlalta, vaan erityisesti Kalasataman korttelijuhlalta, kuten varmasti oli tarkoituskin. Esityksen aikana mietin pariinkin otteeseen, miltä se tuntuisi jossain toisessa kaupunginosassa, vaikkapa Itä-Helsingin lähiössä tai jossain keskustan historiallisesti latautuneessa paikassa. Tai miten se istuisi sosioekonomisesti toisenlaiseen ympäristöön, mikä muuttuisi, vai muuttuisiko mikään?
On helppo kuvitella, minkälaisen polemiikin teos saisi aikaan, jos esiintyjät hyppelisivät voltteja Mannerheimin patsaalta, tai roikkuisivat pää alaspäin jostain Eduskuntatalon rännistä. Tällöin yhteen törmäisi kaksi toisilleen vierasta kulttuuria: valtiovallan kontrolloitu ja ylevä arkkitehtuuri, ja ruumiin vallaton liike ja voima. Eikö tuosta jännitteestä voisikin syntyä jotain, mikä nyt jää syntymättä? Minusta kyllä, vaikka toisaalta vierastankin ajatusta, että “jokin” tarvitsisi syntyäkseen aina binaarisen rakenteen, plus- ja miinus-navan, jotka yhdistämällä saa polttimon syttymään.
Kenties takerrun pelkkiin aste-eroihin. Onhan niinkin, että Pariisin esikaupunkialueilla syntynyt parkour myös kohtaa Follow Me:ssä jonkinlaisen vastuksen, kun se joutuu kosketuksiin keskiluokkaisen kaupunginosan koulujen ja päiväkotien kanssa. Ovathan nekin valtiovaltaa symboloivien rakennusten tavoin kontrollin ja erilaisten rajojen tyyssijoja, mikä kävi hyvin ilmi juuri lasten hullaantuneista reaktioista. Eikä tällaisen teoksen arvioinnissa kannata aliarvioida lapsia, sillä heillehän koulu ja päiväkoti varmaankin edustavat ylintä institutionaalista valtaa.
Se tekee parkourille vähän saman kuin lähistöllä sijaitseva Suvilahden graffitti-seinä graffitille.
Omiin silmiini Follow Me luvanvaraisena ja taidelaitoksen tuottamana teoksena tarjoaa ennen kaikkea representaation parkouriin liittyvästä uskaltamisesta ja rajattomuudesta. Se tekee parkourille vähän saman kuin lähistöllä sijaitseva Suvilahden graffitti-seinä graffitille. Se toisin sanoen rajaa parkourin sääntöorientoituneelle katsojalle turvalliseksi esitykseksi lajista itsestään. Tämä on pikemminkin toteamus kuin kritiikki. Sirkuksessahan on tyypillistä inspiroitua näyttävistä, vauhdikkaista ja vaarallisista lajeista.
Follow Me palautti mieleeni noin vuosi sitten Kalasataman alueella kokemani kävelyesityksen Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille. Esityksen idea oli nimensä mukaisesti kehittää uusia toimivia käsitteitä tulevaisuutta varten. Siitä kirjoittamassani kritiikissä kuvailin Kalasatamaa sepelin päälle rakennetuksi kaupungiksi, jota aika ei ole vielä juurruttanut paikoilleen, ja siksi se tuntuu valmiinakin siltä kuin se olisi vasta tulossa joksikin. Follow Me -esityksen vitaalius, joka usein luonnehtii tällaisia pystyvien kehojen taidonnäytteitä, tuntui korostavan alueen “lavastemaisuutta” entisestään, eikä vähiten siksi, että alueen rakennukset muodostivat esityksen lavasteet sanan varsinaisessa merkityksessä.
Rakkaudesta...-kävelyteoksessa Kalasataman historiattomuus oli tulkintaa olennaisesti ohjaava tekijä. Mutta Follow Me:n kohdalla tämä samainen historiattomuus tuntui jättävän minut tulkinnalliseen tyhjiöön, josta käsin saatoin katsoa teosta ainoastaan, kuten aiemmin vihjasin, sarjana näyttäviä ja vaarallisia temppuja merellisen kaupunginosan näyttävissä lavasteissa.
Mutta tämäpä kai on kuokkavieraan osa. Saamme vatsamme täyteen juhlapöydän antimia, mutta itse juhla jää meille hämäräksi. Follow Me on toteutettu yhteistyössä Kalasataman asukasyhteisön kanssa. Heille, jotka siellä asuvat, esitys varmasti tuntuu paljon syvemmin, ja lapset muistavat vielä pitkään sen, kun joku aikuinen kiipesi ränniä pitkin heidän koulunsa katonrajaan.
Petteri: Hyvä että lähdit tälle formalistiselle polulle, seuraan mielelläni.
Kuten ehdin jo vihjata, tunnistan myös tuon kokemuksen kuokkimisesta, jonka paikkasidonnaisuus aiheutti, mutta se ei itselläni noussut yhtä voimakkaaksi kuin mitä kuvailet. Tämä johtunee siitä, että heti Dirika-korttelin sisäpihalle päästyämme loin silmäyksen ympärilleni ja olin ymmärtävinäni, miksi se valikoitui toteutuspaikaksi. Sen omaperäisesti yhteenkietoutuvat rakenteet tuntuivat heti huokuvan temppuilupotentiaalia. En siis lähtökohtaisesti ollut mielessäni niinkään Kalasatamassa kuin tietynlaisen arkkitehtuurin ympäröimänä, ja suhtauduin alueeseen pitkälti muotoina.
Miksi lähiöitä pitäisi tässä ”auttaa”, miksi niiden itse tuottama kulttuuri ei riitä ulkopuolisille tuijottajille?
Tuo kysymys alueiden sosioekonomisista eroista on silti tietysti tärkeä. Esimerkiksi lähiöihin toteutettuja taidehankkeita on kauan, joskin kaiketi yhä vähemmän, määrittänyt eräänlainen lässyttävä huoli siitä, että lähiöissä ei ole kulttuuria, ja että kun laitetaan joukko keskiluokkaisia taiteilijoita tekemään jotain yhdessä alueen asukkaiden kanssa, nämä saavat osallisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja tätä rataa. Max Ryynänen kysyy uudessa kirjassaan On the Philosophy of Central European Art: The History of an Institution and Its Global Competitors (2021) mielestäni oikeutetusti, että miksi juuri tietyt, institutionaalisesti väkisin pyhitetyt taiteenlajit tuntuvat aina matkaavan lähiöihin – miksi vaikka hiekkalinnojen rakentaminen ei ole listalla. Tai miksi näitä avuliaita lähettiläitä ei kärrätä ökyrikkaille asuinalueille, joissa elää satavarmasti vähemmän kulttuuria kuin yhdessäkään lähiössä. Miksi lähiöitä pitäisi tässä ”auttaa”, miksi niiden itse tuottama kulttuuri ei riitä ulkopuolisille tuijottajille?
Yritän antaa tästä näkökulmasta osittaisen vastauksen esittämääsi kysymykseen, olisiko Follow Me muuttunut, jos se olisi esitetty vaikka Kontulan ostarilla (jokaisen pääkaupunkiseutulaisen arkki-idea ”levottomasta ja ankeasta lähiöstä”). Olisiko siitä huokunut esimerkiksi tällainen voihkiva huoli, tai olisiko se muuttunut sosiaaliseksi kommentaariksi? En usko. Kalasataman kulissimaiseen, keskiluokkaisen ”neutraaliin” tyhjiöön tehty esitys suhtautui ympäristöönsä puhtaan teknisesti ja funktionaalisesti, enkä osaa kuvitella, etteikö sama vaikutelma olisi varmasti säilynyt Kontulassa.
Samalla on mielekästä kysyä, mitä odotuksia nykysirkukseen ladataan ja mistä syistä. Se tuntuu usein olevan sekä tekijöiden että kriitikoiden ymmärryksessä jonkinlainen kohotettu sirkuksen muoto, toisin sanoen jotain, mihin pitäisi liittyä eksistentiaalisia teemoja, kriittisyyttä, moraalisia opetuksia ja muuta ison T:n taiteelta lainattua sisältöä.
Siinä elää jokin populaaritaiteiden huolettoman suoraviivainen perintö, jossa elämän katsotaan opettavan jo sen verran, että taiteelta ei lisää opetuksia kaivata.
En tarkoita, että kriittinen näkemyksesi sijoittuisi tähän kehikkoon, ja pidän myös totena, että esityksen lähtökohdissa oli sellaista potentiaalia, jonka lunastamattomuudesta voi perustellusti harmistua. Samalla mietin, että ehkä tällaisellekin esitykselle on oltava tilaa taidekentän rakenteissa. Siinä elää jokin populaaritaiteiden huolettoman suoraviivainen perintö, jossa elämän katsotaan opettavan jo sen verran, että taiteelta ei lisää opetuksia kaivata.
Erilaisista esteettisistä kulttuureista juuri tällainen on mielestäni harmillisen uhanalainen maailmassa, jossa valtavirtainen kulttuuriteollisuus on täynnä performoituja ”syviä” tunteita, pinnallista ”kontemplatiivisuutta” ja väkinäistä ”ajankohtaisuutta”. Olen ehkä romanttinen, mutta Follow Me’n kaltaisessa puhtaan fyysisessä ilottelussa ja eräänlaisessa nonsensessä on mielestäni jotain radikaalia. Minusta tuntui kiireisen prekaariarjen keskellä, että pitkästä aikaa minulla oli oma, katsojuuden kautta suotu tila hengittää ja aistia – että olin subjekti. Annankin viimeisen sanan käyttämäni kulttuuriteollisuus-käsitteen keksijöille, Theodor W. Adornolle ja Max Horkheimerille: ”Sirkuksen, vahakabinetin ja bordellin erikoislaatuisuus suhteessa yhteiskuntaan on [kulttuuriteollisuudelle] yhtä kiusallista kuin Schönbergin tai Karl Krausin omintakeisuus” (Valistuksen dialektiikka, Vastapaino 2002, s. 181).
Seiskan pojat on vuonna 2019 käynnistynyt, keskustelumuotoiseen taidekritiikkiin keskittynyt projekti, jonka osapuolet ovat Matti Tuomela (s. 1990) ja Petteri Enroth (s. 1985). Lisää tekstejä löytyy projektin kotisivuilta www.seiskanpojat.com.
Be Flat: Follow Me Kalasataman Dirika-korttelissa 19-21.8.2021.
Sirkustaiteilijat: Ward Mortier ja Thomas Decaesstecker
Dramaturgia: Craig Weston
Ulkopuolinen katse: Sander De Cuyper
Ulkopuolinen kuulo: Karen Van Shaik