Koronakriisi ja budjettileikkaukset ovat haastaneet myös kulttuurijournalismia. Onko kriitikoiden asiantuntemuksella myös paikkansa kulttuuripolitiikan murtumakohdassa?
Arvioitu lukuaika 5 minuuttia.
Pietari Kylmälä kirjoittaa kulttuurijournalismin ja kulttuuripolitiikan suhdetta käsittelevässä tekstissään, että kriittinen katse on kulttuurijournalismissa jäänyt taidekriitikoiden välineeksi.
Rakenteiden ja politiikan kriittistä tarkastelua ei tosiaan juurikaan ilmesty suomalaisissa tiedotusvälineissä. Kulttuurilehtien kolumnit ja näkökulmat eivät tavoita kovinkaan suurta yleisöä, järjestöjen tuottama tieto on pirstaleista. Kulttuuri- ja taidepolitiikkaan liittyviä kysymyksiä tuntuu ylipäätään olevan vaikea hahmottaa laajan tiedonvälityksen näkökulmasta.
Kylmälä tarjoaa keskeiseksi selitykseksi politiikan puuttumista kulttuuripolitiikasta, mikä tekee siitä tylsää. Se on byrokraattista, kuten Kylmälä kuvaileekin: hyvinvointivaltion pitkä häntä nimenomaan ei huiski vaan pysyy mahdollisimman lujasti paikallaan, jotta saavutettuja etuja ei menetettäisi.
Taiteen ja kulttuurin tilanne on inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti sietämätön.
Emme kuitenkaan elä ihan tavallisessa tilanteessa. Koronapandemian ja hallinnon yhdessä aiheuttamat pitkät sulut kulttuuri- ja taidealan työlle sekä valtion rahapelimonopolin heikot tuotot yhdistettynä tavoitteeseen irrottaa kulttuurirahoituksen kytkös siitä ovat luoneet kriisin, joka on pahasti päällä juuri nyt. Taiteen ja kulttuurin tilanne on inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti sietämätön.
Ala on saanut jo aikaan laajaa keskustelua ja toimintaa. Torstaina 3.6. järjestetään Mitta on täysi -mielenilmaus Eduskuntatalon edessä. Ryhmä nimeltä 6+ on jo järjestänyt laittomia esityksiä ulkosalla. Tälläkin verkkosivulla on julkaistu useiden järjestöjen yhteinen kannanotto kulttuurialan elvytyksen puolesta.
Mutta miten näin kävi, on kysytty. Missä on laaja yhteiskunnallinen tieto ja ymmärrys kulttuurialasta? Hallinnossa sitä on. Opetus- ja kulttuuriministeriö on asettanut työryhmän selvittämään ja sen työn tuloksena vuonna 2018 linjannut, että kasvava taide- ja kulttuuriala täytyy nähdä elinkeinona ja sitä täytyy myös tukea sellaisena. Muistutuksena, että samaan rahoitusnippuun ilmiselvän taiteen kanssa kuuluvat myös museot ja kulttuuriperintö, luovat alat ja esimerkiksi taiteen perusopetus, jolle OKM juuri julkisti lisätukea haettavaksi.
Kriitikoilla on toki tietoa rakenteista ja kulttuuripolitiikasta, kullakin harrastuksensa mukaan, mutta kritiikin tieto kohdistuu erityisesti teoksiin ja niiden keskinäisiin suhteisiin. Koska julkinen keskustelu taiteesta painottuu henkilöjulkisuuden ohella taiteen sisältöihin, niiden päätyminen poliittisen ruodinnan kohteeksi nostattaa karvat pystyyn.
Populismin pelko kytkeytyy elitismiin, joka tarkoittaa taidepolitiikassa äärimmäisen kovia vaatimuksia asiantuntemukselle.
Kylmälä puhuu oikeistopopulismin pelosta. Kieltämättä se on osa ongelmaa, ja osuu varmasti syvempään politisoitumisen pelkoon. Jotkut karsastavat kaikenlaisia poliittisia kysymyksiä, joita taide ja kritiikki voivat molemmat omilla tavoillaan käsitellä. Tästä näkökulmasta on kritisoitu myös feminististä, antirasistista tai sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvää keskustelua.
Populismin pelko kytkeytyy elitismiin, joka tarkoittaa taidepolitiikassa äärimmäisen kovia vaatimuksia asiantuntemukselle. Se ilmenee laiskana karnevalisointina, kun kulloisenkin kulttuuriministerin taidemaulle naureskellaan. Esimerkiksi Pia Viitasen (SD) kissataulumieltymys näyttäytyi perusteena epäillä hänen asiantuntemustaan kulttuuriministerinä jokunen vuosi sitten. Vaikka on helppo ymmärtää, että kulttuuriministerin ei tarvitse olla maun ekspertti, maku toimii silti välineenä, jonka avulla taide-eliitti erottautuu ”taviksista” ja korostaa omaa asiantuntemustaan omissa asioissaan.
Tähän liittynee jollain tavalla myös taiteilijajärjestöjen vahva eriytyminen ja kiltamainen elitistisyys. Yhteinen etu on kuitenkin alkanut olla paremmin esillä KULTA ry:n perustamisen (2018) myötä. Se on taiteen ja kulttuurin keskusjärjestö, joka toimii alan yhteiskunnallisen ja taloudellisen vahvistamisen puolesta.
Kriitikotkin ovat osa taidealan sosioekonomista tilannetta. Kuten Janne Löppönen artikkelissaan huomauttaa, niin ovat monet muutkin – kulttuurialalla työtä tekevien ja yrittävien toimeentulon ennakoitavuuden ja yhteiskunnallisen aseman parantaminen liittyvät, siihen miten työelämä näyttää yleisemminkin kehittyvän. Löppösen mukaan taiteilijat tuntevat hyvin oman tilanteensa erityispiirteet, mutta näkevät itsensä erillisinä muista ryhmistä.
Kuitenkin nyt ollaan tilanteessa, jossa tältä kasvualalta on ammattitaitoista ja koulutettua väkeä lähtemässä muihin töihin.
Poteroituminen on ymmärrettävää, on vaikea ohittaa ne kuittailut, jotka ovat tuttuja kaikille taide- ja kulttuurialalla työskenteleville. Esimerkiksi toistuva hokema siitä, että pitäisi mennä oikeisiin töihin on monille tuttu niin sukulaisten kuin keskustelupalstojen nimimerkkien suusta. Kuitenkin nyt ollaan tilanteessa, jossa tältä kasvualalta on ammattitaitoista ja koulutettua väkeä lähtemässä muihin töihin. Se on haaskausta.
Se kriittinen katse, josta Kylmälä puhuu, liittyy taidekritiikissä pitkälti taiteen sisältöihin. Me kriitikot tunnemme ne, ja kriittinen katse niihin on alalla harjaantunut, monin tavoin koeteltu ja ymmärretty. Kritiikin poliittinen katse suuntautuu tällä hetkellä positioihin, diversiteettiin tai leikkaaviin eroihin. Kuinka tuota katsetta saisi kohdistettua enemmän yhteiseen alueeseen – siihen klassiseen politiikkaan, joka ei kiistä kaikkien olemassaoloa lähtökohtaisesti, vaan etsii jaettuja kohtia?
Ainakin toivoisin että kulttuurijournalistillakin olisi itsestäänselvä lupa kriittiseen katseeseen. Että edes kolumneja ja näkökulmia tehtäisiin useammin sekä tietoa lisäten että itsestäänselvyyksiä haastaen. Eivät vain poliitikot ole ylevämielisten latteuksien ammattilausujia, sitä kamaa löytyy muidenkin jäljiltä. Pääsisimmepä useammin korukielen taustalle: itseisarvo, vapaus, henkinen kukoistus, suomalaisen kulttuurin tukeminen ja vielä sekin tapaus, kun Winston Churchill sanoi keskellä sotaa, että taiteenhan puolesta tässä taistellaan.
Olisipa toimituksissa uteliaisuutta tutkivaa kulttuurijournalismia kohtaan ja asiantuntemusta ja resursseja sellaisen tukemiseen. Haluaisin, että myös ne kriitikot, jotka tuntevat rakenteita, instituutioita, taiteilijoiden työn konteksteja ja itse työtä, miettisivät miten tuota tietoa voi paremmin käyttää.
Se työ koskettaa miljoonia joka vuosi, miljoonat ovat kulttuurin ja taiteen äärellä, he viihtyvät, kokevat, harrastavat, luovat itsekin.
Tiedän, että tutkiva journalismi on valtavan työlästä ja sikäli valtavan kallista. Se vie ihmisten aikaa, niin itse jutun tekijältä kuin sitä julkaisevan median toimituksilta. Kriitikoiden työ on pitkälti freelance-pohjaista, ja toimitusten suhde freelance-työhön vaatii muutenkin tarkistamista. Kovin haastavia juttuja ei voi tehdä ilman riittävää taloudellista turvaa ja toimituksen tukea. Freelancer kun kantaa työn riskit yksin.
Kuka paremmasta ja politiikkaankin pureutuvasta kulttuurikirjoittamisesta sitten hyötyy? Mielessäni ei ole vain taidealan etu. Kulttuurin ja taiteen parissa työskentelee valtava määrä ihmisiä, joiden työhön kytkeytyy mm. matkailu- ja ravintola-ala. Se työ koskettaa miljoonia joka vuosi, miljoonat ovat kulttuurin ja taiteen äärellä, he viihtyvät, kokevat, harrastavat, luovat itsekin.
Se porukka on samaa, jolle journalismi muodostaa oleellisen tietolähteen. Tällä yleisöllä on oikeus saada tietoa kulttuurialasta, joka koskettaa heitä aivan samalla tavalla kuin peruskoulun opetussuunnitelman uudistukset, kotihoidon tuen kohtalo, toimeentulotuen siirto Kelaan – mainitakseni muutaman tylsän asian, jotka eivät koko aikaa kosketa kaikkia ja joista journalismi on tuottanut omalta osaltaan tietoa ja näkökulmia yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Parempi ja saavutettavampi tieto taiteesta ja kulttuurista tuottaa myös fiksumpaa kansalaiskeskustelua.
Korjattu 20.5.21 klo 16.53 virheellinen nimi Piia Viitala Pia Viitaseksi.
Kirjoittaja on Kritiikki näkyy! -hankkeen koordinaattori ja kriitikko.