Suomalainen kulttuuripolitiikka on äärimmäisen tylsää. Onko se sähköistymässä koronapandemian myötä? Kulttuuritoimittaja Pietari Kylmälä kirjoittaa, miksi kulttuuripolitiikkaa käsitellään mediassa vain vähän.
Arvioitu lukuaika 6 minuuttia.
Vaikka 60- ja 70-luvulla rakentunut kulttuurin julkinen palvelurakenne on ollut myös muutoksessa, sitä leimaa ennen kaikkea pysyvyys ja ennakoitavuus. Muutokset ovat olleet ennen kaikkea hallinnollisia. Ja se mikä on tylsää, on tylsää.
Kulttuurimyönteinen vasemmistojohtoinen hallitus toteutti puoliväliriihessään ennätykselliset leikkaukset kulttuuriin. Taustalla on rahapelimonopolin tuottojen romahtaminen. Miten näin voi tapahtua, ajattelin, kun Säätytalon ovilive-rumba hiljeni läppärin ruudulla. Kulttuuritapahtumia ei ole voinut kunnolla järjestää koko pandemian aikana, koko ala on henkitoreissaan ja kaiken päälle hallitus julisti yli 40 miljoonan euron leikkaukset Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuritoimialalle vuosina 2022-2023. Leikkaus on historiallisen suuri ja se iski kuin nyrkki taiteilijoiden kasvoille. Näinkö rajoitustoimien jättämä hävitys korjataan?
Miksi historiallisen suuret leikkaukset olivat yllätys kulttuuripoliitikoille ja kaltaisilleni kulttuuripolitiikkaa seuraaville toimittajille?
Vielä enemmän olen ymmälläni siitä, miksi historiallisen suuret leikkaukset olivat yllätys kulttuuripoliitikoille ja kaltaisilleni kulttuuripolitiikkaa seuraaville toimittajille. Koko ala yllätettiin housut kintuissa samaan aikaan kun kulttuurijournalismi keskittyi yksittäisten taiteilijoiden koskettavien tarinoiden esittelemiseen kanavissaan. Mieleeni hiipii ajatus: onko Suomessa kulttuuripolitiikkaa ollenkaan?
Olemassaolevista järjestelyistä pidetään kiinni
Kun toimittaja tekee juttua esimerkiksi valtionosuusjärjestelmän muutoksista kulttuurilaitoksille, hänen on alistuttava sille tosiasialle, että kulttuuripolitiikasta puuttuu politiikka. Siinä missä politiikantoimittajat kirjoittavat päivittäin kiinnostavia spekulaatioita kulisseissa tapahtuvasta politiikan pelistä, kulttuuritoimittajien on perehdyttävä hallinnollisten rakenteiden hienosäätöön. Kulttuuripolitiikan toimittajat törmäävät toimitusten ja yleisön torjuntaan: ei kiinnosta.
Kulttuuripolitiikan epäpoliittisuus ei ole vahinko, vaan tietoisen toiminnan tulos. 90-luvun laman jälkeen suomalainen hyvinvointivaltio on elänyt eräänlaista jälkiekspansiivista aikakautta. Olemassaolevia julkisia palveluja on järjestetty uudelleen, mutta suuria rakenteellisia muutoksia on vältetty.
On kuviteltu, että jos kulttuurin tuki ei ole suoraan valtion budjetissa, siitä on myös vaikeampi leikata.
Kulttuuripolitiikan alueella on pyritty pitämään kiinni olemassaolevasta rahoitustasosta ja turvaamaan se erikoisjärjestelyin. Eräs näistä erikoisista järjestelyistä on ollut valtion rahapelimonopolin tuottojen korvamerkitseminen tuensaajille. On kuviteltu, että jos kulttuurin tuki ei ole suoraan valtion budjetissa, siitä on myös vaikeampi leikata. Kulttuurin tuki on siis haluttu epäpolitisoida.
Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen erikoistutkija Maria Hirvi-Ijäs sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa että “kulttuuripolitiikka ei ole sisäänrakennettuna meidän poliittisen päätöksenteon mekanismiin ollenkaan”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kulttuuripoliittisia aloitteita on mahdotonta toteuttaa tai ne on täydellisesti alistettu menneille päätöksille. Hyvä esimerkki todellisen kulttuuripolitiikan mahdottomuudesta on kulttuurin valtionosuusjärjestelmän muutos, joka vesittyi siitä huolimatta, että nykyinen valtion rahoittamien taidelaitosten tukijärjestelmä koetaan laajasti ulossulkevaksi ja jäykäksi.
Oikeistopopulismin peikko
Mikä kulttuuripolitiikan politisoitumisessa sitten oikein pelottaa? Vuoden 2011 eduskuntavaalien ja perussuomalaisten “postmodernia tekotaidetta” kohtaan suuntaamansa hyökkäyksen jälkeen on helppo sanoa, että kulttuuriala pelkää oikeistolaista populismia. Populisteja syytetään usein politiikan estetisoimisesta, koska makuun liittyvät kysymykset ovat niin keskeisellä sijalla eliitin kritiikissä. He syyttävät eliittiä norsunluutorniin eristäytymisestä ja käsittämättömästä taidemausta.
Kulttuurin rahoituksen suojaaminen erilaisilla hallinnollisilla järjestelyillä lisää näitä syytöksiä: mikään ei tunnu koskettavan luutuneita taideinstituutioita, jotka niitä kritisoivien mielestä ovat muuttuneet itsestäänselvyydeksi suomalaisessa yhteiskunnassa.
Mielestäni populistit ovat taideinstituutioita kritisoidessaan usein oikeassa. Suomalaisen kulttuuripolitiikan pitkä linja on tuottanut hankalia hierarkioita niin yleisön ja elitistisinä koettujen kulttuuri-instituutioiden välille kuin taidekentän sisällekin. Esimerkiksi yksittäisten kuvataiteilijoiden on äärimmäisen vaikea kasata itselleen järkevää elantoa alalla, jossa kuukausipalkkaa saa ainoastaan taidetta esittävien museoiden henkilökunta.
Muisto hyökkäyksestä “postmodernia tekotaidetta” kohtaan elää taidekentällä vahvana.
Perussuomalaisten suosion kasvu viimeisen vuosikymmenen aikana on suurin yksittäinen syy sille, että kulttuuripoliittinen päätöksentekokoneisto on pitänyt niin hanakasti kiinni vähistä etuoikeuksistaan. Kulttuurin tukea ei olla vahingossakaan haluttu altistaa mahdollisten tulevien perussuomalaisten johtamien hallitusten leikkauspolitiikalle ja poliittisten irtopisteiden keräilylle. Muisto hyökkäyksestä “postmodernia tekotaidetta” kohtaan elää taidekentällä vahvana.
Valtiollisen kulttuuribudjetin suoja-asema on jo sellaisenaan ollut heikko ja kulttuurin rahoitus on pientä verrattuna mihin tahansa hallinnonalaan. Kulttuuri on pieni erä valtion kokonaisbudjetissa, ja rahoituksella pyöritetään yllättävän laajaa, yleensä jo valmiiksi alipalkattua taide- ja järjestötoimintaa. Lisäleikkauksilla olisi suuri vaikutus, koska kenttä on jo nyt täynnä penninvenytystä. Alunperin perussuomalaisia edustanut ja kulttuuriministerinä vuosina 2017-2019 toiminut Sampo Terho tosin oli kaikessa konformismissaan mieluinen yllätys suomalaiselle taidekentälle, mutta yhä kiihtyvä kulttuurisodan retoriikka suomalaisessa yhteiskunnassa saa nykyiset instituutiot pitämään saavutetuista eduista yhä tiukemmin kiinni.
Tilanteessa, jossa kulttuuripolitiikasta puuttuu politiikka, myös kulttuurijournalistien on helppo syyllistyä mielikuvilla ratsastamiseen. Kulttuurijournalismin on helpompi saada tehoja irti kulttuurisodan ja “cancel-kulttuurin” retoriikasta kuin kuntien kulttuuribudjeteista ja sivukirjastojen kohtalosta, jotka kuitenkin muodostavat suomalaisen kulttuurin tosiasiallisen selkärangan.
Kulttuurijournalismissa kriittinen katse on gettoutunut taidekritiikin yksityisoikeudeksi kun varsinaisten kulttuuripoliittisten kysymysten kohdalla me toimittajat olemme vähän ymmällämme.
Kulttuuripoliittinen kannanotto on helppoa aloittaa sanoilla “mitään ei saa enää sanoa”, kun politiikan kiista puuttuu suomalaisesta kulttuuripolitiikasta itsestään. Välillä minusta tuntuu vähän kärjistäen siltä, että kulttuurijournalismissa kriittinen katse on gettoutunut taidekritiikin yksityisoikeudeksi kun varsinaisten kulttuuripoliittisten kysymysten kohdalla me toimittajat olemme vähän ymmällämme.
Koronapandemia tuo politiikan kiistan takaisin kulttuuriin
Oliko puoliväliriihen kulttuurileikkauksissa kyse hallinnosta vai politiikasta? Voin itse vastata: tietenkin politiikasta. Kulttuurimyönteisenä esiintyvä vasemmistohallitus ei kompensoinut OKM:n alijäämää, koska tiesi, että siitä ei jää pahasti kiinni. Kulttuurialan poliittinen painoarvo on niin pieni, että se on kovassa paikassa helppo pettää.
Kulttuuripolitiikan epäpoliittisuus on kuitenkin tullut koronapandemian ja siihen liittyvien rajoitusten takia tiensä päähän. Kulttuuriala on noussut taistelemaan oikeuksiensa puolesta ja valtion on ollut pakko reagoida lisäämällä korona-ajan lisätalousarvioissa kulttuurin tukea.
Jo ennen pandemiaa politiikassa alkoi olla aika laaja yhteisymmärrys siitä, että kulttuurin tuet pitää siirtää vähitellen valtion budjettiin ja tosiasiallisen poliittisen keskustelun alueelle. Tämä tulee tarkoittamaan sitä, että puolueiden ja hallitusten on määriteltävä tarkemmin kulttuuripolitiikan suuntaviivat. Enää ei voi esiintyä kulttuurin ja taiteen ystävänä ja samaan aikaan muina tanjakarpeloina vain passiivisesti katsoa kun rahapelimonopoli kasvattaa kulttuurimäärärahoja.
Kulttuuripolitiikka ei ole vain rahan jakamista taiteelle vaan laajaa keskustelua siitä, missä menevät kulttuurin, suomalaisuuden ja politiikan rajat.
Tulevaisuudessa kulttuuripolitiikka ei ole enää nurkkakuntaisia kiistoja keskisuurten suomalaiskaupunkien teattereiden lomautuksista, vaan aitoa keskustelua siitä, mihin suomalainen kulttuuri on menossa muuttuvassa maailmassa. Kulttuuripolitiikka ei ole vain rahan jakamista taiteelle vaan laajaa keskustelua siitä, missä menevät kulttuurin, suomalaisuuden ja politiikan rajat. Ketkä ovat mukana ja ketkä jätetään ulkopuolelle? Kenen ääni on kuuluvampi kuin toisten?
Uusi tilanne tuo uudet vaatimukset myös kulttuurijournalismille, kun taiteen arvosta käytävistä poliittisista neuvotteluista tulee jatkuvia. Enää kulttuuripoliittinen journalismi ei voi tyytyä monimutkaisen kulttuurin rahoitusjärjestelmän kuvailuun, vaan sen on sukellettava syvemmälle yhteiskunnallisiin kysymyksiin taiteen arvosta ja kulttuurin merkityksestä. Toivon myös, että taidekenttä on aktiivinen keksiessään kulttuurin rahoitukselle kulttuurin ja taiteen erityislaatuisuudesta ponnistavia perusteluja jo liiankin tuttujen kansantaloudellisten ja -terveydellisten lisäksi.
Yksilömyytti estää näkemästä kokonaisuutta
Koronakriisin hoito ja siihen liittyvät rajoitukset ovat kiinnostavalla tavalla laittaneet eri ammattiryhmiä järjestykseen. Osa suomalaisista saa paremmin äänensä kuuluviin kuin toiset. Ravintola-alan ääni on ollut kovempi kuin tapahtuma-alan. Viime aikoina taiteen piirissä on totuttu käsittelemään kulttuurisen representaation kysymyksistä, mutta nykyisessä kriisitilanteessa korostuu kulttuurikentän poliittisen representaation eli edustuksen hajanaisuus ja vähä-äänisyys. Mediassa ääneen päästetään helpommin yksittäisiä kulttuurin tekijöitä kuin esimerkiksi taiteilijajärjestöjen edustajia harmittelemaan ahdinkoaan.
Yksilötaiteilijoiden tarinat ovat heikkoa edunvalvontaa, vaikka ne keräisivätkin huomiota ja myötätuntoa nykyisessä julkisuudessa.
Myytti yksilöllisestä, prekaarista ja kutsumustyötä tekevästä kulttuurityöläisestä on myös kulttuurityöläisten itsensä piirissä niin rakas, että se vaikeuttaa kollektiivisen kannan ja sitä kautta yhteisen politiikan muodostamista. Suomalainen kulttuuriala – taiteilijat, taidelaitosten henkilöstö, tapahtuma-alan työntekijät –on nyt koronarajoitusten aiheuttamassa ahdingossa saanut karvaasti kokea mitä tarkoittaa kun politiikasta puuttuu politiikka.
En kaipaa paluuta 70-lukulaiseen puoluepoliittiseen kulttuurikeskusteluun. Kulttuurikentän on kuitenkin politisoiduttava saadakseen oman äänensä kuuluviin nykyistä paremmin. Valtiorahoitteisten taideinstituutioiden on lakattava pelkäämästä veneen keikuttamista. Yksilötaiteilijoiden tarinat ovat heikkoa edunvalvontaa, vaikka ne keräisivätkin huomiota ja myötätuntoa nykyisessä julkisuudessa.
Jotta kulttuuripolitiikka voisi tulla taas aidosti poliittisen piiriin, kulttuurikentän äänen on oltava niin tunnistettava, että kulttuurijournalistien on mahdotonta ohittaa sitä.
Kirjoittaja on Yleisradion kulttuuritoimittaja.
Juttua päivitetty 19.5. kl0 14.20. Ensimmäiseen kappaleeseen korjattu vasemmistohallitus vasemmistojohtoiseksi hallitukseksi ja lisätty virke rahapelituottojen romahtamisesta.