Jos taiteilijat eivät tekisi työtään, ei olisi kriitikoitakaan, kuuluu hokema. Sen tarkoitus on yleensä pistää kriitikko paikalleen: muista kuolevaisuutesi.
(Arvioitu lukuaika 4 minuuttia.)
Lausahdus on vaikuttanut täysin teoreettiselta. Tietysti on taidetta! Tietysti on kriitikoita! Poikkeuksiksi voi nostaa sananvapautta rajoittavat diktatuurit, joissa kaikki julkinen ilmaisu journalismista taiteeseen on rajoitettua, eikä ehkä ole ”taidetta” ja ”kritiikkiä” kuten me yleensä nämä ymmärrämme.
Kun Suomeen asetettiin poikkeustila kohta vuosi sitten, kenelläkään ei ollut ensimmäisenä mielessä taiteen kohtalo. Huolet olivat välittömämpiä, tilanteen absurdius ja outous pakotti toimimaan hetkessä ja vetämään ainoastaan välttämättömimmät johtopäätökset. Tulevaisuus asettui viikkojen kaareen: nyt näin, sitten kattellaan.
Onneksi silloin ei tullut juuri ajateltua, että yhä kattellaan.
Kaikkiin taiteenaloihin ja niiden kritiikkiin pandemialla on ollut vaikutusta, mutta eniten näyttämötaiteeseen ja musiikkiin. Ei esityksiä, ei keikkoja. Vuosi on lyhyt aika pistää pystyyn toimivia livestreameja, yrittää pähkäillä niihin sellainen myyntilogiikka että kaikki saisivat yhä palkkansa. Vuosi on myös lyhyt aika tehdä sellaisia välitteisiä esityksiä, joissa kriitikko pystyisi arvioimaan oikein mitään.
En tiedä kovinkaan tarkkaan mitä on siirtyä arvostelemaan esiintyjien läsnäolosta voimansa saavia esityksiä verkon välityksellä. Taitaa olla epävarmuutta ja sumeutta ilmassa, välitilan tuntua, pitää kaivaa esiin kykyä iloita siitä, että edes jotain on. Mutta alla on huoli, väsymys ja lannistuneisuus.
Kriitikoita ja taiteilijoita yhdistää esimerkiksi se, että työtilanne voi olla erittäin hauras. Kun merkittävä osa ihmisistä kuuluu prekaariin luokkaan jollain alalla, se synnyttää sosioekonomisen särkyvyyden tilan. Tavallisesti tuo hauraus pysyy integriteetin rautakourassa. Kun ajattelee itse valinneensa luovan ammattinsa, pystyy myös hyväksymään paremmin arvaamattoman asemansa. Pandemian myötä pahimmat aavistukset tuntuvat käyneet toteen: Kulttuurin ja taiteen asema arjessa ei yhtäkkiä tunnukaan kovin vahvalta. Tulee rumasti esille, että freelancereiden ja yrittäjiksi ryhtyneiden taiteen ja journalismin tekijöiden turva on kriisissä ohut.
Tietoa yhä venyvän ja syvenevän pandemiakauden seurauksista on varsin vähän, mutta jotain voi uumoilla. Taku ry, taide- ja kulttuurialoilla työskentelevien akavalainen keskusjärjestö, teki viime vuonna terveyskyselyn freelancereille ja itsensätyöllistäjille. Luvut ovat tylyjä: unettomuus vaivaa puolta kyselyyn vastanneista, stressi liki kolmea neljäsosaa, jossain määrin uupuneita on melkein kaksi kolmesta ja neljännes ilmoittaa olevansa erittäin uupuneita.
Muutkin kyselyt osoittavat, että hälyttävän monet taide- ja kulttuurialan itsensätyöllistäjät harkitsevat alanvaihtoa. Cuporen Taiteen ja kulttuurin barometrin 2020 alustavat tulokset viittaavat siihen, että koronapandemian on vaikuttanut tiettyjen alojen (esitystaiteet ja musiikki) lisäksi eniten sosiaalisesti heikoimmassa asemassa oleviin taiteilijoihin, esimerkiksi nuoriin.
Valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiainen otti kantaa marraskuisessa tekstissään Perustuslakiblogissa, että pandemianhallinnassa on unohtunut yksi perusoikeuksista:
“Sivistykselliset oikeudet ovat perus- ja ihmisoikeuksia. Ne kuuluvat ihmisille myös tartuntatautikriisin olosuhteissa. Oikeastaan niiden merkitys vain korostuu silloin. Julkisen vallan on turvattava ne kiinnittäen erityistä huomioita varattomuudesta aiheutuvien esteiden purkamiseen (ks. perustuslain 16 §) torjuessaan tartuntatautia.”
Kyse ei ole vain korulauseista, koska poikkeustilanteissa juuri perusoikeuksista neuvotellaan. Jos sivistyksellisiä oikeuksia ei ajatella yhtä tärkeinä perusoikeuksina kuin muita, kertoo se asenteista noita oikeuksia kohtaan. Niin paljon kuin sivistyksen, kulttuurin ja taiteen itseisarvosta puhutaan, vaikuttaa siltä etteivät ne olekaan niin itseisarvoisia. Kyse ei ole pelkästään taiteilijoiden tai kulttuurialan tilapäistön toimeentulosta, vaikka se kytkeytyykin suoraan heidän mahdollisuuksiinsa tehdä taidetta. Kyse on jokaisen oikeudesta hakeutua kulttuurin äärelle vaikka kokijan tai harrastajan roolissa.
Kriitikot ovat osa tätä kokonaisuutta taiteen tiedonvälittäjinä. Kun läsnäoloon perustuvaa taidetta ei ole, sen alan kriitikot puuhaavat mitä puuhaavat, ja aikanaan palaavat katsomoihin muun yleisön mukana. Vai onko niin? Mitkä jäljet tästä jää? Mitä on palata? Pitäisikö kriitiikin olla kiinnostunut tästä, nyt?