Satiiria on tunnetusti niin vaikea tulkita, että se on lähes luvatonta. Joko tykkäät tai et. Viime päivinä on käyty intensiivistä kulttuurikeskustelua taiteen ammattimaisuudesta pakinan siivittämänä. Ja vieläpä sosiaalisessa mediassa.
(Arvioitu lukuaika 12 minuuttia)
Minua suututtaa säännöllisesti eräs pieni asia. Kulttuuriin ja taiteeseen liittyvää, humanistista asiantuntemusta ei pidetä kovin suuressa arvossa.
Jokajantteri, joka on nähnyt leffan, kuunnellut levyn tai lukenut kirjan, ajattelee tietävänsä kaiken tarvittavan. Jos jonkin teoksen kritiikissä tulee ilmi sellaista, mitä hän ei tiedä tai ole tullut ajatelleeksi, kriitikko on elitisti, akateeminen ja vaikea.
Minua suututtaa oma pikkumaisuutenikin. En minä mikään virologi ole, ei kai ole kuolemaksi, jos ihmiset vetävät omia johtopäätöksiään teoksista.
Satiirin ehdot
Ajattelin tätä, kun seurasin Laura Frimanin kolumnista käytyä keskustelua. Ylen Kulttuuricocktailissa viime viikolla julkaistu ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta” on pakina ammattimaisen taiteen, ja laajemmin taiteen instituutioiden puolesta. Ei ihan tavallinen kulma kolumnille! Keskustelu jatkui Instagramissa, enimmäkseen Story-muodon avulla, eilen Helsingin sanomat julkaisi kommentoivan jutun, ja Yle myös. Jälkimmäisessä keskustelu professionaalisuudesta sai arvoisensa päätöksen, kun ammattikriitikkoa tituleerattiin “taidealaa kommentoivaksi bloggaajaksi”.
Sitä, että useat Instagramissa pakinasta keskustelleet ovat median tai taiteen ammattilaisia, eivät jatkojutut ottaneet huomioon. Näin internetin taidejulkaisuun kirjoittanut kriitikkokin muuttui bloggaajaksi. Kun taiteen tai kulttuurin ammattilainen osallistuu keskusteluun sosiaalisessa mediassa, hän on edelleen ammattilainen. Jutuista myöskään ei ilmene, että lehtien siteeraamien storyjen tekijöitä olisi pyydetty kommentoimaan. Olisiko pitänyt?
HS:n pitkä juttu antautui opettamaan Instagram-väelle mikä on satiiri. Jyrki Lehtola sai vääntää asian rautalangasta. Mutta siitäkö oli kyse? Että ihmiset eivät ymmärrä satiiria?
Satiirisen tekstin lukusopimukseen ei kuulu tekstin vakava kommentointi.
Minusta kuitenkin näytti siltä, että tekstin satiirisuus oli monelle selvää. He eivät vaan suostuneet noudattamaan tekstin lukusopimusta, koska pitivät jotain tekstissä esille noussutta asiaa niin tärkeänä, että halusivat puhua siitä. Satiirisen tekstin lukusopimukseen ei kuulu tekstin vakava kommentointi, ja moni päätti rikkoa sopimuksen.
Lienee käynyt myös niin, että tekstiä luettiin paljon Instagram-kommenttien luomasta näkökulmasta. Ja niissä satiiriset piirteet sivuutettiin tarkoituksellisesti ja aukilausutusti. Kun keskustelu on nopeaa ja ihmiset yrittävät muodostaa käsitystä lennossa, kontekstit ja täsmällisyys kärsivät.
Frimanin satiirin kärki on, että internet on täynnä epäammattilaisia, jotka yrittävät päästä ammattilaisen paikalle. Asetelma on toistunut myös keskustelun kaikilla tasoilla. Taiteen ammattimaisuuden rinnalle nousi vielä median ammattimaisuus, juuri satiirin määrittelyn ja lukuohjeiden tarjoilemisena. Jokin sosiaalisessa mediassa häiritsee!
Onko instituutio norsunluutorni vai verkosto?
Institutionalistisessa teoriassa taide(teos) merkitsee samaa kuin taidekentän hyväksynnän saanut artefakti tai toiminta. Se, että raja ammattilaisen ja amatöörin välillä voi olla liukuva, sisältyy instituutioon. Ylen jatkojutussa kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen erikoistutkija Maria Hirvi-Ijäs kommentoikin asiantuntijanäkökulmasta taiteilijan ammattistatuksen määrittymistä. Kysymys on vaikea, eikä ole ihme että se aiheuttaa keskustelua.
Frimanin kolumni ottaa instituution annettuna, se uskoo laatuun, jota instituutio tuottaa ja varjelee. Tämä lienee se ärsyttävä piirre, joka herätti keskustelua siitä, kuka voi olla taiteilija, miten voi olla taiteilija, millaisia positioita taidekenttä ja -julkisuus syrjivät.
Ero ”taiteen” mieltämisessä hahmottuu kahden teoreetikon ymmärryksen kautta: institutionaalisen taideteorian 1970-luvulla kehittänyt George Dickie käytti perustana Arthur C. Danton (1964) ”taidemaailmaa”. Dickie mielsi sen ihmisten ja käytäntöjen kokonaisuutena, eräänlaisena sopimuksenvaraisuutena, joka syntyy eri toimijoiden välillä. Kun ajattelee instituutiota kovin tiukasti, se vaikuttaa norsunluutornilta, jossa taiteilijuus on jo tiedetty ja tunnettu asia. Danto taas ajatteli taidemaailmaa enemmän luovana ideoiden maailmana. (ks. Noël Carrollin esipuhe teokseen Theories of Art Today, 2000).
Tämä jälkimmäinen näkemys kenties korostui siellä, missä Frimanin kolumni sai kovinta arvostelua osakseen. Näiden maailmojen kohtaamattomuus on vaikeaa. Kun katsoo taidetta ideoiden ja luovuuden alueena, on vaikea nähdä, miten on keneltäkään pois, jos joku hommaa akryylimaalit kirjakauppaketjun tarvikehyllystä ja tekee niillä taulun – josta tuli niin kiva, että joku haluaa ostaa sen.
Kuvataidekriitikko Sanna Lipponen summaa keskustelua tekstissään EDIT-mediassa. Hän vastaa vakavasti kysymykseen, keneltä on pois, että itseoppineet Instagram-maalarit saavat teoksiaan myytyä. Kyse voi jossain määrin olla myynnistä, mutta enemmänkin siitä arvosta, jonka taide yleisesti saa: ”Monet meistä ovat opiskelleet korkeakouluissa vuosia ja/tai syventäneet osaamistaan harjoittamalla ammattiaan ja seuraamalla kenttää aktiivisesti vapaa-ajallaankin. Se, mikä arvo tuolle valtavalle määrälle karttunutta ja kartutettua ammattitaitoa annetaan, tulee aika kurjalla tavalla näkyviin puheenvuoroissa, joissa taidekentän ammattilaisista puhutaan aluettaan mustasukkaisesti vartioivina ja etuoikeudelleen sokeina portinvartijoina.”
Taidekentästä ei voida puhua sen kummemmin ulossulkevana kuin inklusiivisenakaan, koska se valtava kokonaisuus.
Mukaan tuli myös identiteettipolitiikkaan ja feministiseen liikehdintään sitoutuneita argumentteja. Vähemmistöt (ja jopa ei-vähemmistöryhmä ”naiset” on aika tuore porukka tasa-arvon piirissä) eivät voi luottaa siihen, että instituutiot koskaan kannattelevat heitä, jos edes noteeraavat heidän olemassaoloaan. Tässä tilanteessa instituutiokritiikki ja instituutioiden ulkopuolisten julkaisuväylien käyttäminen on järkevä valinta. Sosiaalinen media on yksi väline laajentaa taiteen mahdollisuuksia sekä esteettisesti että tavoittavuusmielessä.
Taidekentästä ei voida puhua sen kummemmin ulossulkevana kuin inklusiivisenakaan, koska se valtava kokonaisuus. Voi puhua vain palasesta kerrallaan. Kysymys taidekentän inkluusion parantamisesta vaatii perehtymistä: systemaattinen työskentely instituutioiden, tutkimuksen ja kokemusasiantuntijoiden kesken usein tuottaa tuloksia. Mikään toimija ei voi maagisesti olla ”avoin” pelkän asennemuutoksen avulla ilman että sillä on kosketusta yhteiskunnan eri osa-alueisiin, siinä eläviin kulttuureihin ja ihmisryhmiin. Yhteyden saavuttaminen vie aikansa.
Institutionaalinen tieto ei välttämättä aina rakenna norsunluutorneja, vaan voi antaa välineitä niiden tekemiseen lähestyttävämmäksi tai niiden purkamiseen. Pyrkimyksestä mahdollistamiseen kertoo esimerkiksi Kulttuuria kaikille -palvelun Avaus-hankkeen raportti. Hanke on etsinyt keinoja työllistää ulkomaalaistaustaisia taiteen ja kulttuurin ammattilaisia. Avaus-hankkeen tapauksessa Cupore on tehnyt tutkimuksen toimenpiteiden taustalle ja hanke koulutti moninaisuusagentteja taide- ja kulttuurialan käyttöön.
Millainen julkinen puheenvuoro on Instagramin story?
Story-muotoinen keskustelu on ainakin toistaiseksi vakiintumatonta mediassa. Itse en ole osannut ratkaista, miten storyissa ilmenneitä seikkoja oikein käytetään muussa julkaisuyhteydessä. Ensinnäkin ne ovat näkyvillä vain vuorokauden, mikä vaikuttaa hyvin paljon tapaan puhua niissä. Niitä ei ole ajateltu pysyviksi. Toiseksi niiden keskinäisestä kommentoinnista voi olla vaikea saada otetta, jolloin yhtä storya kommentoiva toinen story muuttuu oudoksi, ellei pysty selvittämään koko ketjua. Jos on liikkeellä yli 24 h ajan, palasia alkaa kadota. Esimerkiksi nyt en pääsisi enää käsiksi Frimanin kolumnista käytyyn keskusteluun Instagramissa. Minulla on enää mielikuvani sekä eräs ruutu, johon Kritiikki näkyy! tägättiin ja mediassa esillä olleet kuvankaappaukset.
Muodostapa siinä sitten uskottava kuva julkisesta keskustelusta jälkikäteen, tai yritäpä vahvistaa mitä kukakin sanoi ja missä asiayhteydessä.
Storyt muuttuvat pysyviksi sillä hetkellä kun jokin toinen media siteeraa ja julkaisee niitä kuvankaappauksina. Se ei ole väärin, mutta niiden käytössä pitäisi myös ottaa huomioon niiden luonne ohiliitävinä julkaisuina. Se on minusta tärkeää, koska vain siten välittyy niiden luonne keskustelun muotona.
Sosiaalisen median influensseri on kenties epämääräisin mahdollinen julkisen keskustelun osapuoli.
Ketkä näitä storyja sitten väsäävät? Kun niitä ei voi olla ottamatta huomioon ja silti niistä ja niiden tekijöistä puhutaan usein vähättelevään sävyyn. HS:n jutun ingressi “Ylen Kulttuuricocktailissa julkaistu kolumni on ilahduttanut ammattitaiteilijoita mutta suututtanut sosiaalisen median influenssereita” tiivistää asenteen hyvin.
“Sosiaalisen median influensseri” on kenties epämääräisin mahdollinen julkisen keskustelun osapuoli. Tunnistan influenssereiksi niin lifestyle-kulmasta tulevia sisustus- ja ruumiinkunto-ihmisiä mutta joukossa on paljon myös media-ammattilaisia, taiteen ja muiden alojen ammattilaisia ja aktivisteja (joilla on joskus jokin muu ammatti). Mediassa influensserit esitetään usein joko varauksettoman positiiviseen sävyyn self-made -ihmisinä lehtien lifestyle-osioissa tai sitten mölisevänä joukkona, jonka asema yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole ansaittu. HS:n juttu ei sisällöltään ole mitenkään typerä, mutta sen tarjoilu toisintaa vastakkainasettelua, jossa jonkin alan ammattilaiset ovat selkeä ja asiallinen joukko, ja jossa “influensserit” ovat osaamattomia mutta vaikutusvaltaisia. Eikä asia taida olla ihan niin yksinkertainen.
Mutta millainen se on? Taidetta koskevaa keskustelua ja kritiikkiä on valtavasti sosiaalisessa mediassa. Siihen osallistuvat niin maallikot kuin ammattilaisetkin. Monen toimituksellisen julkaisun lempimedia on Twitter, josta puheenaiheita on poimiskeltu jo jonkin aikaa, ja nyt Instagram kirittelee rinnalle. Iltapäivälehdet ovat jo jonkin aikaa uutisoineet julkkisten kuulumisia sellaisina, kuin he itse ne kertovat omissa somekanavissaan (ehdottomasti parempi kuin perässä pörräävät paparazzit!).
Sosiaalinen media vaikuttaa jonkinlaiselta resurssilta, josta voi ammentaa, mutta jonka keskustelijat voi surutta heittää samaan influensserisoppaan. Siten ei kuitenkaan välttämättä saavuteta parasta mahdollista ymmärrystä. Some on samaan aikaan arvokas ja arvoton – sitä se on Frimanin kolumnille, ja sitä se on myös jatkojutuille.
*
PS. Friman esittää taiteen terapeuttisena harrastuksena. On totta, että henkilökohtaisia ulottuvuuksia sisältäessäänkään ammattitaitelijoiden työ ei ole ensisijaisesti terapeuttista. Kun taiteesta puhutaan terapeuttisena harrastuksena, se mielletään yksilön mielenkunnon ylläpitäjänä.
Taide kuuluu sivistyksellisiin perusoikeuksiin. Yhteiskunta tukee taidekenttää, jotta se pystyisi huolehtimaan eri taiteenlajien saavutettavuudesta. Taiteilijat siirtävät tietojaan eteenpäin ohjaamalla niin lapsi- kuin aikuisharrastajiakin tanssissa, sellonsoitossa tai akvarellitekniikassa. Oikeus hakeutua taiteen piiriin on vahva, samoin kuin oikeus luovaan toimintaan. Harrastuksenakaan taide ei ole terapiatoimintaa, vaan esteettistä toimintaa. Terapeuttisuus hoitaa yksilön toimintakykyä. Taidetta tekevät ja kokevat ovat osa jotain itseään suurempaa.