Miksi lastenkirjakriitikko väitti, että amerikkalaiskoulu on kieltänyt Odysseian?
Cancel-kulttuurista on puhuttu suomalaisessakin mediassa jonkin verran viime vuosina, ja ilmeisesti viime vuonna niin taajaan että Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus valitsi sen vuoden 2020 sanojen joukkoon.
Mutta mitä cancel-kulttuuri merkitsee?
Tavalliset esimerkit tulevat kirjallisuuden puolelta, esimerkiksi Harry Potter -kirjailija J.K. Rowling nostetaan toistuvasti esille cancel-kulttuurin uhrina. Taustalla on Rowlingin transvähemmistöä kohtaan ilmaisema vihamielisyys, jonka vuoksi moni ilmaisi julkisesti antipatiansa Rowlingia kohtaan – eikä välttämättä rakentavaan sävyyn.
Rowling on hyvä esimerkki siitä, kun keskustelun eri tasot muodostavat sekavan kokonaisuuden. Rowlingin transnaisiin kohdistamat syrjivät puheenvuorot ovat saaneet teräväsanaisuudessaankin aiheellista kritiikkiä, mutta myös asiatonta, epäoikeudenmukaista ja pelottavaa. Kuitenkaan hänen asemansa kirjailijana ei oleellisesti heikentynyt. Debatti ei ole vienyt häneltä kustantajaa tai hänen teoksiaan kirjakauppojen hyllyistä.
Helsingin Sanomat määrittelee cancel-kulttuurin aktivismin muodoksi, jossa ”kiistanalaisilta henkilöiltä pyritään poistamaan julkaisualusta ’vääränlaisten’ tai haitallisten mielipiteiden leviämisen estämiseksi”. Tämä pätee useisiin tapauksiin, joissa joku sometähti tai julkkis on suljettu pois viiteryhmästään joko oletetun tai todellisen mielipiteen, asenteen tai teon vuoksi.
”[V]äärä mielipide tai väärästä mielipiteestä tykkääminen voi sysätä ihmisen täydelliseen epäsuosioon. Ääriesimerkki tästä on amerikkalaisen valveutuneen nuorison keskuudessa yleistynyt cancel-kulttuuri, joka tarkoittaa, että ihminen voidaan väärän mielipiteen tai eleen vuoksi ”peruuttaa” eli hänen olemassaolonsa kieltää. Käytännössä väärinajattelija siis eristetään sosiaalisesta piiristään”, kirjoitti Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Johanna Lahti (30.12.2019). Journalismin näkökulmasta cancel-kulttuuri on ongelma, koska sen syntipukkimekanismiin liittyy oleellisesti suhteellisuudentajun katoaminen ja disinformaatio – ja jopa se, että kanseloinnin kohteena olevan ihmisen lähipiiriä painostetaan irtisanoutumaan tästä ihmisestä.
Kyseessä on vakava ja jopa vaarallinen sosiaalisen ulossulkemisen mekanismi, joka saa somessa aivan omat mittasuhteensa. Tätä myrkyllistä strategiaa sovelletaan erilaisissa yhteisöissä, eikä se riipu suoraan vasemmistolaisesta tai oikeistolaisesta tai liberaalista ja konservatiivisesta näkökulmasta.
Kuulopuheet siitä, että joku pölvästi jossain on halunnut deletoida jotain ihmiskunnan historiasta, ovat yksinkertaisesti valtavan houkuttelevaa jaettavaa.
Tokko kenestäkään on väärin, että Harvey Weinsteinin, Veijo Baltzarin tai Jean-Claude Arnaul’t tavoin toimineet ihmiset joutuvat vastuuseen teoistaan, eikä niitä sivuuteta julkisuudessa. Lopulta oikeuslaitos tekee tehtävänsä sen selvittämisessä, mitä on tapahtunut ja mikä on sopiva tuomio. Äskettäin käynnistyi tällainen keskustelu muusikko Marilyn Mansonista – väitteet parisuhde- ja seksuaalisesta väkivallasta on esitetty julkisesti. Näissä tapauksissa totuudessa pysyminen on ratkaisevan tärkeää: jokaisen tyypin kohdalla on aivan yhtä oleellista, että he kantavat vastuun siitä mitä ovat todella tehneet, eivät siitä mitä olisivat voineet tehdä kun kerran ovat sellaisia kuin ovat. Kyseessä on jokaisessa tapauksessa henkilön omaan valta-asemaan liittyvä toiminta, ei epämääräisempi asenne, mielipide tai sanavalinta.
Cancel-kulttuurin ilmiöitä käsiteltäessä täytyy muistaa tarkistaa faktat. Kuulopuheet siitä, että joku pölvästi jossain on halunnut deletoida jotain ihmiskunnan historiasta, ovat yksinkertaisesti valtavan houkuttelevaa jaettavaa.
Somessa kierteli Tartossa työskentelevän historiantutkija ja apulaisprofessori Stefano Braghirolin kirjoitus New Europe -lehdessä (lehti on Euroopan (Unionin) näkökulmasta asioita tarkastelteleva kansainvälinen, Brysselissä ilmestyvä julkaisu). Cancel-kulttuuria käsittelevä teksti väittää massachusettslaisen opettajan riemuitsevan siitä, että hänen koulunsa on kieltänyt Odysseian.
Taustalla on Wall Street Journalin kolumni, joka on lähtenyt kiertämään useiden lehtien mielipidejournalistisissa osioissa. Naftaliinista kömpi kolumnin innoittamina tyyppejä, jotka tiesivät jo 1990-luvulla että postmodernismi tappaa klassisen sivistyksen. Paikalle saapui selittäjiä, jotka tietävät että hyvekulttuurin totalitarismi tappaa lukutaidon. ”Kirjallisuuden suurteoksetkaan eivät ole immuuneja cancel-kulttuurille”, otsikoi Washington Times (6.1.2021); ”Odysseia kielletään väkivallan ja seksismi vuoksi, onko tämä klassikkojen loppu”, puolestaan Greek Reporter (30.12.2020). Braghiroli on lukenut kolumnin huonosti, koska väittää opettajan syyttäneen Homeroksen teosta rasismista, seksismistä jne, mitä kolumnikaan ei väitä opettajan sanoneen.
Tämä ei tainnut olla ihan totta: opettaja heitti vitsin. Oppilaiden kirjalistaa uusittiin keväällä 2020 etäopetuksen takia. Oli helpotus saada Odysseian kaltainen vaikea teksti pois listalta, koska sitä ei voinut opettaa luokkahuoneessa. Oli takuulla yllätys, että tästä pikku vitsistä, alkuaan ilman selitystä sutkautetusta, seurasi lumivyöry.
Heksametrieepoksen puuttuminen lukulistalta jossain osavaltiossa on yhtäkkiä Yhdysvaltain keskeisin lukutaito-ongelma.
Opettaja dissasi Odysseiaa muutaman sanan mittaisessa tviitissä ja osoitti siten olevansa uhka koko länsimaisen sivistyksen perustalle. Opettajan pätevyys ja koulun toiminta kyseenalaistettiin, eivätkä selitykset tai anteeksipyynnöt kelvanneet, esimerkiksi siksi, että opettaja ei ollut heti selittänyt mitä tarkoitti letkautuksellaan. Opettaja on sittemmin selventänyt, että hän mielellään opettaa esimerkiksi Odysseiaa vastakin luokassa.
Wall Street Journalissa on julkaistu myös koulun (Lawrence High) oikaisu, mutta totuus ei voita näkyvyyskisoissa.
Koska totuudella ei ollut merkitystä, Odysseia-tapauksessa jutut paisuvat paisumistaan ja lopulta ei ole kenestäkään suuri ihme, jos lapset USA:ssa eivät osaa lukea. Heksametrieepoksen puuttuminen lukulistalta jossain osavaltiossa on yhtäkkiä Yhdysvaltain keskeisin lukutaito-ongelma.
Jos seikka vaikuttaa poskettomalta ja pöyristyttävältä, se ei ehkä ole tosiseikka.
Braghirolikin epäilee, että joudumme jälleen Umberto Econ romaanissaan Ruusun nimi kuvaamalle keskiajalle. .Johonkin pimeään paikkaan saatamme tosiaan päätyä, jos lähdekritiikki jää harjoittamatta. Vanha sääntö pätee myös netissä: jos seikka vaikuttaa poskettomalta ja pöyristyttävältä, se ei ehkä ole tosiseikka.
Suomalaisessa keskustelussa cancel-kulttuuriin törmää hyvin erilaisissa yhteyksissä. Viimeksi se kävi William Shakespearen yhteydessä. Suomen Kuvalehden jutun url-osoitteessa näkyvän tekstin: “https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/shakespeare-on-rakenteellista-vakivaltaa-opiskelijaa-kohtaan-taidekoulut-luovivat-opiskelijoiden-vaatimusten-keskella/” perusteella moni päätteli, että Teatterikorkeakoulussa vallitsee sensuurivaatimus koskien esimerkiksi Shakespearen tuotantoa. Näin ei väittänyt edes lehtijuttu, vaikka klikkirivi vähän paisuttelikin. Mutta pääsimmepä lämmittelemään oletettujen rovioiden närkästyttävässä hehkussa.
Odysseia-harhautuksen taustalla on kuitenkin laajempi keskustelu. Wall Street Journalin kolumni mainitsee sensuurivaatimusten käsikassarana #DisruptTexts -nimisen toimijan. Se kuitenkaan ei näytä vaativan mitään poistettavaksi, vaan lisättäväksi.
Koulujen lukulistojen monipuolistaminen on sille tärkeä työväline lukukynnysten madaltamiseksi.
Kyseessä on mustien opettajien aloittama, lukemiseen keskittyvä ruohonjuuritason liike, jonka keskeisin tavoite on yhdysvaltalaisoppilaiden lukutaidon kehittäinen. #DisruptTexts näkee lukutaidon niin tärkeänä yhteiskunnallisena ja yksilöllisenä voimavarana, että koulujen lukulistojen monipuolistaminen on sille tärkeä työväline lukukynnysten madaltamiseksi. Klassikot säilyvät yhtenä keinona lisätä analyyttista lukutaitoa, mutta niiden rinnalle pyritään tuomaan kirjallisuutta, joka liittyy läheisemmin oppilaiden omaan kokemusmaailmaan. Amerikkalaiskoulujen lukemisto vaikuttaa konservatiiviselta ja etäiseltä oppilaille, ja sen kehittäminen saattaa olla hyvinkin tarpeen.
Samalla #disruptteexts -tunnisteella löytää kaikenlaisia ajatuksia, esimerkiksi mainintoja kirjoista ja kirjailijoista, joita tviittaaja ei suosittelisi kenellekään. Yksittäiset maininnat kirjoista, joita joku ei halua kenenkään lukevan, eivät tee vielä cancel-kulttuuria.
Wall Street Journalin kolumnin ongelmat eivät lopu vitsailevaan opettajaan. Se siteeraa harhaanjohtavasti myös nuortenkirjailija Padma Venkatramania. WSJ:n kolumnin kirjoittaja, lastenkirjakriitikko Meghan Cox Gourdon väittää, että Venktraman on kirjoittanut että kouluissa pitäisi lukea vain nykykirjallisuutta, koska vanhempi kirjallisuus sisältää rasismia, seksismiä, ableismia, antisemitismiä…
Tarkistetaanpa: School Library Journalissa Venkatraman kirjoittaa, että koska klassikot sisältävät rasismia, seksismiä jne., on tärkeää rohkaista keskustelua lukemisesta. Osallisuuden vahvistaminen on erityisen tärkeää rodullistetuille lapsille, ja siihen täytyy käyttää siihen aikaa ja energiaa. Äidinkielen tunneilla on olennaista lukea tuoreempia kirjoja, joissa oppilaiden kaltaiset ihmiset eivät ole rasistisin silmin nähtyjä. Hän ehdottaa, että yhteiskuntaopin voisi olla myös hyvä paikka käsitellä ongelmallisia klassikoita. Minusta tämä kuulostaa ehdotukselta, josta voisi keskustella – mutta kolumnisti on päättänyt esittää Venkatramanin mielipiteen vahvasti muunnettuna.
Taustalta löytyy pidempään jatkunut ja vaikeampi kiista kuin mikään hömelö klassikon kieltäminen.
Kolumnin taustalla vaikuttaa muhivan keskustelu siitä, mitä kouluissa pitäisi lukea ja mitä ei, ja millaista kirjallisuutta lasten ja nuorten pitäisi lukea (koska tunnetusti lastenkirjat tukeutuvat aina aikansa moraalisiin ja eettisiin normeihin). Gourdon on aiemmin saanut vastaansa YA-kirjailijoiden (young adult) rintaman (#YAsaves) väitettyään, että nuorille aikuisille suunnatussa kirjallisuudessa ei pitäisi käsitellä rankkoja aiheita. ( ”Darkness too visible”, 2011). Kuten yleensä, taustalta löytyy pidempään jatkunut ja vaikeampi kiista kuin mikään hömelö klassikon kieltäminen.
WSJ:n tapaus on kiusallinen, koska valheellinen kuva maailmasta leviää ja toistuu journalistisella mandaatilla ja kriitikon arvovallalla. Sivistyksen puolestapuhujat tarttuvat täkyyn, eivätkä mieti taustaa.
Klassikoiden lisäksi keskeinen länsimainen arvo on tiedonvälityksen totuudenmukaisuus, mikä ei tässä Odysseia-on-kielletty -keississä näytä toteutuvan. Suomessakin kävi nolosti, kun mediassa esitettiin väitteitä siitä, että Aino-triptyykin poistamista Ateneumista vaadittiin. Ei vaadittu, mutta moni tuomitsi väitetyn vaatimuksen varmuuden vuoksi.
Entä mikä on kriitikin rooli tässä? Kun eteen tulee toistuvasti epämääräisiä väitteitä siitä, että jotain ”vaaditaan” tai jossain ”sensuroidaan”, tai että joku on sanonut jotain kerrassaan pöyristyttävää, kannattaa tarkistaa, ennen kuin vie viestikapulan eteenpäin. Sosiaalisessa mediassa on helppoa jakaa valheellista informaatiota, jonka pohjalta tehdyt yleistykset kulttuurisesta ilmapiiristä seuraavat perässä muuallekin.
Tärkeää onkin löytää keinoja pitää totuudesta kiinni silloinkin, kun on rankasti eri mieltä toisen kanssa. Sosiaalisen median nopeasti leviävä informaatio tekee tarkistamisesta vaikeaa, se saattaa kestää toisinaan aika kauankin. Samalla huolimattomasti esitetyt mielipiteet tai huonosti harkitut sutkaukset saattavat elää omaa elämäänsä ja muuttua virheiden tai epäjohdonmukaisuuksien sijaan edustaviksi – huonolla vitsillä klassisen sivistyksen peruuttanut opettaja tai epämääräisen kommentin perusteella vaikka naisvihasta syytetty julkkis ovat valitettavan tyypillisiä hahmoja nykyjulkisuudessa.
Ehkä kaikkein helpoin kulttuurisota on puolustaa klassista sivistystä amerikkalaisen kulttuurin barbaarisuudelta.
Olennainen on myös suhteellisuudentaju. Odysseian kaltaiset kulmakivet, joille myöhempi kirjallinen kulttuuri on rakentanut, eivät ole murentumassa. Juurihan teoksesta ilmestyi ensimmäinen naisen tekemä englanninnos.
Ehkä kaikkein helpoin kulttuurisota on puolustaa klassista sivistystä amerikkalaisen kulttuurin barbaarisuudelta. Koska kritiikin vahvuus on tiivis yhteys taiteen nykyhetkeen ja teoksiin, ilmeisimpään ei tarvitse sortua. Maailma on niin monimutkainen, ettei se tarvitse lisää sumutusta.