Niin kauan kuin olen ollut mukana ”kritiikiksi” nimitetyssä ilmiössä tai maailmassa, sitä on kuvattu sanalla kriisi. Kriisi näyttäytyy usein koettelemuksena, joka tulee ensin sieltä ja sitten tuolta, ja väistämättä vetää mennessään jotain tuttua ja turvallista. Mutta kritiikkiä ei uhkaa kriisi, se itsessään on kriisi; kuten usein muistutetaan, sanojen etymologinen pohja on sama.
Kritiikki on, ja sen kuuluu olla, osa journalismia ja toimivaa tiedonvälitystä demokratiassa. Se ei ole pelkästään reliikki hierarkkisemmilta ajoilta, jolloin makuasiantuntija kertoi lehdessä absoluuttisen arvostelmansa taideluomasta. Kritiikin näkökulma kuuluu journalismiin.
Suomen Kuvalehdessä julkaistu juttu Taideyliopiston teatterikorkeakoulusta käynnisti laajan keskustelun. Jutussa muutamat opettajat ilmaisivat huolensa opiskelijoiden parista nousevasta kritiikistä klassikoita ja kaikkia mahdollisia valta-asemia kohtaan. Yle teki jatkoa haastattelemalla muutamia opiskelijoita – he taas kokevat käyvänsä rakentavaa keskustelua oppilaitoksen kanssa. Jutut välittävät käsityksen taideopetuksen piirissä käytävästä, kyseenalaistavastakin keskustelusta: esimerkiksi klassikkojen asemaa joudutaan perustelemaan osana opetusta. Vaikuttaa siltä, että opiskelijat vaativat perusteluja opetuksen linjauksille ja valinnoille. Suomen Kuvalehden juttu keskitti identiteettipolitiikaksi nimitettyyn asiaan.
Blogissaan Tiina Tuppurainen huomauttaa, että SK:n juttu oikaisi sen verran ronskisti identeettipolitiikkaa käsitellessään, että se tulkitsi keskeisen tutkimuslähteensä suunnilleen päinvastoin kuin lähteessä sanotaan. Tuppuraisen teksti täydentääkin ymmärrystä siitä, mitä identiteettipolitiikka merkitsee politiikan välineenä. Identiteettipolitiikka-termin käyttö keskustelussa usein vaikuttaa merkkaavan muita keskusteluun osallistuvia: heidän eturyhmäytymistään, heimoutumistaan tai jopa brändäytymistään. Tätäkin tapahtuu, mutta identiteettipolitiikka on myös ihmisoikeuspolitiikan keskiössä.
Dramaturgi Ilja Lehtinen on liittyi keskusteluun ”Muutamilla kysymyksillä antirasistisista strategioista”. Lehtinen kirjoittaa auki kritiikin ytimen: ”erimielisyyden tilaa ei ole syytä kuroa umpeen”. Hän esittää useita kontekstoivia kysymyksiä nykykeskustelulle. Eräs olennaisimmista on juuri suomalainen taiteen ja akatemian konteksti antirasismiin: se on huomioitava, on sovellettava. Asiat tapahtuvat konteksteissa, paikoissa ja ajoissa.
Kritiikki ei merkitse vain yksittäisten arvioiden tekemistä valmiista teoksista. Kritiikki on juuri erimielisyyden ydintä, tarkentamista sumeaan näkymään ja sen selvittelyä. Kritiikki on eräs moniäänisen demokratian keskeisimpiä välineitä. En väitä, että vastakohdat täydentävät toisiaan, tai että kritiikin perustila olisi lukittujen eriävien näkemysten status quo. Taika on juuri siinä, että erimielisyys on elävä tila.
Vielä loppuun kuulumisia hankkeesta!
Aloitin työt lokakuussa, ja sittemmin olen perehtynyt ja perehtynyt. Puhunut kritiikistä, lukenut siitä, seurannut keskusteluja siitä. En ehkä, edes apurahakriitikkona, ole ollut näin yltä päältä kritiikkitomussa.
Tätä tekstiä kirjoitan oikeastaan läpinäkyvyyden nimissä. Kritiikki näkyy! -hanke pääsi pandemian vuoksi alkamaan hieman myöhässä aikataulustaan, mutta tässä ollaan. Verkkosivu on auki, kaksi tekstiä Toisin katsottu kritiikki -sarjaan on ilmestynyt: Helga West kirjoitti saamelaiskirjallisuuden heikoista rakenteista. Ei tule helpostikaan ajatelleeksi, että saamenkielisten luku- ja kirjoitustaito voivat vaikuttaa kritiikin tilanteeseen. Nuo itsestäänselvät taidot taas puuttuvat osalta saamenkielistä väestöä, koska assimilaatioaikana saamenkielet pyrittiin aktiivisesti tukahduttamaan. Kritiikki vaatii kielellisen yhteisön, jossa julkisuus on mahdollista.
Tuomas Aitonurmi kirjoitti traumasta taidekokemuksessa ja kritiikissä. Aihe on arka, ja myös vaikea hahmottaa. Kriitikot ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja trauma on lopulta hyvin tavallinen inhimillinen kokemus, ja pysyvä osa useiden elämää. Onko kritiikki tarkoitettu vain ehjien ja pystyvien tehtäväksi, vai voisiko käsitys olla toisenlainen? Minusta Aitonurmen teksti avaa jonkin uuden väylän kriitikon, teoksen ja tulkinnan suhteen ajattelemiseen.
Muutoin hankkeessa ollaan keskitytty valmistelemaan tulevaa. Pari viikkoa sitten lähti kutsu lähikritiikkiin reilulle 150 paikallis- ja kaupunkilehdelle. Lähikritiikki-osio alkaa kevään aikana. Hanke tukee paikallismedioita kritiikin tekemisessä ja julkaisemisessa, ja hankkeen puitteissa tehdyt jutut julkaistaan myös tällä verkkosivulla. Olen tästä lapsekkaan innoissani! Paikallislehtien yhteystietolistan kokoaminen oli kuin mielikuvamatka Suomeen – vuonna, jona jokaisen etusivun uutiseksi kulkutauti kiinnittyi.
Lähikritiikkien valmistelutyö on myös avannut perspektiiviä kritiikin paikallisuuteen. Usein kritiikistä puhutaan ylätason toimintana, jossa paikallisväriä antavat enemmän taiteenalat kuin maantieteellinen ja paikalliseen kulttuurielämään liittyvä vaihtelu. Hankkeen myötä tämäkin näkökulma täsmentyy ja tietoa syntyy.
Toivotan jokaiselle hyviä keskusteluja ja parempaa ensi vuodelle <3