Taiteen hyveisiin kuuluu vereslihainen paljaus – kritiikin hyveenä sitä ei todellakaan pidetä. Miten traumaattinen kokemus saa tulla taiteen julkiseen vastaanottoon, näkyä siinä, olla tilassa yhdessä muun vastaanoton kanssa kiusaannuttamatta, häiriköimättä?
Suutuin, kun näin kuvauksen eräästä kirjasta kustantamon katalogissa. Todella suutuin, ja siitä jo jollain tasolla ymmärsin, etten suhtaudu aihepiiriin neutraalisti, en todellakaan viileän ammattimaisesti. Suutuin siitäkin, kuka mainittiin kirjailijan isäksi lehtijutussa. Mietin kulttuuriperheessä kasvamisen etuoikeutta, ja ajatus sumensi mielen.
Minun, jos jonkun, olisi pitänyt tietää, miten ensimmäisten vuosien turvallinen ja onnellinen kasvu voi rikkoutua.
Kun romaani sai julkisen vastaanottonsa, minun oli mahdotonta sivuuttaa se. Lopulta kirjailijaystäväni – hän toimii myös luottolukijanani, jonka suosituksiin tartun jokseenkin aina – kehui teosta ja sanoi, että se todella kannattaa lukea, kun vaan jaksan. Tein romaanista varauksen. Päädyin Helmet-kirjaston pitkän varausjonon hännille (taustalla oli suorastaan ylistävä kritiikki Helsingin Sanomissa, jollaiset aina aiheuttavat vastaavia jonoja), joten minulla oli kuukausia aikaa. Kerätä jaksamista, valmistautua.
Kun sitten sain käsiini Antti Röngän romaanin Jalat ilmassa (Gummerus 2019), se ei osoittautunutkaan minulle ahdistavan repiväksi kokemukseksi, vaan korjaavaksi. Röngän teosta lukiessani tunsin yhteyttä lauseiden kanssa ja kiinnityin maailmaan. ”Pakenin kirjastoon tai kotiin kylpyhuoneeseen, luin tai tuijotin seinää ja kuvittelin, kuinka minulle naurettiin jossain, missä en edes ollut.” (Jalat ilmassa, s. 51) Ja minä tiesin. ”En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärrykseni ulkopuolella.” (s. 64) Ja tiesin lisää: olin kiinni maailmassa yhä tiukemmin. Vaikka lukeminen teki paikoin kipeää, kestin sen – olin jo paremmassa kohdassa.
Traumaa käsitellään itsestäänselvyyksien avulla
Syksyllä 2019 ammattilaisen vastaanotolla kuulin ensimmäistä kertaa aikuisiällä jonkun sanovan minulle suoraan, että minussa ei ole vikaa, vaikka olin lapsuudessa kokenut kiusaamiseksi kutsuttua henkistä väkivaltaa. Minun oli tarpeen kuulla se, todella tarpeen; kuulostaa varmasti omituiselta, jos ei ole vihannut ja syyttänyt itseään niin paljon kuin minä vihasin ja syytin.
Ihon alle olivat tehneet pesänsä kaikki ne kerrat, joina kiusaajat selittivät tekonsa minun syykseni; kertomuksessa he olivat lempeä luonnonvoima ja minä häiriö, joka saa aikaan myrskyn. Terapeutin sanat murskasivat heidän narratiivinsa, jolle ei enää ollut mitään perustetta, ja liikuin kohti parempaa.
Korjaava taidekokemus täydensi terapiassa luotua pohjaa. Saatoin alkaa luoda maailmassa tilaa menneisyydelleni sellaisena kuin se oli.
Ainakaan minä en ole pystynyt suhtautumaan kaikkiin taideteoksiin viileän ammattimaisella otteella.
Näen, minkä takia Nelli Ruotsalaisen runokokoelmassa Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018) puhuja sanoo, että seksuaalisen kaltoinkohtelun kokemuksesta kertovalle ystävälle pitää sanoa ”se ei ollut sun syy” uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kolme toistoa, joista yksikään ei ole turha, ja enemmänkin tarvitaan. Ruotsalaisen kokoelman kiitoksissa on muuten myös kohta, johon kiinnityn vahvasti: ”– – en luota suurimpaan osaan miehistä, jotka tapaan.” Nyökyttelen ja sanon mielessäni sama. Minulla on syyni.
Trauman käsittelyssä, läpikäynnissä ja purkamisessa itsestäänselvyyksiä ei pidä pelätä. Niitä kuuluu sanoa ääneen.
Vahva kriitikko?
Miksi puhun niin paljon maailmaan kiinnittymisestä? Sen lisäksi, että taide voi tarjota näitä kokemuksia ihmiselle, kritiikki kiinnittää taiteen ihmisten maailmaan, kulttuuriin ja elämään. Aleksis Salusjärvi kirjoittaa Kiiltomato-lehden päätoimittajuutensa jäähyväispuheessa: ”Jotta ylipäätään voi puhua sivistyksestä, vaaditaan kiinnekohtia. Jotta kulttuuri voisi merkitä muutakin kuin juhlapuheiden latteuksia, vaaditaan jotain, joka konkretisoi käsillä olevaa. Vaaditaan riippumatonta julkista vastaanottoa, joka asettaa itsenäisesti mittapuita.”
Taiteen hyveisiin kuuluu vereslihainen paljaus – kritiikin hyveenä sitä ei todellakaan pidetä. Miten traumaattinen kokemus saa tulla taiteen julkiseen vastaanottoon, näkyä siinä, olla tilassa yhdessä muun vastaanoton kanssa kiusaannuttamatta, häiriköimättä? “Jos pahan olonsa paljastaa, ihmiset väsyvät, oikeastaan suuttuvat”, kirjoittaa Rönkä romaanissaan (JI, s. 63). Pysyykö kritiikki tehtävässään, jos kriitikko avaa tekstissään oman traumansa näkyville?
Ainakaan minä en ole pystynyt suhtautumaan kaikkiin taideteoksiin viileän ammattimaisella otteella, en läheskään, kuten kuvaamastani katalogiraivosta voi nähdä. Joskus taideteoksen välittämän kokemuksen ja tunnevyyhdin maalaa alusta loppuun trauma, kirkuvalla pensselillä. Trauma voi aiheuttaa sen, että joitakin teoksia pelkää etukäteen. Joskus syystä, usein myös syyttä. Samalla kun välttelen traumojani koskettavaa kirjallisuutta jo esittelytekstien perusteella, se myös kiinnostaa. Säästelen sitä luettavaksi ”parempiin päiviin”, aikaan jolloin olen henkisesti niin valmis, että tällaiset teokset eivät triggeröi liikaa.
Mitä jos teokset saavat minut pois tolaltani niin, että pystyn vain kuljeskelemaan levottomasti huonetta ympäri samaan aikaan kun puren huomaamattani hampaita yhteen?
Traumaan pureutuvat kirjat jäävät mieleeni eri tavoin kuin sellaiset kirjat, joiden aiheet ja teemat eivät herätä tunteita. Koska työssäni kirjallisuustoimittajana ja toisinaan kriitikkona käytän valtaa kirjallisella alalla, on tällä merkitystä valintojeni kannalta. Haluaisin suhtautua kaikkiin vastaan tuleviin teoksiin asiallisella, etäännytetyllä ammattimaisuudella. Mutta mitä jos teokset saavat minut pois tolaltani niin, että pystyn vain kuljeskelemaan levottomasti huonetta ympäri samaan aikaan kun puren huomaamattani hampaita yhteen voimalla, jonka vuoksi on syytä pelätä lohkeamia, enkä palaudu kiihtyneestä mielentilasta moneen tuntiin?
Käsitteleekö teos traumaa vai käyttääkö se sitä?
Välttelen usein myös tv-sarjoja. En halunnut alkaa katsoa Handmaid’s Talea, koska kuulin sarjan näyttävän väkivaltaa paljon romaania yksityiskohtaisemmin, mm. homojen teloituksia. Päätin, etten tarvitse sellaista kuvastoa elämääni nyt.
Myös Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) kertoja toteaa kyllästyneensä hakattuihin homoihin taiteessa. Lausahdus liittyy keskusteluun Edouard Louisin kirjasta Ei enää Eddy (Tammi 2019, suom. Lotta Toivanen), joka on homopojan väkivaltaisen nuoruuden kuvaus. Mutta miksi lukukokemus oli minulle enemmän vahvistava kuin ahdistava? Tuleeko korjaavuuden tunne Eddyä lukiessa omaelämäkerrallisuudesta, siitä että kirjailija on selvinnyt kaikesta kokemastaan? ”Kaikki kirjassa on totta” on Louis luonnehtinut teoksen tosielämäkytköstä, joten rinnastan kirjailijan ja Ei enää Eddyn päähenkilön sumeilematta. Vaikka ei olisi lukenut tekijän haastatteluja, vahvistavan kokemuksen voi saada, sillä teos päättyy helpottuneisuuden tilaan. Kertojalla on tulevaisuus, vahva odotus paremmasta.
Holma oli muistiinpanoissaan tullut siihen lopputulokseen, että elokuva on “suunnattu sellaiselle katsojalle, joka tykkää silloin tällöin vähän potkia kevyesti homoja mutta on valmis luopumaan harrastuksestaan, mikäli saa tarpeeksi hyvät perustelut.”
Holmasta vielä puheenollen, hän on käsitellyt Dome Karukosken ohjaamaa Tom of Finland -elokuvaa esseessään “Munavangin laulu” (viitaten myös Eino Nurmiston blogikirjoitukseen aiheesta) ja pohtinut elokuvan kohtauksia, joissa homomiehet tulevat mukiloiduiksi heidän etsiessään seuraa puistoista takavuosikymmeninä. Keille kohtaukset on tehty? Homoille sateenkaarihistorian mieleen palauttamiseksi? Tuskin. Holma oli muistiinpanoissaan tullut siihen lopputulokseen, että elokuva on “suunnattu sellaiselle katsojalle, joka tykkää silloin tällöin vähän potkia kevyesti homoja mutta on valmis luopumaan harrastuksestaan, mikäli saa tarpeeksi hyvät perustelut.”
Kuulen mielessäni tällaisen ihmisen puhetta: Katsokaa, miten niillä oli ennen kamalaa, mutta nyt asiat ovat hyvin; koska yhteiskunta on parantunut; koska vähemmistöt ovat saaneet yhtäläiset oikeudet; koska meidän asenteemme ovat kehittyneet. Vieressä voi kuulla aktivistin yrittävän sanoa, että yhteiskunta on todella mennyt parempaan, sateenkaari-ihmiset saaneet lisää yhtäläisiä oikeuksia (mm. avioliitto), mutta tekemistä on yhä esimerkiksi perheasioissa, transihmisten asemasta puhumattakaan – mutta aktivistia ei oikein haluta kuunnella koska fiilis ehti jo olla hyvä, oikein sellainen me-henki valloillaan tässä nyt.
Assosiaatiovyöryni jälkeen haluan todeta, että kertojuudella tuntuu olevan merkitystä trauma-aiheisessa taiteessa: millainen on teoksen kertoja, mikä on hänen suhteensa maailmaan (sekä teoksessa että tosimaailmassa), ja kenelle kerrotaan. Kun kerronta on konkreettista ja tapahtuu trauman läpikäyneen näkökulmasta, kertomus on tunnistettava. Se kiinnittyy ja yhdistyy taiteen kokijan muistoihin, tunteisiin, jälkiin ruumiissa. Jos näin ei käy eikä yhteyttä synny, kuten monille katsojille kävi Tom of Finland -elokuvassa, on kuvaus ajautunut harhaan.
Parhaassa tapauksessa traumaa käsitellään teoksessa, joskus sitä vain käytetään, mistä hyvänä esimerkkinä ovat fiktiiviset väkivaltakohtaukset, jotka eivät perustele itseään suhteessa teoksen ytimeen. Nähdäkseni Holman ja Nurmiston arviot väkivallan esittämisestä elokuvassa tuovat esille juuri trauman käytön ja puuttuvan käsittelyn.
Trauma-aiheinen taide on monille haastavaa vastaanottaa, koska kielteisten tunteiden tukahduttaminen on elämässämme tyypillistä.
Tietysti on myös toisenlaisia näkemyksiä: joissain katsojissa väkivaltakuvaus on varmasti herättänyt vahvoja tunteita, kuten empatiaa. Tällaisia taidekokemusten eroja voi olla vaikeaa verrata ymmärrettävästi. Luin keskusteluja Röngän Jalat ilmassa -romaanista Facebookin kirjallisuusryhmissä, ja eräs lukija oli jäänyt jumiin siihen, miksi minäkertoja ei puhunut kiusaamisesta vanhemmilleen ennen aikuisikää – vaikka koko romaanin ydin, sen eteenpäin kuljettava energia syntyy kiusaamisen aiheuttamasta häpeästä, joka lävistää elämän ja saa aikaan itsesyyllistämistä, halun olla tapahtuneesta hiljaa ja jättää se taakseen. Trauma-aiheinen taide on monille haastavaa vastaanottaa, koska kielteisten tunteiden tukahduttaminen on elämässämme tyypillistä. “Kulttuuriimme sisältyy kirjoittamaton vaatimus siitä, että ihmisen täytyisi olla vahva, varma ja positiivinen, mikä myös merkitsee tunteiden kontrollia”, kirjoittaa Pertti Simula tietokirjassaan Miten kohdata vihaa ja ilkeyttä (Into 2020).
Trauma ei pysy omassa lokerossaan
Ajatuksissani taide ja elämä virtaavat toistensa sisään koko ajan, enkä pysty pitämään traumoja erossa taidekokemuksistani. Se on usein mahdotonta, vaikka yrittäisin. Essee on tällä hetkellä minulle tärkein laji kirjoittajana, ja joku on sanonut, että esseisti on ihminen, jolle taide on tarjonnut voimakkaimmat kokemukset eikä elämä. Ehkä ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet ovat ajaneet minut taiteen pariin, ja juuri taiteelta haen jotain mikä kiinnittäisi minut vahvemmin maailmaan, toisiin eläviin. Essee osallistuu kaunokirjallisuuden lajeista selkeimmin taiteen vastaanottoon.
Etsin kiinnityskohteita lauseista sivuilla, kosketuksista ruuduilla, ilmeistä näyttämöillä, kasveista ja ruumiista maalauksissa tai valokuvissa, toisin värein, toisissa valoissa tai tiloissa esitettynä.
Taide voi kuljettaa omien muistojen läpi, synnyttää uusia ajatuksia, jotka kytkeytyvät toisten ajatuksiin ja tulevat ulos kaunokirjallisena ilmaisuna, minkä kävin itse läpi kirjoittaessani esseetä “Turva käsissä” (Nuori Voima 15.1.2020). Siksi samastumisella on säilynyt tärkeä osa taidekokemuksissani.
En tarkoita, että samastuisin henkilöhahmoihin; että niiden pitäisi olla persoonaltaan, ulkomuodoltaan tai sukupuoleltaan samanlaisia kuin minä. Etsin kiinnityskohteita lauseista sivuilla, kosketuksista ruuduilla, ilmeistä näyttämöillä, kasveista ja ruumiista maalauksissa tai valokuvissa, toisin värein, toisissa valoissa tai tiloissa esitettynä. Kun kohtaan taiteessa jotain uutta ja outoutettua, kuten poeettista kieltä, abstrakteja kuvioita, yllättävän musiikillisen koukun tai häiritseviä videon leikkauksia, mieleni ajautuu tiedostamattoman äärelle, joskus vaikeaan ja tukahdutettuun.
Minkälaiselle ihmiselle on tilaa kriitikkokuvassa, joka on riippumaton, rehellinen, rohkea, kaiken negatiivisen palautteen kestävä?
Parhaimmillaan kokemuksen synnyttämä ajatus muotoutuu mielessäni tekstiksi tai puheeksi, ja pystyn sanoittamaan sen, mitä olen nähnyt, minkä inhimillisen puolen kanssa olen päätynyt kohdakkain, ja miltä se tuntuu. Tämäkin on taiteen korjaavuutta, vaikka itse kokemukseen saattaa liittyä epämukavia puolia. Ja sanoittamisen mahdollisuus on tietysti taidekritiikin alku.
Mitä jos kriitikko on rikki?
Vaikka nykyään on luvallisempaa tuoda itsensä kokonaisena ihmisenä työhön kuin on joskus ollut, ja kulttuurityössä sitä pidetään jopa hyveenä – ainakin enemmän kuin monilla muilla aloilla –, ei ole asemassani yhdentekevää miten hoidan prosessin, jossa valikoin esittelemäni uutuuskirjat. Tämä on asia, jonka kanssa todella pitää tehdä paljon työtä. On uudelleensäädettävä tutkaansa, kartoitettava omia sokeita pisteitään joita putkahtaa koko ajan lisää.
Trauman roolista taiteen vastaanotossa pitää puhua. Mitä vaaditaan, jotta voi olla Aleksis Salusjärven tekstissään kuvaama leijonamieli, vahva ja urhea kritiikin tekijä? Minkälaiselle ihmiselle on tilaa kriitikkokuvassa, joka on riippumaton, rehellinen, rohkea, kaiken negatiivisen palautteen kestävä?
Toisaalta herkkyys ja myötätunto eivät ole kritiikissä pahitteeksi: trauma taideteoksessa tai taiteen esittämisen aktissa edellyttää vastaanotolta tiettyä sensitiivisyyttä. Taide voi tunkeutua ihmisessä syville henkilökohtaisille alueille, ravistaa, ehkä järkyttää sijoiltaan. Mitä jos taiteen vastaanottaja, erityisesti kulttuuritoimittaja, kriitiikko tai kuraattori, ei ole ehjä? Miten hän toimii, tekee työtään sellaisessa tilassa? Onko tähän malleja?
Olen itse usein arka ja pelkään konflikteja, joten olen miettinyt, onko minusta kritiikkiin.
”Kun tunteet nähdään ainoastaan henkilökohtaisina tai vain yksilöä ja tämän tuntemuksia koskevina, piilotetaan niiden vaikutusten rakenteellinen luonne”, kirjoittaa Sara Ahmed Tunteiden kulttuuripolitiikassa (niin & näin 2018, suom. Elina Halttunen-Riikonen). Ammattimaisuuden määritelmä on yleensä se, että omat traumansa työntää taka-alalle, kun tekee valinta-, kuratointi- ja arvottamistyötä.
“Kriitikon ammatti oli minulle yksinäinen positio – vielä yksinäisempi kokemus kuin kirjoittaminen yleensä, koska siihen liittyi vallankäytön tuomaa häpeää ja syyllisyyttä”, kirjoittaa Niko Hallikainen tekstissään “Dialogi” (antologiassa Kriittinen piste : tekstejä kritiikistä, 2018). Lainaus tuntuu harvinaislaatuiselta siksi, että Hallikainen ilmaisee siinä suorin sanoin kriitikon vaikeita ja kipeitä tunteita.
Olen itse usein arka ja pelkään konflikteja, joten olen miettinyt, onko minusta kritiikkiin. Monta kertaa olen aikonut pelon ahdistamana lopettaa julkisen kirjoista kirjoittamisen ja siirtyä pitämään privaattia lukupäiväkirjaa vihkoon, jotta näkemykseni eivät vahingossakaan päätyisi muiden silmiin ja aiheuttaisi kahnauksia. Valta on minulle potentiaalisesti ongelmallinen asia jatkuvasti. “Olen oppinut, että toimijat, jotka pitävät konflikteja keskeisenä ehtona kulttuuriselle kehitykselle ja keskustelulle, ovat eniten turvassa niiden tuottamalta harmilta”, kirjoittaa Hallikainen. On hyvä kyseenalaistaa sellaisiakin luutuneita ajatuksia kuin kriitikoiden ja taiteilijoiden asemat jännitteisen suhteen vastapuolina, ja että heidän kuuluisi riidellä julkisuudessa siitä, mitä kriitikko on teoksesta kirjoittanut, ja että lähinnä tällä tavalla taide kehittyisi.
Koska ainakaan minä en yhtään haluaisi riidellä.
Trauma vaikeuttaa kriitikkoidentiteetin omaksumista
Tämän tekstin kirjoittamisen keskellä jouduin taas terapiassa kohdakkain sen totuuden kanssa, että en taida arvostaa itseäni tarpeeksi, kiitos trauman tuottaman sisäisen puheen. Mietin, miten tämä on vaikuttanut suhtautumiseeni taiteesta kirjoittamiseen: olen vältellyt kriitikkoutta, päättänyt suhtautua siihen omassa elämässäni epäolennaisena asiana ja esimerkiksi olla panostamatta kirjablogiini liiaksi. Vaurioitunut minäkäsitys kuiskailee silloin mielessäni: kun kirjoitan muiden taideteoksista, palvelen muita, minua parempia tekijöitä, ja oma ajatteluni, oma sisäinen maailmani ei ole merkityksellinen vaan lattea, eikä kiinnosta ketään.
Tämä ei missään nimessä päde siihen, mitä ajattelen muista kriitikoista ja taidebloggaajista – arvostan näiden lajien tekijöitä suunnattoman paljon, mutta minuun itseenihän se tietysti pätee kun trauma puhuu. Tämä harmittaa kovasti, sillä vähättelevä sisäinen ääni on todennäköisesti aiheuttanut monien hienojen tilaisuuksien ohittamisen – minusta ei todellakaan ole ollut lähettämään julkaisuihin oma-aloitteisesti kritiikkitekstejä.
Avohaavoille viilletty ego on raskas kantaa.
Pitkään olen yrittänyt kasvattaa itsearvostustani vähättelemällä kirja-arvioitani ja priorisoimalla omia kaunokirjallisia tekstejäni niiden yli moninkertaisesti tärkeämpinä. Se ei ole rakentava tapa suhtautua itseensä, ja avarammin ajatteleva minäni kyllä ymmärtää sen. Mutta sitä toista minääni on suorastaan suututtanut, kun olen ajatellut että kirjallisuusalalla saattaa olla ihmisiä, jotka haluaisivat minun ensisijaisesti kirjoittavan arvosteluja toisten kirjoista ja lopettavan fiktiivisen kaunokirjallisen tekstin tekemisen koska kirjailijoista on jo ylitarjontaa. Olen siis todella ollut raivon vallassa itsekseni välillä tällaisten ajatusten takia, vaikka näihin toiveisiin sisältyisi myös kehu, mutta sitä en ole kiukussani pystynyt näkemään, vaan ottanut näkökulman lähinnä vittuiluna ja paikan osoittamisena, ja se paikka näyttää huoneen nurkalta jossa on hämärää ja kosteaa, vieressä hiiri nakertaa löytämäänsä leivänmurua. Avohaavoille viilletty ego on raskas kantaa. Se etsii parannuskeinoa epätoivon vimmalla, eikä anna itsensä arvostaa sellaista työtä, joka todella ansaitsisi arvostusta.
Kritiikki on se, joka saa ihmiset liikkeelle, ei mainos, sanoi Akateemisen kirjakaupan entinen johtaja Stig-Björn Nyberg kerran tilaisuudessa, jonka yleisössä istuin. Se on jäänyt pysyvästi mieleeni. Kun havainnoin itseäni taidetyöläisenä ja -harrastajana, joka etsii tietoa kiinnostavista teoksista, Nybergin lausahduksen paikkansapitävyys korostuu koko ajan. Kriitikot ovat tekijöitä, jotka ylläpitävät suurta osaa taidepuheesta, sitä että taide resonoi maailman kanssa ja on merkityksellistä.
On todella tympeää ja vahingollistakin, että kriitikoista puhuttaessa toistuvat joskus yhä stereotyyppiset käsitykset epäonnistuneista taiteilijoista, jotka ryhtyvät kritisoimaan toisia katkeruuksissaan ja kirjoittavat lyttäyskritiikkejä ihan vain koska ovat kateellisia menestyjille, menevät kulttuuritilaisuuksiin juomaan överit ilmaisella viinalla ja rähisevät illan päätteeksi.
Vaikuttavimmat kriitikot osaavat katsoa taideteoksia toisin, parhaimmillaan murtaa käsityksiä jotka teoksiin liittyvät.
Kriitikkous edellyttää perehtymistä ja intensiivisesti läsnäolevaa katsetta, kirjoittamista jossa näkyvät kokemuksen välittymisen herkkyys ja yksityiskohtia poimiva silmä. Vaikuttavimmat kriitikot osaavat katsoa taideteoksia toisin, parhaimmillaan murtaa käsityksiä jotka teoksiin liittyvät, ja tällöin on hyvä tuntea elämän kirjo moniulotteisesti. On oltava auki myös vaikeille asioille, niiden värähtelylle itsessä. Se ei ole vähäistä. Suppeat kriitikkokäsitykset ovat vahingollisia kritiikille, koska ne voivat pitää joitain kirjoittajia poissa lajin parista turhaan.
Tunteet kritiikissä
Kriitikoiden vaikeat ja kielteiset tunteet eivät voi olla näkymättä kritiikeissä. Joskus ne paistavat rivien väleistä, ehkä suoraan riveiltäkin. Jokaisella kritiikin lukijalla on muistikuvia kritiikeistä, jotka ovat vaikuttaneet kriitikon huonolta päivältä, hetkeltä jolloin oma rima on alitettu välinpitämättömänä.
Ehkä kyseessä todella on ollut vain henkilökohtaisen elämän vaikea hetki; ehkä teoksessa on ollut jotain mikä aiheuttaa vastustusta, joka purkautuu taidekritiikin arvoa heikentävällä tavalla. En ota tähän esimerkkejä, sillä minusta tuntuu tunkeilevalta alkaa arvioida toisten ihmisten mielentiloja julkisesti heidän kritiikkitekstiensä perusteella. Silti näitä ajatuksia välillä herää. Affektit taiteen kokemisessa siirtyvät sen vastaanottoon erilaisia reittejä. Jos niiden viemäksi joutuu liikaa, se voi tuottaa kritiikkejä, jotka harhautuvat teoksen kannalta epäolennaisiin asioihin, joskus jopa täysin irti teoksesta ulkopuoliseen ilmiöön. Siksi olisi tarpeen, että kriitikko oppisi tunnistamaan näiden affektien vaikutuksia itseensä ja tekstiinsä.
Vaikeitakin tuntemuksia herättävästä taiteesta syntyy parhaimmillaan kritiikkejä, jotka korjaavat ja rakentavat sitä, mikä teoksessa on alkanut tai jo pitkälle kehittynyt. Jos jokin on kesken, siitäkin voi kritiikki kertoa.