Olen kuullut muutamaan kertaan lauseen: ”Kyllä minä lukisin saamenkielisiä kirjoja, jos ne vaan olisivat hyviä!” Ne, jotka noin asian pukevat, eivät paljoa kirjoja lue eivätkä varsinkaan saamenkielisiä kirjoja.
Ymmärrän heitä oikein hyvin. Saamenkieliseen kirjaan tarttuminen on aina riski. Saamenkielinen lukija ei nimittäin voi etukäteen millään tietää, minkälaiseksi kirja paljastuu, kun sille antaa mahdollisuuden. On kuin Tinderissä: vaihtoehtoja periaatteessa löytyy, mutta maksaako tutustuminen vaivan? Useiden turhautumisten jälkeen vastaan voi kävellä todellinen helmi, joka muuttaa elämän suunnan. Näin on tapahtunut minulle ja siksi jaksan antaa mahdollisuuden vastaan tulevalle saamenkieliselle kirjalle.
Koska saamelaiskirjoista vain harvoin kirjoitetaan kirja-arvosteluita tai muita reaktioita, jää kirjan löytäminen ja siihen etukäteen tutustuminen tyystin lukijan oman aktiivisuuden varaan. Saamelaiskirjallisuuskentän uinuvia rakenteita ei helpota myöskään saamelaisten assimilaatiohistoria.
Saamenkieliseen kirjaan tarttuva saamenkielinen lukija on monin verroin heikommassa asemassa kuin tarttuessaan valtakieliseen teokseen. Saamelainen, niin Norjassa, Ruotsissa, Suomessa kuin Venäjälläkin, on saanut vähintään peruskoulutuksen joko pohjoismaisella kielellä, suomeksi tai venäjäksi.
Kysymys saamelaiskirjallisuudesta on kipeä
Mitä suuremmalla todennäköisyydellä keskivertosaamelainen on käynyt koulua, jossa ei ole voinut saada opetusta omalla saamen kielellään. Siksi suurin osa saamelaisista ei ole oppinut lukemaan saamen kieltä – asia, josta harvemmin puhutaan. Minultakin usein kysytään: ”Oletko oikea saamelainen, eli osaatko puhua jotain saamen kieltä?” Harvoin kysytään, osaatko lukea ja kirjoittaa saamen kieltä. Etenkin vanhempi saamelaisväestö joutuu vastaamaan kieltävästi. Siihen kuuluva on tavallisesti käynyt läpi assimilaatioajan asuntolakoulun, jossa saamen kieliä ei edes saanut puhua saameksi, kirjoittamisesta ja lukemisesta puhumattakaan.
Niinpä kysymys saamelaiskirjallisuudesta – niin sen tuottamisesta kuin vastaanottamisesta – kytkeytyy väistämättä kipeisiin ja häpeällisiin kokemuksiin: minä en osaa lukea kirjoitettua äidinkieltäni tai sen lukeminen tuntuu liian vaivalloiselta. Saamelaiset eivät ole harjaantuneita lukemaan saamenkielistä tekstiä, ja taustasyyt ovat rakenteellisia. Nekin, jotka puhuvat saamea, eli arviolta puolet saamelaisista, eivät välttämättä osaa lukea tai kirjoittaa. Äidinkielellään luku- ja kirjoitustaitoiset saamelaiset kuuluvat vähemmistöön.
Alkuperäiskansalta ei odoteta korkeatasoista kulttuuria
Historiallisesti tällainen vähemmistö, tai kirjallinen etujoukko, on muodostunut saamelaisista, jotka ovat päässeet korkeakoulutuksen piiriin, kuten pappis- ja opettajakoulutukseen. Yksi heistä oli keminsaamelainen pappisopiskelija Olaus Sirma (1655–1719), joka kirjoitti ylös kaksi rakkausrunoa nimeltä Guldnasaš njirrosam (suom. Juokse porosein) ja Moarsi fávrrot (suom. Morsiamen joiku). Nämä alkuaan saameksi kirjoitetut runot käännettiin jo varhain latinaksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi ja hollanniksi. Englanninkielinen sanomalehti The Spectator kirjoitti vuonna 1711, kuinka häkellyttävää on, että pimeässä ja kylmässä elävä nomadistinen väestönryhmä kykenee kirjoittamaan sentasoista rakkauslyriikkaa. Ilkeitäkin juoruja liikkui, ja niiden mukaan rakkausrunot olivat plagiaatteja. Toisenlaisiakin arvailuja on esitetty, kuten että Johann Wolfgang von Goethen Nähe des Geliebten (1795) olisi saanut inspiraationsa näistä saamelaisrunoista.
Olaus Sirman kirjoittamien runojen vastaanotto 1700-luvulla heijastelee kahta piirrettä asenteissa saamelaiskirjallisuutta kohtaan: yhtäältä suhtautumista saamelaisiin yleensä ja toisaalta ennakkoluuloihin tuon ihmisryhmän kirjoittamiin tuotoksiin. Saamelaisia on kaikkina aikoina infantilisoitu, eli oletettu lapsenkaltaisiksi toimijoiksi, jotka eivät ole samalla viivalla “sivistyneiden” kanssa. Heiltä ei siis ole odotettu kovin korkeatasoista kulttuuria. Tällaiset käsitykset pulpahtavat päivänvaloon aika ajoin, edelleen. Ansioitunut kirjailija Inger-Mari Aikio (s. 1961) kuvaili kokemuksiaan Ylen haastattelussa “Saamelaiset ovat kyllästyneet posken silittäjiin” (6.2.2013) https://yle.fi/uutiset/3-6482865 :
”Olen ollut monissa tapahtumissa edustamassa saamelaista runoilijaa ja välillä palaute on käsittämätöntä. Tilaisuuden jälkeen joku voi tulla kehumaan saamenpukua ja lepertelemään. Minuun ei suhtauduta kuten runoilijaan, vaan siellä on niitä posken silittäjiä, jotka puhuvat kuin koiranpennulle. Miten voi olla mahdollista, että aikuinen ihminen tulee silittämään toista aikuista poskesta? Ei kukaan menisi Eeva Kilven poskea silittämään.”
Poskensilittäjät. Sellaiseksi Aikio, tuttavallisemmin Ima, heitä kutsuu: niitä, jotka tulevat esityksen jälkeen tsemppaamaan, kuinka joku on tunturinperältä ponnistanut estradille.
Minäkään en ole jäänyt osattomaksi tästä hyvää tarkoittavasta eksotismista. Kesällä 2019 osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokoontumiseen Transilvaniassa Romaniassa yhdessä virolaisten kirjailijoiden delegaation kanssa. Sessiossamme kerroimme työstämme omissa maissamme, ja kun moderaattori esitteli lämmittelykysymyksen meille, minun osakseni tuli vastata pukeutumisestani. Muille kirjailijoille esitettiin kysymykset, joissa he saivat kertoa omista kirjallisista esikuvistaan, ja itse seisoin yleisön edessä esittelemässä itse tehtyä saamenpukuteemaista minimekkoani. Tunsin itseni hupakoksi.
Jos minulle olisi annettu toisenlainen tila, olisin kertonut niistä lukemattomista tunneista, joina olen opetellut kirjoittamaan standardoitua pohjoissaamea omalla Tenojokilaakson itämurteellani. Jos minulle olisi annettu toisenlainen tila, olisin kertonut niistä lukemattomista kohtaamisista saamelaislyriikan omintakeisessa maailmassa ja kuinka minä sinne lopulta päädyin. Olisin myös kertonut, että tätä nykyä minulla on motivaatio-ongelmia lukea runoutta muilla kielillä kuin saameksi. Olen lukemalla huomannut saamelaislyriikan rikkauden ja koukuttavuuden, aivan kuten The Spectator -sanomalehti 1700-luvulla.
Saamelaisella taidekentällä on tavanomaista, että yksi ja sama ihminen hoitaa useita hommia, jotka on saamelaisuuden ulkopuolella eriytetty omiksi aloikseen, kuten kirjallisuudeksi, kuvataiteeksi, musiikiksi ja politiikaksi. Saamelaisessa elämänmuodossa on hankalaa tehdä eroa edes elämän ja kulttuurin välillä, saati sitten eri taidegenrejen välillä (ja silti sitä tehdään). Saamelaislyriikka ammentaa niin suullisesta kertomaperinteestä kuin joikuperinteistä eikä siksi ole tavatonta, että saamelainen runoilija olisi muutakin kuin kirjoittava henkilö. Oikeastaan en tunne ketään saamelaista runoilijaa, joka pitäytyisi tarkan ahtaassa lokerossa, joka suomeksi tunnetaan nimellä “runous”.
Taiteilijuuden kokonaisvaltaisesta luonteesta huolimatta saamelaisyhteisöissä vain saamelaisia mieskirjailijoita tavataan kutsua multidáiddareiksi eli monilahjakkuuksiksi, kuten Johan Turia (1854–1936), Nils-Aslak Valkeapäätä (1943–2001) ja Niillas Holmbergia (s. 1990). He ovat kirjoittamisen ohella muun muassa joikanneet, ja niin Valkeapää kuin Turi, kuvittaneet omat kirjalliset teoksensa puhumattakaan heidän poliittisista puheenvuoroistaan. Saamelaisten naiskirjailijoiden kohdalla luetellaan heidän eri identiteettinsä: runoilija, opettaja, kuvataiteilija… Mutta saamelainen mies pysyy kokonaisena vaihtaen sulavasti tulokulmaa taiteelliseen kokonaisnäkemykseensä.
Vastaanottoa omalla kielellä ei juuri ole
Minusta usein tuntuu, että vasta, kun saamelainen kirjailija palkitaan ei-saamelaisella palkinnolla, saamelaisetkin suorastaan häkeltyvät tämän taidoista. Arvostettu palkinto toimii laadun takeena. Ei-niin-onnistuneiden saamelaiskirjojen lukukokemusten taustalla piilevät saamelaiskirjallisuuskentän heiveröiset rakenteet.
Käytännössä ainoa tapa saamelaiskirjailijalle saada arvostelu omasta työstään on julkaista teos kahdella kielellä niin, että toinen näistä kielistä on jokin valtakieli. Valtakielinen versio saamenkielisestä tekstistä lisää mahdollisuutta, että valtakielinen kriitikko kirjoittaisi kirjasta arvion. Jos näin onnekkaasti tapahtuu, kritiikki kirjoitetaan tällöin tuon valtakielen kulttuurilainalaisuuksien pohjalta ja siksi epäilen, että nuo arviot osuvat kohteisiinsa vain puolittaisesti.
Vaikka saamelaiskirjallisuutta kirjoitetaan usealla eri kielellä (saamelaiskielillä, pohjoismaisilla valtakielillä, venäjäksi ja englanniksi), sillä ei ole omaa kirjallisuuslehteä eikä vuotuista kirjallisuustapahtumaa. Saamelaisessa maailmassa muille taidelajeille on omat vuosittaiset festivaalinsa tai markkinat, kuten elokuville, musiikille, käsitöille, jopa lohenpyynnille. Saamenkielisiä kirjoja kyllä kirjoitetaan, painetaan ja julkaistaan, mutta millään saamelaisella kustannustalolla ei tietääkseni ole saamenkielisiä oikolukijoita ja kustannustoimittajia, jotka kohottaisivat käsikirjoituksen laatua. Saamelaiskirjailijat ovat oman ja lähipiirinsä tietotaitojen varassa. Nämä seikat selittävät sitä, miksi saamelainen lukija lainatessaan tai ostaessaan saamenkielisen kirjan ei voi etukäteen tietää, minkä tyyppisestä ja -laatuisesta sisällöstä oikein on kysymys. Se selviää vain lukemalla – jos on niin onnekas, että on oppinut lukemaan saamen kielellä.
kuva: Mikko Mäntyniemi
Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga (Helga West). Teologi, Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava. Työskennellyt mm. freelance-toimittajana (Yle Sápmi). Esikoisrunoteos Gádden muohttaga vielgadin (ČálliidLágádus, 2018) julkaistiin Norjassa.
Lisää aiheesta:
Johanna Domokos, 2018: A Writing Hand Reaches Further “Čálli giehta ollá guhkás”: Recommendations for the improvement of the Sámi literary field
http://www.kulttuuriakaikille.fi/doc/research_and_reports/writing_hand_reaches_further_verkko.pdf